Ykköstyyppi tarvitsee yksilöllistä hoitoa

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko millään yrittää pitää tyttäreni hengissä. Ymmärrättehän, miten ikävää olisi, jos kaikki se työ, mitä perheemme, Seinäjoen keskussairaalan diabetespolin väki ja itse tyttäreni ovat tehneet, menisi hukkaan.

Ykköstyypin diabeteksen hoidossa tärkeintä on se, mitä diabeetikko itse tekee. Lääkärin ja hoitajan tehtävänä on auttaa, tukea ja opastaa mahdollisimman hyvään hoitoon. Jos diabeetikkoa ei kuunnella, jos hänen hoitonsa kaikki kulmakivet, kuten insuliinit, muutetaan ilman keskustelua ja kokonaistilanteen huomioon ottamista ja jos diabeetikko lähtee lääkärin vastaanotolta peloissaan, pysyykö hän tällä hoidolla edes hengissä (tämä ei ole metafora), haluaisin kyseenalaistaa, oliko hoitotilanne onnistunut ja kohdattiinko diabeetikko yksilönä. Sillä diabetes on, kaikista tuntemistani pitkäaikaissairauksista, yksilöllisin: ihmisen keho reagoi eri asioihin eri tavalla, ja ykköstyyppi joutuu kuuntelemaan oman kehonsa viestejä hyvin herkällä korvalla.

Tyttäreni oli lapsena herkkä paitsi hiilihydraateille, insuliiniannostusten pienillekin muutoksille ja liikunnan vaikutukselle verensokeritasoon, mutta myös mieliala vaikutti verensokereihin ratkaisevasti. Olen kovasti pahoillani, että olen periyttänyt tyttärelleni niin monet omat huonot puoleni: äkkipikaisuuden, ilkeän kielen ja vuoristoratamaisen tunteella reagoimisen. Jos olisin voinut vaikuttaa, olisin edes tuon tunnevuoristoradan poistanut hänen DNA:staan. Silloin diabeteksen hoitokin olisi helpompaa.

Mutta siellä ne nyt ovat: samassa paketissa toimintansa lopettanut haima ja elimistö, joka stressaa tehokkaasti isoista muutoksista ja hallinnan tunteen puutteesta. Kuten vaikka siitä, että pitkäaikaissairauden hoito, jonka kulmakivet olivat hyvin hanskassa, kyseenalaistetaan ja käännetään päälaelleen.

Ihan vain tiedoksi: ykköstyypin diabeetikko on joka päivä muutaman insuliinitipan päässä kuolemasta. Tämäkään ei ole metafora.

***

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Jokainen euro, jonka säästätte diabeetikoiden omahoidosta, tulee moninkertaisesti maksettavaksi myöhemmin. Ykköstyyppi on hautaan asti ykköstyyppi, haiman tuhoutuneita saarekesoluja eivät pelasta elämäntavat eikä syyllistäminen.

Jos ykköstyyppejä tuetaan kaikin mahdollisin keinoin hyvään hoitotasapainoon, he kuluttavat paljon vähemmän yhteiskunnan varoja. Jos haluamme säästää rahaa, meidän on annettava rahaa diabeteksen omahoitoon: riittävästi hoitovälineitä ja juuri tällä diabeetikolla toimivia hoitovälineitä sekä dialogisia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa.

***

Hyvä Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko ottaa huomioon, että tyttäreni on jo alakoulussa tiennyt enemmän ykköstyypin hoidosta kuin keskiverto lääketieteen kandi tietää tullessaan kesälääkäriksi terveyskeskukseen. Se, että tyttäreni omahoidon tulokset eivät kaunista teidän tilastojanne, ei johdu tiedon tai taidon puutteesta, vaan inhimillisyydestä ja kehon kummallisuuksista.

Jos lähdette omavaltaisesti muuttamaan hänen hoitoaan, tiedän, että se kyllä näkyy teidän tilastoissanne: runsaampana päivystyksen käyttönä korkeiden sokerien aiheuttaman vastustuskyvyn heikkenemisen vuoksi, ketoasidoosin aiheuttamissa sairaalajaksoissa, heikentyneenä kykynä keskittyä opiskelupaikan hakemiseen, opintoihin ja työntekoon, kun keskittymisen varastaa huoli jokapäiväisen hoidon onnistumisesta ja pelko hypoglykemioista ja insuliinishokeista tai vastaavasti ketoasidoosista, happomyrkytyksestä ja hengenlähdöstä. Ei, tämäkään ei ole metafora.

Ykköstyypin diabeetikko elää joka päivä tietoisena siitä, että ilman insuliinia tämä olisi hänen elämänsä viimeinen päivä.

Joulusatu 2017

Miuku singutti selkärankansa kaarelle ja antoi tassujensa ojentua maailman ääriin. Mikäs tässä on ollessa, olohuoneen sohvalla emännän rakkaan käsinkudotun viltin päällä.

Kun Miuku kierähti selälleen, sen katse osui lattian rajaan. Mitä mitä mitä? Huonetta oli hankala hahmottaa ylösalaisin, mutta aivan kuin seinässä olisi ollut jotain, mikä ei sinne kuulunut. Miuku kierähti vatsalleen ja huone asettui jälleen katto ylöspäin. Toden totta, seinään oli ilmaantunut kissankokoinen ovi.

Miuku hyppäsi höyhenenkeveästi sohvalta alas, otti pari liukuvaa balettiaskelta sulavalla sulkutaivutuksella ja piti katseensa tiukasti ovessa. Mistä asti kantaviin rakenteisiin oli putkahdellut ovia? Miuku arveli, että remontin takana olivat sen vihamiehet maatiaishiiret, jotka toinen toistaan ovelammilla tempuilla pyrkivät lämmittelemään Miukun reviirille ja pihistämään herkkupaloja sen ruokakupista. Hiiriosaston pomo Hillevi oli juuri viime viikolla nauttinut viimeisen ateriansa, mutta Miuku epäili, että jostain maanalaisen armeijan verkostoista oli noussut uusi johtohahmo, joka oli tutustunut tarkemmin Sunzin Sodankäynnin taito -teoksen saloihin.

Miuku hiipi äänettömästi oven tuntumaan. Se näytti ovelta. Miuku ojensi varovasti tassunsa ja sipaisi oven puista pintaa. Se tuntui ovelta. Miuku oli juuri lipaisemassa ovenkarmeja kielellään, kun ovi lähti narahtaen aukenemaan. Se kuulosti ovelta. Jos se näyttää ovelta, tuntuu ovelta ja kuulostaa ovelta, sen täytyy olla ovi. Ja jos se parhaillaan aukenee, voi perustellusti olettaa, että sieltä astuu kohta ulos joku.

Ääntä nopeammin Miuku loikkasi lipaston päälle. Yllätys on paras hyökkäys, joten on parempi vaivihkaa tarkastella tilannetta, ennen kuin käy hiiriarmeijan kimppuun. Varmuuden vuoksi Miuku puski esiin neulanterävät naskalit, jotta käpälän läimäys jättäisi kunnon jäljet viholliseen.

Mutta hetkistä myöhemmin hämmästynyt Miuku vetäisi kynnet takaisin tassujen piiloon. Ovesta ei tepsutellutkaan lauma nälkäisiä hiiriä, vaan kolme pulleaa hiippalakkia. Oven raosta kajasti lämmin takan leimu.

Hiippalakkiheput taapersivat olohuoneen poikki nurkassa seisovan kuusen juurelle ja kiipesivät sitten yllättävän notkeasti toinen toisensa olkapäille. Ylimmäs ylettänyt hyppäsi siitä kuusen oksalle, joka kevyesti taipui alaspäin. Hiippalakki vilisti oksaa pitkin ja kiskoi perässään olkisydäntä. Näppärästi miekkonen kapusi korkeuksiin ja asetteli olkisydämen kuusen yläoksille. Sitten se kääntyi ja hyppäsi.

Miukun sydän jätti lyönnin väliin. On sitä monenlaista varpusta ja punatulkkua nähty, mutta niillä on sentään siivet. Tällä hiippahyypiöllä oli vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa eikä minkään valtakunnan apuvälineitä ilmalentoon. Lento-onnettomuudessa kuolleet ruumiit eivät sopineet Miukun ruokalistalle.

Samassa hiippalakkisen selässä avautui juuttikankainen laskuvarjo, jonka avulla miekkonen leijaili sulavasti alas lattialle. Miuku huoahti. Kaikki kolme hiippalakkista hahmoa jähmettyivät niille jalansijoilleen.

Miuku tajusi, että yllätys oli mennyttä. Niinpä se hyppäsi lattialle ja asettui taktisesti hiippalakkisten ja seinään ilmestyneen oven väliin. Nyt olisi selityksen aika. Se suuntasi hehkuvanvihreät silmänsä vuorotellen jokaiseen hiippalakkiheppuun.

”Ollos tervehditty, oi jumalallinen ilmestys!” aloitti ensimmäinen.

”Ei sitä noin puhutella”, huomautti toinen. ”Onhan se omanarvontuntoinen, muttei sentään jumalallinen.”

”Totta. Pitää lähestyä maanläheisellä, tuttavallisella otteella”, vahvisti kolmas. ”Terve, kolli. Paiskataanko tassua?”

”Ei, ei, ei!” kauhistui toinen. ”Älä katso silmiin, ettei se luule meidän uhmaavan sitä. Kannattaa käyttää kiertoilmaisuja.”

”Arvon tassutaiteen tohtori?”

”Kyllä, erinomainen aloitus!”

Ensimmäinen hiippalakkihyypiö rykäisi ja aloitti: ”Arvon tassutaiteen tohtori, metsästystaitojen mestari ja hiirijahtien kruunaamaton kuningas!”

Muut hiippalakit nyökyttivät hyväksyvästi, ja ensimmäinen puhuja jatkoi: ”Suonette anteeksi, että näin lupaa kysymättä röyhkeästi rynnimme reviirinne läpi. Mutta asia on nyt niin…”

”… että tässä täytyy jo kiivasta tahtia tehdä joulua”, puuttui kolmas puheeseen. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, mutta tässä tuvassa joulunteko on vielä niin pahasti kesken, ettei se ilman tonttujoukon tomeraa apua ehdi ajoissa joulukuntoon.”

”Muista protokolla”, sähähti toinen. ”Älä keskeytä, älä puhu päälle.”

Ja vielä toisesta suupielestään se sihautti Miukulle ihan selvästi: ”Teinit!”

Miuku maisteli uutta tietoa kielellään. Vai että tonttuja.

”Nimenomaan. Palveluksessanne, teidän tassukkuutenne!” Hiippahyypiöt pokkasivat tomerasti, josko hieman epärytmisesti. Kolmannen hiippalakki keikahti nurin toiselle korvalliselle.

”Sopisiko teille, komea kehräyksen kunniatohtori, astua matalaan majaamme nauttimaan kupponen?” kysyi toinen tonttu.

Kupponen? Kermaa kenties?

”Kermaa, tottahan toki. Tuoretta, lämmintä ja… ja…”

”Kermaista”, ehdotti ensimmäinen tonttu.

”Aivan, mitä kermaisinta kermaa”, jatkoi tontuista toinen.

Tähän kutsuun saattoi olla hiiri haudattuna, Miuku arveli. Toisaalta se piti varsin todennäköisenä, että terävät kynnet ja huippuunsa hiottu reaktiokyky riittäisivät, jos joutuisi pistämään kampoihin vikkelästi liikkuvalle tonttujoukolle. Niinpä Miuku nyökkäsi.

Tonttujoukko alkoi pyöriä ja hyöriä. Hiippalakit tutisten, höystettynä taukoamattomalla puheenparrella, joukko lähti ohjaamaan Miukua kohti ovea. Miuku ehti niukin naukin tuumaamaan, ettei se edellisjouluna seinässä moista rakennelmaa ollut nähnyt, kun miekkoset vetivät nitisevän oven selälleen ja viittelöivät Miukua tassuttamaan sisään.

Oven toisella puolella oli mitä kodikkain soppi. Siellä oli parahultaisesti kissankokoinen sohva sekä hieman kissaa suurempi takka, jossa rätisivät liekit. Miuku oli aivan varma, että ne sanoivat ”tervetuloa”.

Tontut istuttivat Miukun sohvalle, ja pienen hetken hyörinän jälkeen sohvapöydälle oli kannettu kupillinen kermaa sekä pari houkuttelevan näköistä silakkaa. Miuku muisteli isäntäväen parjaavan, että silakat olivat joulukaloiksi turhan pieniä, mutta kyllä ne Miukulle maittoivat näin aattoa odotellessa.

Kun kermakuppi oli tyhjä ja silakat evästetty, Miuku tulkitsi audienssin olevan ohi. Se arveli, että välirauhan merkiksi oli syytä paiskata tassua, joten Miuku ojensi toisen käpälänsä tyrkylle. Taas hiippalakit väpättivät, kun jokainen tontuista kävi vuorollaan läppäämässä tassua omalla kämmenellään.

Miuku asteli ovelle, työnsi sen käpälällään auki ja kääntyi vielä tutkailemaan tonttujoukkoa. Miuku heilautti hyväksyvästi häntäänsä ja asteli sitten ovesta takaisin olohuoneeseen. Huone oli aivan entisellään, ellei katsonut lattianrajassa olevaa outoa ovea.

Miuku tassutti lattian poikki sohvalle, ponnahti emännän lempiviltin päälle ja kierähti takaisin selälleen. Se näki, miten kissankokoinen ovi aukeni ja hiippalakit hipsuttivat jälleen jonossa olohuoneeseen. Miekkoset heilauttivat kättään, Miuku heilautti häntäänsä. Tonttujono jatkoi määrätietoisesti kuusta kohti.

Miuku venytti tassunsa maailman ääriin, kierähti sitten kerälle ja sulki silmänsä. Ihan kohta olisi olohuoneessa joulu.

Pieni mutta tärkeä sana: anteeksi

Ystävällisiä ohjeita asiakaspalvelussa työskenteleville, esimerkit Tampereelta eilispäivältä.

Esimerkkitilanne 1
Jos pyydän kermavaahtokaakaon, haluan kermavaahtokaakaon, en vaahtokarkkikaakaota. “Sinä sanoit vaahtokarkkikaakao!” ei ole hyvää asiakaspalvelua, kun asiakas ihmettelee saamaansa juomaa.

Arvoisa asiakaspalvelija, jos olet kuullut väärin, sinun tehtäväsi on pyytää anteeksi, ei ryhtyä väittelemään asiakkaan kanssa. Vaikka asiakkaasi olisi pyytänyt väärää tuotetta (mitä minä en satavarmasti eilettäin tehnyt), sinun tehtävänäsi on silti pyytää anteeksi. Kun asiakaspalvelija pyytää anteeksi, asiakkaalle jää hyvä mieli, ja hän tulee toistekin. Kun asiakaspalvelija keskittyy osoittamaan, että hän on ollut oikeassa, syntyy juupas–eipäs-väittely, pahimmillaan riita.

Eilinen kaakaohetki päättyi siihen, että sain kyllä pyytämäni kermavaahtokaakaon, mutta tunsin velvollisuudekseni pyydellä kovasti anteeksi aiheuttamaani lisävaivaa. Tilanne, joka olisi voitu hoitaa huumorilla ja kepeällä jutustelulla, jätti nyt päällimmäiseksi huonon fiiliksen. Seuraavalla kerralla valitsen jonkin toisen kahvilan, niitähän Tampereella riittää.

Esimerkkitilanne 2
Maksutilanne perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Monessa liikkeessä korttimaksut eivät siirry suoraan kassasta korttimaksulaitteeseen, vaan myyjä naputtelee summan erilliselle maksupäätteelle.

Kun ojennan sinulle, hyvä myyjä, korttini maksaakseni lounaani ja saan vastineeksi käteeni maksupäätteen, jotta voin naputella tunnuslukuni, luotan siihen, että sinä, arvoisa asiakaspalvelija, olet laittanut päätteeseen oikean summan. Minullehan saattaa näkyä vain ruutu, jossa kehotetaan antamaan tunnusluku, ei enää maksettavaa summaa.

Inhimillisiä erehdyksiä toki sattuu, saatat vaikkapa vahingossa naputella päätteeseen 19,90 etkä kassaan lyötyä lounaan hintaa (10,90 €). Hyvällä tuurilla asiakas huomaa virheen, kuten minä eilen sattumalta huomasin.

“Oho, miten siinä noin kävi?” ei ole oikea reaktio asiakaspalvelijalta. Vaikka sain takaisin liikaa maksamani summan, tällainen tilanne ei ole kuitattu sillä, että saan rahat käteen. Tällainen virhe edellyttää vuolaita anteeksipyyntöjä, erityisesti kun myyjä ei olisi todennäköisesti itse virhettä huomannut.

Hymyilevä asiakaspalvelija olisi muuten saattanut saada tilanteen ratkaistua niin, että asiakas seurueineen olisi poistunut lounaspaikasta hyvillä mielin. Mutta kun sienikeittokin oli pettymys, seuraavalla kerralla etsin jonkin muun ravintolan. Tämä ei liene Tampereen keskustassa ongelma.

***

Sääntönä yhä on, että asiakas on oikeassa. Tämä ei tokikaan koske huonosti käyttäytyviä asiakkaita, sillä fraasi ei oikeuta asiakasta öykkäröimään. Sen sijaan lentävä lause muistuttaa, että tiskin takana seisovan täytyy kohdella asiakastaan nöyrästi ja kunnioittavasti. Tämä edellyttää oman ylpeyden nielemistä ja anteeksipyytämistä silloinkin, kun vika ei ole itsessä. Jos nimittäin on pienikin vaara, että asiakas on oikeassa, hän satavarmasti muistaa tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Vielä itselle muistiin: kermavaahtokaakao kuulostaa paljon paremmalta kuin maistuu. Jatkossa kannattaa pitäytyä tavallisessa kaakaossa.

Autoilen – toistaiseksi olen hengissä

Paljon on pielessä (eteläpohjalaisessa) autoilukulttuurissa.

Ajoin eilen perjantaina iltapäivällä ensin Orivedeltä Kuortaneelle, sitten Kuortaneelta kotiin, kuudeksi kotoa Töysään treeneihin, puolitoista tuntia myöhemmin takaisin kotiin, ja vielä iltakymmeneltä pyörähdin Töysässä noutamassa nuorison nukkumaan. Näistä ainoa turvalliselta tuntunut ajoreissu oli viimeisin (koska kukapa olisi liikenteessä Töysässä kymmenen aikaan illalla).

Päivän ajokilometrien karmaisevin tilanne tapahtui Alavuden ja Kuortaneen välimaastossa, kun ajoin rekan perässä ensimmäisenä. Suoralla tienpätkällä rekka laittoi vilkun vasemmalle ja lähti jarruttamaan. Minä myös ryhdyin hidastamaan. Vaan mitä tekee sankari, joka oli takanani ajavan auton takana? Lähtee ohittamaan kahta henkilöautoa (ja varmaan sitä rekkaakin) kuin seitsemän miestä. Onneksi autoni rinnalle kaasutettuaan kuski lopulta tajusi, että rekalla on vilkku vasempaan, väläytteli punaisia takavaloja ja kurvasi eteeni. Onneksi olen oppinut pitämään pitkät turvavälit. Onneksi rekalla ja minulla oli satasen alueella vauhtia enää alle puolet sallitusta.

Ehdin jo hetken pelätä, että joudun seuraamaan aitiopaikalta, miten auto törmää rekkaan – ja kenties pyörähtää siitä minun päälleni. Niin nopeasti tilanne tuli ja meni, etten ehtinyt miettimään, millaisia otsikoita onnettomuudesta olisi saatu illaksi Ilkan verkkosivuille. Ehdin vain ajatella, että minulla olisi parempaakin tekemistä kuin viettää tulevat viikot sairaalassa wannabe-toimintaelokuvastarojen reteiden ohitusyritysten uhrina.

***

Sain eilen turhan monta kertaa todistaa, miten liikennesääntöjä tulkitaan vapaasti sovellettavina ohjenuorina, ei kaikkien tielläliikkujien turvallisuuden takaavina yhteisinä sopimuksina.

Alavuden ja Kuortaneen välillä on lentokenttäsuora, jossa on kaksi ajokaistaa, ja lisäksi reilun kaistan verran tilaa pientareen puolella. Lentokenttäsuora on hyvä ohituspaikka, ja pyrin siellä aina tarjoamaan tilaa itseäni nopeammille kuskeille. Eilen ensimmäistä kertaa elämässäni näin, miten auton maksiminopeutta testaava kuski kiihdytti autonsa hurjaan ohitukseen – pientareen puolelta. Siinä tunsi melkein seisahtuvansa, kun musta auto viuhahti oikealta ohi. Säikähdys oli melkoinen, sillä tunnustan: tarkkailen liikennettä taustapeilistä ja vasemmasta sivupeilistä, mutta oikeaa sivupeiliä vilkuilen maantiellä ajaessani äärettömän harvoin, ellen ole ohittamassa hitaampaa liikennettä.

Illalla laittelin treenikamoja autoon Töysän nuorisoseuran pihassa, kun ohi suhahti kaksi rallikuskia. Töysän kirkonkylää halkovalla tiellä nopeusrajoitus on muistini mukaan 50 km/h ja keskustan ytimessä 40 km/h, mutta vaikka muistini pettäisi, ei nuorisoseuran kohdalla varmasti yli kuuttakymppiä saa liikennemerkkien mukaan ajaa. Nämä sankarit vetivät perä perää railakasta maantievauhtia.

Töysän keskustassa liikkuu pyöräteitä pitkin kaikenikäistä väkeä. Koskaan ei tiedä, onko joku huonojalkaisempi tai hidasliikkeisempi suojatiellä. Iltapimeällä näkyvyyskään ei ole katuvaloista huolimatta paras mahdollinen. Eikä koskaan tiedä, tuleeko vastaan viritetty mopo, josta etuvalot ovat päässeet simahtamaan. Tällaisenkin uhkarohkean maantiecrossaajan kohtasin illalla Töysän raitilla.

***

Ystävällisenä ohjeistuksena niille kuskeille, jotka uskovat olevansa kuolemattomia ja ovat vakuuttuneita, että heidän huikean hyvä ajotaitonsa pelastaa tilanteessa kuin tilanteessa ja siksi antaa oikeuden tulkita liikennesääntöjä luovasti:

Liikenteessä saattaa olla minun synnyttämiäni lapsia joko jalan, pyörällä, mopolla, autolla tai jonkin liikennevälineen kyydissä. Jokseenkin kova työ on tullut tehtyä niin synnytyksessä kuin sitä seuranneina vuosina, jotta taaperoista on saatu kasvatettua yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. Älkää riskeeratko heidän tulevaisuuttaan.

Liikenteessä saattaa olla minun mieheni, vanhempani, sukulaiseni, kollegani, ystäväni, oppilaani – sellainen ihminen, jonka haluaisin mieluusti pitää elämässäni jatkossakin. Älkää testatko reaktiokykyänne tai mestarillisia ajotaitojanne heidän kustannuksellaan.

Liikenteessä saatan olla minä – säntillisesti nopeusrajoituksia noudattava ja siksi valtavirtaa hitaampi kuski, joka pelkää hirviä, syysliukkaita ja perässä ajavia isoja rekkoja. Älkää viitsikö kokeilla, olisiko maailma parempi paikka ilman minua.

***

Vahinkoja ja virhearviointeja sattuu meille kaikille. Olen minäkin oman osuuteni törttöillyt liikenteessä, kun huomiokyky ei ole riittänyt havainnoimaan jokaista tielläliikkujaa. Kiitos fiksujen, toiset huomioonottavien kuskien ja liikenteessäliikkujien olen selvinnyt likipiti-kohtaamisista sydän läpättäen, ontto kylmyys mahanpohjassa. Muutaman kerran oma varovaisuuteni on pelastanut toisen tielläliikkujan pahemmasta.

Lähes jokainen autoilija luulee olevansa keskivertoa parempi kuski. Ehkä me paljon ratin takana istuvat olemmekin sellaisia, mutta se edessä olevan tai vastaantulevan auton kuski saattaa olla vasta kortin saanut tai ensimmäistä kertaa itselleen uuden auton ratissa tai iän myötä hitaammin reagoiva.

Meillä on vain yksi tieverkosto eikä siellä ole omia kaistoja kokeneille kuskeille. Jos otat ratin takana riskejä, vaarassa ovat minun lapseni, perheeni ja ystäväni. Jokainen heistä on minulle korvaamaton.

Elämäni kirjastot

Tämä teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan kirjailijat ry:n blogissa 15.7.2017.

Kun sanotaan sana kirjasto, mitä ajattelet? Ajatteletko valtavaa kaupunginkirjastoa, Aleksandrian kirjaston aarteita vai pienen kyläkoulun kirjastohuonetta?

Minulle kirjasto tuo mieleen lapsuuteni kirjaston Sodankylässä. Ei sitä pientä, josta isä ja minä haimme ensimmäisen kirjastokortin koulutaipaleeni alussa, vaan sen isomman kirjaston uuden kunnantalon päädyssä. Siinä kirjastossa lähes asuin kymmenkunta vuotta. Keltaisessa aulassa tervehti täytetty susi. Lasten puolella oli matalat, selkänojalliset tuolit punakantisen pöydän ympärillä. Nuortenkirjat alkoivat ikkunanpuoleiselta seinustalta, sieltä löytyivät Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja. L. M. Montgomeryn Annat ja Runotytöt olivat seinän takana lainaustiskin liepeillä. Mark Twainin ja Jules Vernen jälkeen alkoivat korkeat aikuisten hyllyt.

Tänään Sodankylän kirjasto on samassa paikassa kuin kultaisella kahdeksankymmenluvulla, mutta täysin uudistettuna: valoisana, tilavana, viihtyisänä. Vierailen siellä jokaisella Lapin-lomallani, mutten vieläkään hahmota, miten romaanit on hyllyille sijoitettu. Onneksi tiedän tärkeimmät: kävelen aina suoraan nuorten fantasiahyllylle ja sieltä luokkien 86 (kirjallisuustiede) ja 87 (kielitiede) luokse. Kiertueeni päättyy pisteeseen 83.2 (näytelmät).

Olen viettänyt eri kirjastoissa satoja ja taas satoja tunteja: kierrellyt hyllyjen välissä, uppoutunut tutkimaan kirjoja, lainannut enemmän kuin syliin mahtuu, istunut lukemassa kasapäin lehtiä, kirjoittanut muistiinpanoja käsikirjaston helmistä. Jos vietän paikkakunnalla pidempään kuin viikonlopun, olen mitä todennäköisimmin etsinyt sieltä kirjaston ja hankkinut sinne kortin.

Mukanani kulkee seitsemän kirjastokorttia Lapista Helsinkiin. Kirjastokimppojen myötä pystyn korteillani lainaamaan kirjoja lähes 90 kunnan ja yhden yliopiston kirjastoista, sähköisiä aineistoja unohtamatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käyttänyt kolmentoista kirjaston palveluja paikan päällä, kiitos reissutyön ja opiskelun.

Minulla on jatkuvasti lainassa kymmeniä teoksia. Suurin osa on tietokirjallisuutta, joka liittyy joko opetukseen tai muuhun tutkittavaan aineistoon. Romaanit ovat vähemmistönä lainauslistallani – paitsi kesäisin, jolloin jätän jälkeeni isoja aukkoja nuorten fantasiahyllyihin. Ei liene yllättävää, että rakastan verkkokirjastoja, joiden avulla pysyn kartalla siitä, mitä olen lainannut mistäkin kirjastosta. Erityisesti rakastan sähköpostimuistutuksia lähestyvistä eräpäivistä ja mahdollisuutta uusia lainat verkossa.

Lapsuudessani kirjasto oli ehdottoman hiljaisuuden tyyssija. Jokainen nenänniisto ja tuolin kolahdus kuului perimmäiseen nurkkaan asti. Nykyisin kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjoja ja lukusaleja: ne ovat kohtaamispaikkoja, julkisia olohuoneita, tiloja, joissa on tarkoitus viihtyä yksin ja yhdessä. Vaikka elämme internetin ja googlauksen kulta-aikaa, kirjastot ovat myös ehtymättömiä tiedon runsaudensarvia, kiitos ammattitaitoisen henkilöstön.

Työpöytäni ylimmässä laatikossa on pino käytöstä poistuneita kirjastokortteja kahden–kolmenkymmenen vuoden takaa. On kortti Keuruun kirjastoon, jossa kävin lapsena kesäisin ahkerasti isovanhempieni kanssa; on kortti Rovaniemelle, josta lainasin vain kaksi kirjaa; on opiskeluajalta kortit Jyväskylän kaupunginkirjastoon ja yliopiston kirjastoon – kummankaan viivakoodi ei toimi enää; on vanhat kortit Töysään ja Alavudelle ajalta ennen lähiseudun yhteiskirjastoa ja yhteistä korttia; on Seinäjoen kortti, joka siirtyi eläkkeelle alkuvuodesta, kun Etelä-Pohjanmaan yhteinen Eepos-kirjasto otti ensiaskeleitaan.

Vanhojen kirjastokorttien kokoelmani kantaa muistoja tutuksi tulleista kirjahyllyistä, kirjastojen tuoksusta, opiskelusta ja työstä, eletystä elämästä eri paikkakunnilla, eri elämänvaiheissa. Minne tahansa elämä on minua kuljettanut, olen aina löytänyt itseni lähikirjastosta.