Joulusatu 2018

– Voisikohan tästä jo lähteä, pohdiskeli toiseksi ylin virkamies puoliääneen. Ylin virkamies selasi maanisesti paperipinoja ja mutisi itsekseen. Toiseksi ylin virkamies huokaisi syvään ja jatkoi paperien siirtelyä pinosta toiseen.

– Olisi se viraston jouluillallinenkin, toiseksi ylin virkamies huomautti, mutta ylin virkamies ei lotkauttanut korvaansakaan.

– Lunta tulvillaaaaan on raikas talvisääää, toiseksi ylin virkamies kajautti, mutta hitusen epävireinen laulu imeytyi toimistohuoneen etäisimpään nurkkaan.

– Ei se ole voinut kadota jäljettömiin, toiseksi ylin virkamies koetti lohduttaa, mutta sai osakseen mulkaisun, joka olisi jähmettänyt ikääntynyttä konttorirottaa väkeväverisemmänkin. Hän jatkoi paperipinojen selailua.

– Entä jos se on mapitettu? toiseksi ylin virkamies keksi. Hän otti ylähyllyltä vasemman­puoleisimman mapin. Hyllyn pää nytkähti monta millimetriä ylöspäin, kansio oli livetä käsistä. Mapin päältä pölähti kerros tomua. Toiseksi ylin virkamies aivasti. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että närkästynyt hämähäkki kipitti kansion sisältä hyllyn rakoon. Toiseksi ylin virkamies avasi tomuisen arkistomapin, turautti nenänsä raidalliseen nästyykiin, plaraili sivuja hetken aikaa ja pysähtyi.

– Tänne on arkistoitu joulujen 1999–2003 ruokalistat. Ja – voihan sentään – silloisen henkilöstön sosiaaliturvatunnuksia sisältäviä arkaluontoisia tietolähteitä.

Toiseksi ylin virkamies nakkasi ruokalistat paperinkeräykseen, syötti kaksi aanelosta silppuriin ja runksautti kansion lukkomekanismin kiinni. Mappi palasi hyllylle vain hitusen hoikempana, ja hylly parahti vastalauseen.

Toiseksi ylin virkamies suunnitteli penkovansa vielä pari mappia, mutta muisti sitten pölyallergiansa. Hän kirjoitti vaaleanpunaiselle muistilapulle, että toimitilahuoltajille pitäisi laittaa siivouskohdepyyntö. Kyse oli sentään hänen entisen pomonsa arkistohyllystä.

Vielä aamulla kaikki oli virastossa hyvin. Jouluaatto lähestyi vakaasti ja valmistelut olivat edenneet mallikelpoisesti, ehkä jopa liiankin sulavasti. Ennen lounasaikaa räjähti: pomo oli marssinut toimistoon ja paiskannut ulko-oven kiinni niin raivokkaasti, että ikkunan sisälasiin oli tullut särö. Hän oli tormannut työhuoneeseensa ja tullut hetkistä myöhemmin takaisin ilman virkapukua, merimieskassi olallaan.

– Minä lähden nyt tropiikkiin, pomo oli ilmoittanut, ja ennen kuin virkamiehet ehtivät kissaa sanoa, pomo oli kadonnut ovesta keskelle tuiskua ja tuiverrusta. Edestakaisen liikenteen vanavedessä huoneeseen oli eksynyt muutama lumihiutale. Yksi niistä oli liihotellut toiseksi ylimmän virkamiehen työpöydälle ja sulanut tahraksi hänen käsinkirjoittamaansa lahjalistaan.

Vielä aamulla toiseksi ylin virkamies oli ollut komentojonossa kolmantena. Asema oli ollut mukavan leppoisa: pomo oli tehnyt isot päätökset, ylempi virkamies oli päättänyt protokollat, ja hänen tehtäväkseen oli jäänyt vain delegoida varsinainen työ alemmille toimihenkilöille. Nyt hänen yhtäkkiä olisi pitänyt ottaa vastuuta viraston toiminnasta. Se kuulosti kovin työläältä. Pitäisikö tässä tosiaan tehdä sekä protokollasuunnitelmat että delegointi?

Toiseksi ylin virkamies nappasi hajamielisesti käteensä toissaviikkoisen päivälehden, joka makasi pomon työhuoneen sivupöydällä. Sen etusivulla luki isoin, punaisin kirjaimin: ”Ota äkkilähtö tropiikkiin.” Virkamies oli aikeissa palauttaa lehden pöydälle, kun hän tajusi, mitä lehden alta oli paljastunut.

– Se… se on täällä, hän sopersi. Ylempi virkamies ei edelleenkään noteerannut hänen varovaista vinkaisuaan, joten toiseksi ylin virkamies rykäisi, pyyhkäisi suupielensä raitanenäliinaan ja korotti ääntään. – Se löytyi.

Hetkeksi huoneeseen laskeutui niin rikkumaton hiljaisuus, että määrätietoisesti ylähyllyltä pöytää kohti leijaillut pölyhiukkanen ei uskaltanutkaan laskeutua pöydälle. Se oivalsi, että äänekäs laskeutuminen herättäisi virkamiesten huomion; vaarana oli tulla pyyhkäistyksi pöydältä lattialautojen rakosiin. Niinpä pölyhiukkanen jäi hetkeksi uhmaamaan maan vetovoimaa kymmenisen senttiä pöydän pinnan yläpuolelle.

Hiljaisuuden pirstaloi ylimmän virkamiehen rääkäisy, johon sekoittui maininnanarvoinen määrä itkunsekaista tyrskettä. Hetkisen toiseksi ylimmäinen virkamies jo luuli, että hän päätyisi karhumaiseen syleilyyn tai tulisi suudelluksi vastoin viraston virallisia sääntöjä. Yllättävän nopeasti ylin virkamies sai kuin saikin koottua itsensä. Hän tyytyi läimäisemään kämmenensä toiseksi ylimmän virkamiehen olkapäähän kolme kertaa, hieman epärytmissä. Virkamies arvioi tämän suurimmaksi kiitollisuudenosoitukseksi, mitä virastossa tultaisiin koskaan näkemään.

Ylin virkamies otti paperiarkin varoen käsiinsä ja henkäisi syvään. Hän asetti paperin juhlallisesti keskelle entisen pomon työpöytää. Niiskutellen hän luki tekstiä, rivi riviltä partaansa mumisten. Vaatekappale kerrallaan hän riisui oman univormunsa ja kiskoi ylleen pomon vanhan virkapuvun.

– Joulu on pelastettu, ylin virkamies lausui äänessään hienoinen, liikutuksen aiheuttama vibrato. – Eiköhän se reki saada liikkeelle nyt, kun tiedän porojen nimet.

Ylin virkamies kietaisi vyön punaiseen nuttuunsa, veti jalkaansa Töysän Kenkätehtaan joulunpunaiset huopalapikkaat ja vilkaisi itseään peilistä.

– Kuin ilmetty pomo, toiseksi ylin virkamies kehaisi. Ylin virkamies kertasi porojen nimiä kuin taikaloitsua, veti punalakkia syvemmälle korvilleen ja avasi ulko-oven. Sen saranat narahtivat, ja lumipuuska pyrähti ovesta sisään.

Toiseksi ylin virkamies pyyhki lumihiutaleita parrastaan ja katsoi ikkunasta, miten reki nytkähti liikkelle poronkellon kalkatuksen säestämänä. Samassa kello seinällä alkoi lyödä määrähetkeä. Kellosta pongahti ulos pieni mekaaninen tonttu, joka avasi suunsa ammolleen ja rääkäisi kitarisat loimuten: ”Matkaaaan! Matkaaaan! Matkaaaan!”

Toiseksi ylin virkamies rojahti nojatuoliin ja nosti jalkansa rahille. Ajoissa ehdittiin tänäkin vuonna, vaikka viime hetken henkilövaihdokset tulivat puskista ja joulustressi oli vähällä kaataa virkamiehet. Toiseksi ylin virkamies oikoi jäseniään ja venytti leukansa mojoavaan haukotukseen. Hän oli ansainnut torkut.

Mutta juuri, kun virkamies oli lipumassa unten maille, hirvittävä oivallus iski hänen tajuntaansa: ylin virkamies oli suorittamassa pomolta perittyä lahjojenjakovelvoitetta, joten hän, toiseksi ylin virkamies, oli nyt komentoketjun ylimpänä. Se tarkoittaisi, että hän joutuisi tekemään kaikki päätökset ihan itse.

© Inka Vilén 2018

Ykköstyyppi tarvitsee yksilöllistä hoitoa

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko millään yrittää pitää tyttäreni hengissä. Ymmärrättehän, miten ikävää olisi, jos kaikki se työ, mitä perheemme, Seinäjoen keskussairaalan diabetespolin väki ja itse tyttäreni ovat tehneet, menisi hukkaan.

Ykköstyypin diabeteksen hoidossa tärkeintä on se, mitä diabeetikko itse tekee. Lääkärin ja hoitajan tehtävänä on auttaa, tukea ja opastaa mahdollisimman hyvään hoitoon. Jos diabeetikkoa ei kuunnella, jos hänen hoitonsa kaikki kulmakivet, kuten insuliinit, muutetaan ilman keskustelua ja kokonaistilanteen huomioon ottamista ja jos diabeetikko lähtee lääkärin vastaanotolta peloissaan, pysyykö hän tällä hoidolla edes hengissä (tämä ei ole metafora), haluaisin kyseenalaistaa, oliko hoitotilanne onnistunut ja kohdattiinko diabeetikko yksilönä. Sillä diabetes on, kaikista tuntemistani pitkäaikaissairauksista, yksilöllisin: ihmisen keho reagoi eri asioihin eri tavalla, ja ykköstyyppi joutuu kuuntelemaan oman kehonsa viestejä hyvin herkällä korvalla.

Tyttäreni oli lapsena herkkä paitsi hiilihydraateille, insuliiniannostusten pienillekin muutoksille ja liikunnan vaikutukselle verensokeritasoon, mutta myös mieliala vaikutti verensokereihin ratkaisevasti. Olen kovasti pahoillani, että olen periyttänyt tyttärelleni niin monet omat huonot puoleni: äkkipikaisuuden, ilkeän kielen ja vuoristoratamaisen tunteella reagoimisen. Jos olisin voinut vaikuttaa, olisin edes tuon tunnevuoristoradan poistanut hänen DNA:staan. Silloin diabeteksen hoitokin olisi helpompaa.

Mutta siellä ne nyt ovat: samassa paketissa toimintansa lopettanut haima ja elimistö, joka stressaa tehokkaasti isoista muutoksista ja hallinnan tunteen puutteesta. Kuten vaikka siitä, että pitkäaikaissairauden hoito, jonka kulmakivet olivat hyvin hanskassa, kyseenalaistetaan ja käännetään päälaelleen.

Ihan vain tiedoksi: ykköstyypin diabeetikko on joka päivä muutaman insuliinitipan päässä kuolemasta. Tämäkään ei ole metafora.

***

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Jokainen euro, jonka säästätte diabeetikoiden omahoidosta, tulee moninkertaisesti maksettavaksi myöhemmin. Ykköstyyppi on hautaan asti ykköstyyppi, haiman tuhoutuneita saarekesoluja eivät pelasta elämäntavat eikä syyllistäminen.

Jos ykköstyyppejä tuetaan kaikin mahdollisin keinoin hyvään hoitotasapainoon, he kuluttavat paljon vähemmän yhteiskunnan varoja. Jos haluamme säästää rahaa, meidän on annettava rahaa diabeteksen omahoitoon: riittävästi hoitovälineitä ja juuri tällä diabeetikolla toimivia hoitovälineitä sekä dialogisia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa.

***

Hyvä Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko ottaa huomioon, että tyttäreni on jo alakoulussa tiennyt enemmän ykköstyypin hoidosta kuin keskiverto lääketieteen kandi tietää tullessaan kesälääkäriksi terveyskeskukseen. Se, että tyttäreni omahoidon tulokset eivät kaunista teidän tilastojanne, ei johdu tiedon tai taidon puutteesta, vaan inhimillisyydestä ja kehon kummallisuuksista.

Jos lähdette omavaltaisesti muuttamaan hänen hoitoaan, tiedän, että se kyllä näkyy teidän tilastoissanne: runsaampana päivystyksen käyttönä korkeiden sokerien aiheuttaman vastustuskyvyn heikkenemisen vuoksi, ketoasidoosin aiheuttamissa sairaalajaksoissa, heikentyneenä kykynä keskittyä opiskelupaikan hakemiseen, opintoihin ja työntekoon, kun keskittymisen varastaa huoli jokapäiväisen hoidon onnistumisesta ja pelko hypoglykemioista ja insuliinishokeista tai vastaavasti ketoasidoosista, happomyrkytyksestä ja hengenlähdöstä. Ei, tämäkään ei ole metafora.

Ykköstyypin diabeetikko elää joka päivä tietoisena siitä, että ilman insuliinia tämä olisi hänen elämänsä viimeinen päivä.

Joulusatu 2017

Miuku singutti selkärankansa kaarelle ja antoi tassujensa ojentua maailman ääriin. Mikäs tässä on ollessa, olohuoneen sohvalla emännän rakkaan käsinkudotun viltin päällä.

Kun Miuku kierähti selälleen, sen katse osui lattian rajaan. Mitä mitä mitä? Huonetta oli hankala hahmottaa ylösalaisin, mutta aivan kuin seinässä olisi ollut jotain, mikä ei sinne kuulunut. Miuku kierähti vatsalleen ja huone asettui jälleen katto ylöspäin. Toden totta, seinään oli ilmaantunut kissankokoinen ovi.

Miuku hyppäsi höyhenenkeveästi sohvalta alas, otti pari liukuvaa balettiaskelta sulavalla sulkutaivutuksella ja piti katseensa tiukasti ovessa. Mistä asti kantaviin rakenteisiin oli putkahdellut ovia? Miuku arveli, että remontin takana olivat sen vihamiehet maatiaishiiret, jotka toinen toistaan ovelammilla tempuilla pyrkivät lämmittelemään Miukun reviirille ja pihistämään herkkupaloja sen ruokakupista. Hiiriosaston pomo Hillevi oli juuri viime viikolla nauttinut viimeisen ateriansa, mutta Miuku epäili, että jostain maanalaisen armeijan verkostoista oli noussut uusi johtohahmo, joka oli tutustunut tarkemmin Sunzin Sodankäynnin taito -teoksen saloihin.

Miuku hiipi äänettömästi oven tuntumaan. Se näytti ovelta. Miuku ojensi varovasti tassunsa ja sipaisi oven puista pintaa. Se tuntui ovelta. Miuku oli juuri lipaisemassa ovenkarmeja kielellään, kun ovi lähti narahtaen aukenemaan. Se kuulosti ovelta. Jos se näyttää ovelta, tuntuu ovelta ja kuulostaa ovelta, sen täytyy olla ovi. Ja jos se parhaillaan aukenee, voi perustellusti olettaa, että sieltä astuu kohta ulos joku.

Ääntä nopeammin Miuku loikkasi lipaston päälle. Yllätys on paras hyökkäys, joten on parempi vaivihkaa tarkastella tilannetta, ennen kuin käy hiiriarmeijan kimppuun. Varmuuden vuoksi Miuku puski esiin neulanterävät naskalit, jotta käpälän läimäys jättäisi kunnon jäljet viholliseen.

Mutta hetkistä myöhemmin hämmästynyt Miuku vetäisi kynnet takaisin tassujen piiloon. Ovesta ei tepsutellutkaan lauma nälkäisiä hiiriä, vaan kolme pulleaa hiippalakkia. Oven raosta kajasti lämmin takan leimu.

Hiippalakkiheput taapersivat olohuoneen poikki nurkassa seisovan kuusen juurelle ja kiipesivät sitten yllättävän notkeasti toinen toisensa olkapäille. Ylimmäs ylettänyt hyppäsi siitä kuusen oksalle, joka kevyesti taipui alaspäin. Hiippalakki vilisti oksaa pitkin ja kiskoi perässään olkisydäntä. Näppärästi miekkonen kapusi korkeuksiin ja asetteli olkisydämen kuusen yläoksille. Sitten se kääntyi ja hyppäsi.

Miukun sydän jätti lyönnin väliin. On sitä monenlaista varpusta ja punatulkkua nähty, mutta niillä on sentään siivet. Tällä hiippahyypiöllä oli vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa eikä minkään valtakunnan apuvälineitä ilmalentoon. Lento-onnettomuudessa kuolleet ruumiit eivät sopineet Miukun ruokalistalle.

Samassa hiippalakkisen selässä avautui juuttikankainen laskuvarjo, jonka avulla miekkonen leijaili sulavasti alas lattialle. Miuku huoahti. Kaikki kolme hiippalakkista hahmoa jähmettyivät niille jalansijoilleen.

Miuku tajusi, että yllätys oli mennyttä. Niinpä se hyppäsi lattialle ja asettui taktisesti hiippalakkisten ja seinään ilmestyneen oven väliin. Nyt olisi selityksen aika. Se suuntasi hehkuvanvihreät silmänsä vuorotellen jokaiseen hiippalakkiheppuun.

”Ollos tervehditty, oi jumalallinen ilmestys!” aloitti ensimmäinen.

”Ei sitä noin puhutella”, huomautti toinen. ”Onhan se omanarvontuntoinen, muttei sentään jumalallinen.”

”Totta. Pitää lähestyä maanläheisellä, tuttavallisella otteella”, vahvisti kolmas. ”Terve, kolli. Paiskataanko tassua?”

”Ei, ei, ei!” kauhistui toinen. ”Älä katso silmiin, ettei se luule meidän uhmaavan sitä. Kannattaa käyttää kiertoilmaisuja.”

”Arvon tassutaiteen tohtori?”

”Kyllä, erinomainen aloitus!”

Ensimmäinen hiippalakkihyypiö rykäisi ja aloitti: ”Arvon tassutaiteen tohtori, metsästystaitojen mestari ja hiirijahtien kruunaamaton kuningas!”

Muut hiippalakit nyökyttivät hyväksyvästi, ja ensimmäinen puhuja jatkoi: ”Suonette anteeksi, että näin lupaa kysymättä röyhkeästi rynnimme reviirinne läpi. Mutta asia on nyt niin…”

”… että tässä täytyy jo kiivasta tahtia tehdä joulua”, puuttui kolmas puheeseen. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, mutta tässä tuvassa joulunteko on vielä niin pahasti kesken, ettei se ilman tonttujoukon tomeraa apua ehdi ajoissa joulukuntoon.”

”Muista protokolla”, sähähti toinen. ”Älä keskeytä, älä puhu päälle.”

Ja vielä toisesta suupielestään se sihautti Miukulle ihan selvästi: ”Teinit!”

Miuku maisteli uutta tietoa kielellään. Vai että tonttuja.

”Nimenomaan. Palveluksessanne, teidän tassukkuutenne!” Hiippahyypiöt pokkasivat tomerasti, josko hieman epärytmisesti. Kolmannen hiippalakki keikahti nurin toiselle korvalliselle.

”Sopisiko teille, komea kehräyksen kunniatohtori, astua matalaan majaamme nauttimaan kupponen?” kysyi toinen tonttu.

Kupponen? Kermaa kenties?

”Kermaa, tottahan toki. Tuoretta, lämmintä ja… ja…”

”Kermaista”, ehdotti ensimmäinen tonttu.

”Aivan, mitä kermaisinta kermaa”, jatkoi tontuista toinen.

Tähän kutsuun saattoi olla hiiri haudattuna, Miuku arveli. Toisaalta se piti varsin todennäköisenä, että terävät kynnet ja huippuunsa hiottu reaktiokyky riittäisivät, jos joutuisi pistämään kampoihin vikkelästi liikkuvalle tonttujoukolle. Niinpä Miuku nyökkäsi.

Tonttujoukko alkoi pyöriä ja hyöriä. Hiippalakit tutisten, höystettynä taukoamattomalla puheenparrella, joukko lähti ohjaamaan Miukua kohti ovea. Miuku ehti niukin naukin tuumaamaan, ettei se edellisjouluna seinässä moista rakennelmaa ollut nähnyt, kun miekkoset vetivät nitisevän oven selälleen ja viittelöivät Miukua tassuttamaan sisään.

Oven toisella puolella oli mitä kodikkain soppi. Siellä oli parahultaisesti kissankokoinen sohva sekä hieman kissaa suurempi takka, jossa rätisivät liekit. Miuku oli aivan varma, että ne sanoivat ”tervetuloa”.

Tontut istuttivat Miukun sohvalle, ja pienen hetken hyörinän jälkeen sohvapöydälle oli kannettu kupillinen kermaa sekä pari houkuttelevan näköistä silakkaa. Miuku muisteli isäntäväen parjaavan, että silakat olivat joulukaloiksi turhan pieniä, mutta kyllä ne Miukulle maittoivat näin aattoa odotellessa.

Kun kermakuppi oli tyhjä ja silakat evästetty, Miuku tulkitsi audienssin olevan ohi. Se arveli, että välirauhan merkiksi oli syytä paiskata tassua, joten Miuku ojensi toisen käpälänsä tyrkylle. Taas hiippalakit väpättivät, kun jokainen tontuista kävi vuorollaan läppäämässä tassua omalla kämmenellään.

Miuku asteli ovelle, työnsi sen käpälällään auki ja kääntyi vielä tutkailemaan tonttujoukkoa. Miuku heilautti hyväksyvästi häntäänsä ja asteli sitten ovesta takaisin olohuoneeseen. Huone oli aivan entisellään, ellei katsonut lattianrajassa olevaa outoa ovea.

Miuku tassutti lattian poikki sohvalle, ponnahti emännän lempiviltin päälle ja kierähti takaisin selälleen. Se näki, miten kissankokoinen ovi aukeni ja hiippalakit hipsuttivat jälleen jonossa olohuoneeseen. Miekkoset heilauttivat kättään, Miuku heilautti häntäänsä. Tonttujono jatkoi määrätietoisesti kuusta kohti.

Miuku venytti tassunsa maailman ääriin, kierähti sitten kerälle ja sulki silmänsä. Ihan kohta olisi olohuoneessa joulu.

© Inka Vilén 2017

Pieni mutta tärkeä sana: anteeksi

Ystävällisiä ohjeita asiakaspalvelussa työskenteleville, esimerkit Tampereelta eilispäivältä.

Esimerkkitilanne 1
Jos pyydän kermavaahtokaakaon, haluan kermavaahtokaakaon, en vaahtokarkkikaakaota. “Sinä sanoit vaahtokarkkikaakao!” ei ole hyvää asiakaspalvelua, kun asiakas ihmettelee saamaansa juomaa.

Arvoisa asiakaspalvelija, jos olet kuullut väärin, sinun tehtäväsi on pyytää anteeksi, ei ryhtyä väittelemään asiakkaan kanssa. Vaikka asiakkaasi olisi pyytänyt väärää tuotetta (mitä minä en satavarmasti eilettäin tehnyt), sinun tehtävänäsi on silti pyytää anteeksi. Kun asiakaspalvelija pyytää anteeksi, asiakkaalle jää hyvä mieli, ja hän tulee toistekin. Kun asiakaspalvelija keskittyy osoittamaan, että hän on ollut oikeassa, syntyy juupas–eipäs-väittely, pahimmillaan riita.

Eilinen kaakaohetki päättyi siihen, että sain kyllä pyytämäni kermavaahtokaakaon, mutta tunsin velvollisuudekseni pyydellä kovasti anteeksi aiheuttamaani lisävaivaa. Tilanne, joka olisi voitu hoitaa huumorilla ja kepeällä jutustelulla, jätti nyt päällimmäiseksi huonon fiiliksen. Seuraavalla kerralla valitsen jonkin toisen kahvilan, niitähän Tampereella riittää.

Esimerkkitilanne 2
Maksutilanne perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Monessa liikkeessä korttimaksut eivät siirry suoraan kassasta korttimaksulaitteeseen, vaan myyjä naputtelee summan erilliselle maksupäätteelle.

Kun ojennan sinulle, hyvä myyjä, korttini maksaakseni lounaani ja saan vastineeksi käteeni maksupäätteen, jotta voin naputella tunnuslukuni, luotan siihen, että sinä, arvoisa asiakaspalvelija, olet laittanut päätteeseen oikean summan. Minullehan saattaa näkyä vain ruutu, jossa kehotetaan antamaan tunnusluku, ei enää maksettavaa summaa.

Inhimillisiä erehdyksiä toki sattuu, saatat vaikkapa vahingossa naputella päätteeseen 19,90 etkä kassaan lyötyä lounaan hintaa (10,90 €). Hyvällä tuurilla asiakas huomaa virheen, kuten minä eilen sattumalta huomasin.

“Oho, miten siinä noin kävi?” ei ole oikea reaktio asiakaspalvelijalta. Vaikka sain takaisin liikaa maksamani summan, tällainen tilanne ei ole kuitattu sillä, että saan rahat käteen. Tällainen virhe edellyttää vuolaita anteeksipyyntöjä, erityisesti kun myyjä ei olisi todennäköisesti itse virhettä huomannut.

Hymyilevä asiakaspalvelija olisi muuten saattanut saada tilanteen ratkaistua niin, että asiakas seurueineen olisi poistunut lounaspaikasta hyvillä mielin. Mutta kun sienikeittokin oli pettymys, seuraavalla kerralla etsin jonkin muun ravintolan. Tämä ei liene Tampereen keskustassa ongelma.

***

Sääntönä yhä on, että asiakas on oikeassa. Tämä ei tokikaan koske huonosti käyttäytyviä asiakkaita, sillä fraasi ei oikeuta asiakasta öykkäröimään. Sen sijaan lentävä lause muistuttaa, että tiskin takana seisovan täytyy kohdella asiakastaan nöyrästi ja kunnioittavasti. Tämä edellyttää oman ylpeyden nielemistä ja anteeksipyytämistä silloinkin, kun vika ei ole itsessä. Jos nimittäin on pienikin vaara, että asiakas on oikeassa, hän satavarmasti muistaa tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Vielä itselle muistiin: kermavaahtokaakao kuulostaa paljon paremmalta kuin maistuu. Jatkossa kannattaa pitäytyä tavallisessa kaakaossa.

Autoilen – toistaiseksi olen hengissä

Paljon on pielessä (eteläpohjalaisessa) autoilukulttuurissa.

Ajoin eilen perjantaina iltapäivällä ensin Orivedeltä Kuortaneelle, sitten Kuortaneelta kotiin, kuudeksi kotoa Töysään treeneihin, puolitoista tuntia myöhemmin takaisin kotiin, ja vielä iltakymmeneltä pyörähdin Töysässä noutamassa nuorison nukkumaan. Näistä ainoa turvalliselta tuntunut ajoreissu oli viimeisin (koska kukapa olisi liikenteessä Töysässä kymmenen aikaan illalla).

Päivän ajokilometrien karmaisevin tilanne tapahtui Alavuden ja Kuortaneen välimaastossa, kun ajoin rekan perässä ensimmäisenä. Suoralla tienpätkällä rekka laittoi vilkun vasemmalle ja lähti jarruttamaan. Minä myös ryhdyin hidastamaan. Vaan mitä tekee sankari, joka oli takanani ajavan auton takana? Lähtee ohittamaan kahta henkilöautoa (ja varmaan sitä rekkaakin) kuin seitsemän miestä. Onneksi autoni rinnalle kaasutettuaan kuski lopulta tajusi, että rekalla on vilkku vasempaan, väläytteli punaisia takavaloja ja kurvasi eteeni. Onneksi olen oppinut pitämään pitkät turvavälit. Onneksi rekalla ja minulla oli satasen alueella vauhtia enää alle puolet sallitusta.

Ehdin jo hetken pelätä, että joudun seuraamaan aitiopaikalta, miten auto törmää rekkaan – ja kenties pyörähtää siitä minun päälleni. Niin nopeasti tilanne tuli ja meni, etten ehtinyt miettimään, millaisia otsikoita onnettomuudesta olisi saatu illaksi Ilkan verkkosivuille. Ehdin vain ajatella, että minulla olisi parempaakin tekemistä kuin viettää tulevat viikot sairaalassa wannabe-toimintaelokuvastarojen reteiden ohitusyritysten uhrina.

***

Sain eilen turhan monta kertaa todistaa, miten liikennesääntöjä tulkitaan vapaasti sovellettavina ohjenuorina, ei kaikkien tielläliikkujien turvallisuuden takaavina yhteisinä sopimuksina.

Alavuden ja Kuortaneen välillä on lentokenttäsuora, jossa on kaksi ajokaistaa, ja lisäksi reilun kaistan verran tilaa pientareen puolella. Lentokenttäsuora on hyvä ohituspaikka, ja pyrin siellä aina tarjoamaan tilaa itseäni nopeammille kuskeille. Eilen ensimmäistä kertaa elämässäni näin, miten auton maksiminopeutta testaava kuski kiihdytti autonsa hurjaan ohitukseen – pientareen puolelta. Siinä tunsi melkein seisahtuvansa, kun musta auto viuhahti oikealta ohi. Säikähdys oli melkoinen, sillä tunnustan: tarkkailen liikennettä taustapeilistä ja vasemmasta sivupeilistä, mutta oikeaa sivupeiliä vilkuilen maantiellä ajaessani äärettömän harvoin, ellen ole ohittamassa hitaampaa liikennettä.

Illalla laittelin treenikamoja autoon Töysän nuorisoseuran pihassa, kun ohi suhahti kaksi rallikuskia. Töysän kirkonkylää halkovalla tiellä nopeusrajoitus on muistini mukaan 50 km/h ja keskustan ytimessä 40 km/h, mutta vaikka muistini pettäisi, ei nuorisoseuran kohdalla varmasti yli kuuttakymppiä saa liikennemerkkien mukaan ajaa. Nämä sankarit vetivät perä perää railakasta maantievauhtia.

Töysän keskustassa liikkuu pyöräteitä pitkin kaikenikäistä väkeä. Koskaan ei tiedä, onko joku huonojalkaisempi tai hidasliikkeisempi suojatiellä. Iltapimeällä näkyvyyskään ei ole katuvaloista huolimatta paras mahdollinen. Eikä koskaan tiedä, tuleeko vastaan viritetty mopo, josta etuvalot ovat päässeet simahtamaan. Tällaisenkin uhkarohkean maantiecrossaajan kohtasin illalla Töysän raitilla.

***

Ystävällisenä ohjeistuksena niille kuskeille, jotka uskovat olevansa kuolemattomia ja ovat vakuuttuneita, että heidän huikean hyvä ajotaitonsa pelastaa tilanteessa kuin tilanteessa ja siksi antaa oikeuden tulkita liikennesääntöjä luovasti:

Liikenteessä saattaa olla minun synnyttämiäni lapsia joko jalan, pyörällä, mopolla, autolla tai jonkin liikennevälineen kyydissä. Jokseenkin kova työ on tullut tehtyä niin synnytyksessä kuin sitä seuranneina vuosina, jotta taaperoista on saatu kasvatettua yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. Älkää riskeeratko heidän tulevaisuuttaan.

Liikenteessä saattaa olla minun mieheni, vanhempani, sukulaiseni, kollegani, ystäväni, oppilaani – sellainen ihminen, jonka haluaisin mieluusti pitää elämässäni jatkossakin. Älkää testatko reaktiokykyänne tai mestarillisia ajotaitojanne heidän kustannuksellaan.

Liikenteessä saatan olla minä – säntillisesti nopeusrajoituksia noudattava ja siksi valtavirtaa hitaampi kuski, joka pelkää hirviä, syysliukkaita ja perässä ajavia isoja rekkoja. Älkää viitsikö kokeilla, olisiko maailma parempi paikka ilman minua.

***

Vahinkoja ja virhearviointeja sattuu meille kaikille. Olen minäkin oman osuuteni törttöillyt liikenteessä, kun huomiokyky ei ole riittänyt havainnoimaan jokaista tielläliikkujaa. Kiitos fiksujen, toiset huomioonottavien kuskien ja liikenteessäliikkujien olen selvinnyt likipiti-kohtaamisista sydän läpättäen, ontto kylmyys mahanpohjassa. Muutaman kerran oma varovaisuuteni on pelastanut toisen tielläliikkujan pahemmasta.

Lähes jokainen autoilija luulee olevansa keskivertoa parempi kuski. Ehkä me paljon ratin takana istuvat olemmekin sellaisia, mutta se edessä olevan tai vastaantulevan auton kuski saattaa olla vasta kortin saanut tai ensimmäistä kertaa itselleen uuden auton ratissa tai iän myötä hitaammin reagoiva.

Meillä on vain yksi tieverkosto eikä siellä ole omia kaistoja kokeneille kuskeille. Jos otat ratin takana riskejä, vaarassa ovat minun lapseni, perheeni ja ystäväni. Jokainen heistä on minulle korvaamaton.