Joulusatu 2020

Jouluaatonaattona Pihlan asunnon ovikello soi. Sissi haukahti. Se oli varma, että ilman äänimerkkiä Pihla ei olisi noteerannut ovikelloa.

”Hassu Sissi, kyllä minä kuulin.” Pihla oli leipomassa joulutorttuja, yksi pelti omena­marmeladitäytteisiä uunissa, työn alla pellillinen tavallisia luumutorttuja. Pihla pyyhki enimmät jauhot käsistään ja meni avaamaan oven.

Oven takana ei ollut ketään, koko rappukäytävä oli hiljainen. Jos ovikelloa olisivat soittaneet naapurirapun ilkikuriset kakarat, olisi portaissa kaikunut kikatus ja jalkojen töminä, kun lapsi­lauma olisi rynnistänyt alas. Nyt ei kuulunut sen paremmin askeleita kuin hissin klonksahduksia.

Pihla oli sulkemaisillaan oven, kun hän huomasi lattialla oven edessä pienen paketin. Se oli kuution muotoinen, kääritty ruskeaan voimapaperiin. Ympärillä oli punainen rusetti ja nauhassa käsin kirjoitettu kortti, jossa luki koukeroisin kirjaimin ”Pihlalle”. Pihla kumartui nostamaan paketin. Paperin tuoksu toi kyyneleet silmiin. Se muistutti isomummusta.

Pihlan isomummu oli kuollut lokakuun lopussa. Iäkäs vanharouva oli ollut loppuun asti hyvävointinen, vaikkakin hieman hassahtanut – mutta kukapa ei olisi, kun oli täyttänyt jo yhdeksänkymmentäkuusi. Loviisa-mummulla oli ollut tarkka katse, mutta aika ajoin hänen puheensa harhautuivat tästä maailmasta johonkin toiseen ulottuvuuteen, jossa pätivät aivan toiset lainalaisuudet. ”Muista, Pihla-pieni, että vastuu on sinun”, Loviisa-mummu toisti taajaan. ”Se lahja tulee sinulle verenperintönä, ja kun minä siirryn ajasta ikuisuuteen, sinun on aika ottaa lahja vastaan. Mutta muista: sen mukana tulee vastuu.”

Pihla veti oven kiinni ja kiiruhti ottamaan joulutortut uunista. Takimmaisten sakarat olivat tummempia kuin muut, uuni ei paistanut tasaisesti. Pihla tiesi, ettei äiti noteeraisi asiaa miksikään, mutta moinen ei menisi rakkaan siskokullan silmien ohitse, Pinja varmasti tekisi asiasta numeron kahvipöydässä. Pihla taittoi tummuneet tortunsakarat ja syötti ne yksi kerrallaan Sissille.

Toinen pellillinen joulutorttuja meni uuniin. Pihla ajasti kännykkään hälytyksen kahdentoista minuutin päähän, istui keittiön pöydän ääreen ja keskitti huomionsa pakettiin. Pihla avasi punaisen nauhan; voimapaperi lähti aukenemaan itsekseen. Jämäkän ruskean paperin sisältä paljastui puinen lipas, jonka jokaiselle sivulle oli kaiverrettu ja poltettu tumma ornamenttikuvio.

Sissi laittoi käpälänsä Pihlan reidelle ja nousi tassujen varassa tutkimaan rasiaa. Sen korvat vetäytyivät luimuun.

”Kaunis, eikö totta?” Pihla huomautti ja kyhnäisi Sissin korvantakusta. Koira heilautti häntäänsä ja käänsi sitten katseensa takaisin laatikkoon. Niskavillat nousivat pörhölleen, Sissin kurkusta kohosi matala murina.

”Höpsö vanhus”, Pihla sanoi hellästi. ”Se on vain lipas.” Pihla käänsi salvan auki ja nosti kannen ylös. Sissi vinkaisi, hyppäsi alas ja jäi tuijottamaan korvat luimussa ilmaa. Tuoksui sahramilta ja kardemummalta, mummulalta.

Rasian sisällä oli puinen joulukello, jota koristi punainen rusetti. Pihla otti kellon käteensä. Puupinta oli lämmin, sen reunaa koristi samankaltainen ornamenttikuvio kuin rasiaa. Kellon keskellä oli kömpelö puinen kieli, joka kopsahti onttona kellon sisäpintaan.

Pihla muisti nähneensä joulukellon aiemminkin. Kun hän oli ollut pieni, Loviisa-mummu oli monena jouluna pyytänyt kamariin hänet – nimenomaan Pihlan yksin, ei Pinjaa, mistä sisko oli ollut myrtynyt. Kamarissa isoisoisän sota-aikaisen valokuvan alla seisoi tummanpuhuva lipasto, jonka laatikoissa oli koristeelliset, messinkiset vetimet. Loviisa-mummu oli ottanut kaulaltaan avaimen, avannut lipaston ylimmän laatikon ja nostanut esiin saman joulukellon. Pihla oli halunnut viedä kellon kuuseen koristeeksi, mutta Loviisa-mummu ei antanut. Sen sijaan hän puhui vaikeilla sanoilla, jotka valuivat Pihlan korvasta alas kaulalle ja jähmettyivät tahroiksi pöytäliinaan. Pihla muisti vain hämärän huoneen, isoisoisän vakavan tuijotuksen valokuvassa ja pihlajanmarjakarkkien imelyyden.

Pihla siveli joulukellon pintaa. Hiottu puu oli liukas sormien alla.

”Laitetaanpa tämä kuuseen”, Pihla sanoi. Sissi painautui kyyryyn ja uikutti vähän. Pihla silitti sen aaltoilevaa turkkia. ”Höpsö. Tämä on vain joulukoriste.”

Pihlan pieneen kaksioon ei mahtunut kunnon kuusta – mitä hän olisi sillä tehnyt, kun kuitenkin viettäisi joulunpyhät lapsuudenkodissa perheen kanssa. Pihla oli ostanut pienen huonekuusen ja koristellut sen jouluvaloin ja kimaltavin nauhoin. Latvassa oli kultainen tähti.

Pihla avasi joulukellon rusettinauhaa ja sujautti sen kuusen oksaan. Hän ajatteli Loviisa-mummun tiukkahuulista hymyä ja luisia sormia, jotka näppärästi pyöräyttivät karjalanpaistin ja mustikkapiirakan joulupöytään. Kenenkään muun mustikkapiirakka ei keskellä talven pakkasia maistunut samalla lailla kesältä.

Kello helähti kuusen oksalla. Sen ääni ei enää ollut ontto puinen kolahdus, vaan heleä vaskinen sävel, joka kasvoi ja kietoi Pihlan ja Sissin sointiinsa. Sissi herkesi haukkumaan, sen korvat lakkasivat luimistelemasta ja häntä heilahteli innokkaasti. Pihla kosketti kelloa. Sileä puupinta oli sulanut lämpimäksi messingiksi.

”Muista vastuu.” Pihla kuuli äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri. Kaksion pienellä sohvalla istui Loviisa-mummu juuri sellaisena kuin Pihla hänet muisti: käytännöllisissä housuissa ja neuletakissa, joka oli helppo pukea päälle, vaikka vuodet olivat kangistaneet käsien liikeradat. Sahrami ja kardemumma tuoksuivat voimakkaammin. Sissi heilutti häntäänsä, tepsutti Loviisa-mummun luokse ja painoi päänsä mummun reidelle. Loviisa-mummu rapsutti Sissin kaulaa.

”Se oli minun tehtäväni, ja nyt se on sinun.” Loviisa-mummun silmät hohtivat lämpöä, jota Pihla ei muistanut koskaan niissä nähneensä.

”Mikä? Mikä on minun tehtäväni?” Pihla kuulosti omiin korviinsa sekopäiseltä. Loviisa-mummu oli kuollut, hänet oli haudattu eikä ylösnousemus ollut varteenotettava vaihtoehto. Isomummun joulukoriste toi niin vahvoja muistoja, että hän kuvitteli juttelevansa Loviisa-mummun kanssa. Ei ollut tehtävää, ei vastuuta, ei verenperintönä tullutta lahjaa. Oli vain ikävä, joka oli suurempi kuin Pihla oli tajunnut.

Loviisa-mummu hymyili, ja hänen tiukat huulensa kaartuivat pehmeiksi. ”Ei joulurauha tule ilman sanansaattajia, ei saavu hyvä, lämmin, hellä mieli jokaiselle, jos sitä ei joku tuo. Seitsemänkymmentäviisi vuotta minä olin joulumielen airut, ja nyt on sinun vuorosi.”

Pihla tuijotti Loviisa-mummua. ”Minunko tässä pitäisi ryhtyä jakamaan joulumieltä maailmaan?”

Loviisa-mummu nyökkäsi. ”Se on raskas mutta tärkeä tehtävä. Me teemme joululauluista totta, tuomme joulumielen jokaiseen torppaan ja tupaan, olemme joulun sanoman kuriireja.”

Pihla veti kädet puuskaan. ”Ja mikäköhän se joulun sanoma on?”

Loviisa-mummu nousi sohvalta. Sissi asettui niin lähelle Loviisa-mummua, että melkein kosketti tämän jalkaa, muttei painautunut heiveröistä vanhusta vasten. Loviisa-mummu astui kevyesti Pihlan eteen ja laski kätensä tämän olkavarsille. Kosketus oli lämmin, kuin Loviisa-mummu olisi oikeasti ollut siinä. Mausteiseen tuoksuun sekoittui pihlajanmarjakarkkien imelyys.

”Toisille joulun sanoma on se alkuperäinen, miten Jumala lahjoitti ainoan poikansa pelastamaan meidät ihmiset. Toisille taas joulun merkitys on tärkeissä ihmisissä ja yhdessäolossa, siinä että rakkaus on kaiken ytimessä.” Loviisa-mummu katsoi Pihlaa silmiin. Vuodet eivät olleet haalistaneet mummun silmiä, ne olivat kuin kaksi kirkasta lampea, joista heijastui koko maailman valo. ”Mutta on vielä tärkeämpi sanoma, jota me viemme eteenpäin ja joka tuo ihmisille joulumielen. Se on auttaminen: kädenojennus niille, jotka tarvitsevat apua. Useimmille riittää kuunteleva korva, lohduttava sana, olkapää, jota vasten itkeä. Toiset tarvitsevat tuen, joka pitää pystyssä ja auttaa askel askeleelta eteenpäin.”

Pihla henkäisi syvään. Liian suuria asioita, liikaa hänen kontolleen. Loviisa-mummu hymyili ja pudisti päätään. ”Ei sinun tarvitse tehdä sitä kaikkea. Sinä olet viestinviejä, sinun osasi on levittää joulun sanomaa, välittää auttamisen halua eteenpäin. Kun ajatus on kerran kylvetty ihmisten mieleen, he tekevät itse loput.”

Joulukello helähti uudelleen. Pihla vilkaisi kuuseen. Kello lepäsi huonekuusen oksalla puisena, jähmeänä. Pihla kääntyi Loviisa-mummun puoleen, mutta huoneessa ei ollut ketään – ei ketään muuta kuin hän ja Sissi.

Pihlan kännykkä hälytti. Joulutortut! Pihla syöksyi keittiöön. Hän odotti näkevänsä pellillisen mustaksi palaneita leivonnaisia. Sen sijaan hän veti ulos uunista täydellisiä, tasaisesti paistuneita tähtitorttuja, joiden sakaroista yksikään ei irvistellyt. Sissi istui pöydän viereen, tapitti Pihlaa ja haroi tassullaan ilmaa.

”Nämä ovat vielä kuumia, höpsö. Et halua polttaa kieltäsi.”

Pihla katsoi ikkunasta ulos. Aamu oli tuonut muutaman sentin lunta, ja koko maailma näytti nyt valoisammalta ja toiveikkaammalta. Pihla hymyili. Tänä jouluna hän olisi pitkämielinen, ei antaisi siskonsa terävien kommenttien mennä ihon alle. Hän jopa jättäisi nälväisemättä Pinjaa, vaikka tilaisuus tarjoutuisi.

Pihla kaivoi kaapista jauhot ja rasvat, sekoitti ne taikinaksi ja paineli taikinan piirakkavuoan reunoille. Sitten hän haki pakasteesta pussillisen Loviisa-mummun mustikoita. Kenties hän pystyisi tekemään joululaulut todeksi ja tuomaan kesän keskelle talvea. Pihla varisteli mustikat piirakkapohjan päälle ja laittoi leipomuksen uuniin.

Sissi istui uunin eteen. Se oli aivan varma, että piirakka kärvähtäisi, jollei se seuraisi paistumista silmä tarkkana. Sissi huokaisi ja otti paremman asennon. Mihin emäntä joutuisikaan ilman Sissiä.

© Inka Vilén 2020

Joulusatu 2019

Whamageddon! Perttu tuhahti. Amatöörien hommaa. Työporukka oli lyönyt vetoa, että he selviäisivät joulukuun ensimmäisestä päivästä jouluaattoon kuulematta Whamin Last Christmas -renkutusta. Pertun mielestä säännöt olivat aivan liian löysät. Ensiksikin cover-versioita sai kuunnella sydämensä kyllyydestä eikä kyseisen laulun hyräilystä sakotettu – ei edes siinä tapauksessa, että hyräili nuotin vierestä, mitä Perttu suurena musiikin ystävänä halveksi syvästi.

Pertulla oli tavoitteet paljon korkeammalla. Hän aikoi selviytyä aattoon asti kuulematta ainuttakaan joululaulua. Pelkkä ajatuskin pisti hykertelemään: kulkuset eivät riemuin helkkäilisi, kello ei löisi viisi mitä kummallisimpina aikoina päivästä, kesä ei tulisi talven keskelle ja yli kolmeen viikkoon nasaaliääninen nuorisokuoro ei rakentaisi lumilinnaa. Perttu alkoi suorastaan odottaa joulukuuta.

Marraskuun viimeisenä päivänä Perttu veti viimeistelevän korkeanpaikanleirin. Hän oli poistanut käytöstä kaikki mahdolliset sovellukset, joista voisi varoituksetta lävähtää soimaan joulumusiikkia. Hän oli pistänyt jäähylle television ja suoratoistopalvelut. Hän otti tietokoneesta äänet pois ja varmuuden vuoksi laittoi myös kännykän äänettömään tilaan.

Perttu oli tehnyt listan paikoista, jonne ei joulukuussa olisi asiaa. Koska listalla ensimmäisenä olivat ruokakaupat, Perttu oli käynyt illalla täyttämässä jääkaapin ja pakastimen. Herkkua oli siinä monenlaista, joululimpusta ja särpimestä puhumattakaan. Toiseksi kiellettyihin paikkoihin kuuluivat automarketit, joiden Perttu tiesi aloittaneen jo lokakuussa jouluviisujen pakkosyötön. Perttu oli varmistanut, että hänellä oli riittävästi ehjiä sukkia ja ylimääräinen paketti pyykkipulveria, jottei vain joutuisi sortumaan automarkettiasiakkuuteen ennen joulunpyhiä. Kolmanneksi listaan oli merkitty julkinen liikenne, sillä busseissa joulun alla kuskeillakin saattaisi olla hyvä lämmin hellä mieli ja jouluradio soimassa. Perttu päätti jouluun saakka käyttää kulkupelinä polkupyörää.

Itsenäisyyspäivään asti kaikki sujui hyvin, Perttu pystyi tyylipuhtaasti välttelemään kaikenlaisia joululauluja sisältäviä vaaranpaikkoja. Seuraavana arkipäivänä alkoivat murheet. Perttu oli avaamassa asuntonsa ovea, kun käytävästä kuului hyräilyä. Perttu veti oven äkkiä takaisin kiinni ja varmuuden vuoksi tunki lapaset korviinsa. Toki naapuri saattoi laulella höstvisaa tai kesäillanvalssia, mutta nyt ei ollut oikea hetki ottaa riskejä. Perttu päätyi tihrustamaan ovisilmästä ainakin puoli tuntia, ennen kuin uskalsi avata oviketjun ja juosta kolme kerrosväliä portaita alas.

Kymmenentenä päivänä Perttu päätti pistäytyä kirjastossa. Koska televisio oli pois käytöstä, Perttu oli alkukuun aikana ehtinyt lukemaan seitsemän dekkaria, mukaan lukien Antti Tuomaisen uusimman ja Agatha Christien klassikon Ikiyö. Olipa hän joutunut hätäpäissään lukemaan ne pari Finlandia-ehdokastakin, jotka kultivoitunut eno oli hänelle edellisinä vuosina joululahjaksi antanut. Niistä Perttu ei ollut niin innostunut, murhamysteerit olivat enemmän hänen mieleensä. Perttu kuvitteli itsensä piippu suussa ratkomaan selittämätöntä kuolemantapausta naapuritalon rappukäytävään. Koska Perttu oli viimeisen päälle tupakanvastainen mies, edes päiväunissa piipusta ei noussut savua.

Perttu marssi paikalliseen kirjastoon. Hän oli kerännyt Facebookin dekkariystävien palstalta pitkän suosituslistan, jottei joutuisi tyytymään keskinkertaisuuksiin. Kun elämä oli muuten rajattua, edes pienten ilojen oli syytä olla priimaa. Perttu ehti pudistella lumihiutaleet kaulaliinastaan ja avata takkinsa, kun hän huomasi kirjastoon kerääntyneen pelottavan joukon punaisia hiippalakkeja. Kulkuset kilisivät uhkaavasti.

”Meillä on tänään suuri joululauluraati”, heläytti herttainen kirjastonhoitaja. ”Nyt mukaan valitsemaan kauneinta joululaulua!” Ääntä nopeammin Perttu seisoi ulko-oven turvallisemmalla puolella napittamassa palttootaan. Illalla hän osti digitaalisen kirjapalvelun jäsenyyden puoleksi vuodeksi, sillä joulutarjouksena tuli kaksi kuukautta kaupan päälle.

Neljäntenätoista päivänä Perttu katsahti peiliin ja havaitsi, että silmät alkoivat peittyä ylipitkän kuontalon alle. Hän köpötteli parin korttelin päähän vakioparturiinsa. Parturi oli näppärä eikä jorissut turhia, mitä Perttu vakavamielisenä nuorena miehenä arvosti.

Parturi kietaisi Pertun kaulaan leikkauskapan ja tarttui saksiinsa. ”Onpa hiljaista”, parturi tuumasi. ”Onneksi on Teosto- ja Gramex-maksut maksettuna.” Parturi napsautti radion päälle ja hyräili mukana, miten pakkasyö on ja leiskuen. Kun parturi kääntyi takaisin asiakkaansa puoleen, tuoli oli tyhjä. Perttu viilletti kadulla kampaamoviitta hulmuten. Juostessaan Perttu tuumasi, että korville kasvaneet hiustupsut lämmittäisivät pakkasella ja vaimentaisivat joululauluja.

Pari päivää myöhemmin Perttu joutui soittamaan verottajan palvelupuhelimeen, sillä hän oli huomannut virheen verokortissaan. Koska verottaja oli kuluvana vuonna onnistunut arpomaan pieleen useammankin kansalaisen veroprosentit, Perttu päätyi jonoon. Luurista kuului iloinen pimpelipom; Perttu viskasi välittömästi puhelimen sängyn alle. Hän ei ollut aivan varma, oliko jonotusmusiikki joululaulu vai ei, mutta tuli siihen tulokseen, että kappaletta ei lasketa, jos kuulija ei tunnista sitä joululauluksi. Perttu päätti sittenkin kirjautua pankkitunnuksilla Omaveroon.

Aatonaattona Perttu pyöräili huolettomasti läpi keskustan. Hän onnitteli itseään hyvin sujuneesta joululaulujenvälttelyhaasteesta ja kaupungin kunnossapitoa hyvin auratuista pyöräteistä. Perttu kääntyi sutjakkaasti kadunkulmasta kohti kirkonmäkeä, kun hän törmäsi punapukuiseen joukkoon, joka aukoi suutaan rytmikkäästi. Perttu ei ollut varma, kuuliko hän heidän ääntään, sillä pelkkä näky kaupungin sekakuoron tonttukaartista säikäytti niin, että hän törmäsi koko kulmakunnan ainoaan lumikinokseen, jonka kaupungin katujen kunnossapitotiimin noviisi oli epähuomiossa aurannut pyörätien puoliväliin.

Perttu makasi maassa polkupyörän alla ja ehti luulla menettäneensä kuulonsa, kun paikalle hurautti sininen valovälke, joka sykki kuin amerikkalaiset jouluvalot valkoisessa katukuvassa. Hälytysajoneuvon pillit ujelsivat niin lujaa, että Perttu tiedosti yhä kuulevansa – ja olevansa yhä joululauluvaarassa.

Hälytysajoneuvosta hyppäsi kaksi univormupukuista poliisia, joiden päässä oli iloiset punaiset hiippalakit. ”Vähän asiakasystävällisyyttä ja myönnytystä juhlakaudelle”, oli poliisipäällikkö aamulla selittänyt, kun hän jakoi kaikille vuorossa olleille tonttulakit, joihin oli brodeerattu yhtä suurella Poliisi ja Polis ja joiden hiipassa roikkui poliisikoiraheijastin.

Perttu painoi lapaset korvilleen. Onneksi mummon kutomat vanttuut olivat paksut ja eristivät hyvin ääntä. Perttu ei ollut kovin harjaantunut huuliltalukija, mutta hän oli tunnistavinaan kummankin poliisin samanaikaiset suunliikkeet sanoiksi ”Tervepä teille, tervepä meille”. Tonttuarmeija se tästä vielä puuttuikin.

Hajanaisista vihjeistä ja käsien viittelöinnistä Perttu päätteli, että kaupungin ambulansseilla oli vilinää ja vilskettä, sillä kaupungin kunnossapito oli unohtanut aurata yhden kaupunginosan, ja sieltä kuljetettiin ketjussa väkeä paikattavaksi lasareettiin. Poliisit ja kuorolaiset tuumasivat, miten sinivuorten taa pian kiiruhtaa (Perttu kiitti mielessään mummonsa intoa kutoa pakkasen ja joululaulut eristäviä kirjoneuletumppuja), ennen kuin laulavat joulupoliisit nostivat keveästi Pertun maijan takapenkille, pyörän takatilaan ja kiidättivät potilaan sairastuvalle.

Istuessaan terveyskeskuksen odotushuoneessa oikea nilkka kylmä-koho-kompressiossa Perttu huokaisi. Enää vuorokausi ja haaste olisi paketissa.

Samassa odotushuoneen liukuovet avautuivat ja sisään astui Pertulle tutuksi tullut kaupungin sekakuoro punaisissa tonttupuvuissaan. Sen kummemmitta seremonioitta joukon pisin ja parrakkain heilautti kättään ja lausui: ”Yy kaa koo nee!” Ja niin joulumaa oli muutakin kuin tunturi ja lunta.

Perttu kirosi, mutta vain mielessään, koska hän ei halunnut vieressään istuvan herttaisen vanhan rouvan katsovan häntä tuimasti. Siinä meni veto, onnistuminen joululauluvaaran välttelyssä jäi niin pienestä kiinni. Perttu huokaisi ja katsoi kelloa. Hän oli odottanut jo yli neljä tuntia vuoroaan, nilkkaa jomotti. Tällä menolla hän olisi terveyskeskuksessa vielä aamullakin. Tätä se teetti, kun hallitus leikkasi varoja kunnallisilta sote-palveluilta.

Samassa Perttu tajusi, että kello oli yli puolenyön ja nyt oli jouluaatto. Vääräuskoisissa Britannian imperiumin alaisissa maissa, joissa alkuperäisen Whamageddonin säännöt oli laadittu, joulun juhlinta alkoi vasta joulupäivänä, mutta Suomessa jouluaatto luettiin jo joulunpyhiin. Perttu oli siis sittenkin selvinnyt jouluun asti kuulematta ensimmäistäkään joululaulua.

Kuoron johtaja hätkähti vain hieman, kun Perttu nousi, kaatoi könytessään kimallenauhalla koristellun miniatyyrijoulukuusen ja pomppi tutisevan vasemman jalkansa varassa kuoron tenorien viereen. Perttu sointuisine baritoneineen yhtyi lauluun täysin rinnoin: ”… joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä!”

© Inka Vilén 2019

Miten hidas on maailman muutos

Tällä viikolla olen miettinyt, miten nopeasti ihminen voi muuttua – ja miten hitaasti yhteiskunta muuttuu.

Kun olin 15-vuotias, tajusin, etten halua syödä lihaa. En ajatellut eläinten kärsimystä, en ruoan makuakaan – minä vain oivalsin, etten halua enää syödä lihaa. Lopetin lihansyönnin salaa vanhemmiltani (vaihtelevien elämänrytmien ansiosta minun ei tarvinnut istua päivittäin samassa ruokapöydässä), kunnes joulupöydässä vanhempani yrittivät maanitella minua edes maistamaan joulukinkkua. Minä en vain pystynyt. Puoli vuotta myöhemmin lopetin myös kalan syömisen ja minusta tuli vanhempieni kauhuksi laktovegetaristi, maitotuotteita käyttävä kasvissyöjä (joka ei kuole kananmuniin, muttei niitä sellaisenaan suostu syömään).

Nuoruudessani elämä kasvissyöjänä ei ollut helppoa eikä yksinkertaista. Olin outo kummajainen, jonka syömisistä tehtiin aina iso numero: sopivan ruoan keksiminen ja valmistaminen oli niin vaikeaa, koska kaikki muut söivät lihaa. Minua peloteltiin sillä, että vegetaarinen ruokavalio vaarantaa terveyteni. Olin kouluni ensimmäinen kasvissyöjä, joka joutui poimimaan päivän ruokatarjonnasta itselleen sopivat osat. Usein söin lähinnä näkkileipää. Ravintoloissa olin hankala asiakas, harvoin tarjolla oli kasvisruokavaihtoehtoja. Fantasia-pizzan sai sentään tilattua ilman lihaa, kalaa tai äyriäisiä. Kasvissyöjäksi tuleminen rajoitti monella tapaa sosiaalista elämääni, mutta onneksi minulla oli joukko hyviä ystäviä, jotka kunnioittivat päätöstäni ja hyväksyivät omalaatuisuuteni.

Vaihto-oppilasvuonna isäntäperheet ensin panikoivat, millaista ruokaa minulle voi tarjota, mutta nopeasti jokaisen kanssa löytyi toimiva ruokapolitiikka. Vaihtariperheitteni äidit innostuivat jopa etsimään uusia kasvisruokareseptejä ja kokeilemaan erilaisia soijapohjaisia ruoka-aineita, joita koko perhe pääsi kokeilemaan. Heille minun vegetarismini ei ollut ongelma, vaan mahdollisuus tutustua toisenlaiseen ruokavalioon.

Toki sain osakseni ilkeitä kommentteja. Niistä ikävimpänä jäi mieleen vaihtarivuodelta erään töykeän ihmisen lausahdus: “If you are a vegetarian, how come you are not skinny?” En silloin vaihto-oppilaana voinut sanoa tälle keski-ikäiselle mieshenkilölle, että on paitsi epäkohteliasta myös hyvin tunteetonta kommentoida nuoren naisen ulkonäköä, mutta erityisen asiatonta on arvostella ihmisen identiteettiä rakentavia valintoja, vaikka hän olisikin nuori ihminen.

Lukion alkuun mennessä se, että olen kasvissyöjä, oli alkanut kasvaa osaksi identiteettiäni. Useimmat varmaan pitivät kasvissyöntiä ohimenevänä vaiheena, mutta ei asia ole sittemmin miksikään muuttunut. En ole kertaakaan syönyt lihaa tai kalaa, en ainakaan tietääkseni. (Jos sattumalta, vahingossa, olen syönyt jotain lihaa tai kalaa sisältävää, älkää taivaan nimessä kertoko sitä minulle! En muutenkaan oikein pysty syömään kenenkään muun laittamaa ruokaa, ellen tiedä satavarmasti, mitä ruokaan on laitettu.)

En koskaan kyseenalaistanut kasvissyöjäksi ryhtymistä. Se, että muut ihmiset kyseenalaistivat päätökseni, ei juurikaan vaikuttanut minuun, identiteettiini tai valintoihini. Hankalan asiasta teki se, että vegetarismi oli nuoruudessani paitsi vaikeaa ja epäkäytännöllistä myös yhteiskunnan karsaasti katsomaa. Hyvin pitkään kasvisruoka katsottiin erikoisruokavalioksi, johon tarvittiin lääkärin lausunto.

Tätä nykyä kasvissyöjiä on niin paljon, ettei meitä enää pidetä outoina luonnonoikkuina. Useimmissa ravintoloissa on ainakin jonkinlaiset kasvisvaihtoehdot, on kasvisruokaravintoloita, ja monissa kouluissa ja työpaikoilla on vakiona myös kasvisruoka. Edelleen on paikkoja ja tilanteita, joissa vegetarismi joko on ongelma tai siitä tehdään ongelma, mutta useimmiten kasvissyöjiä kohdellaan siinä missä sekasyöjiäkin.

Minä muutuin lihansyöjästä kasvissyöjäksi vuodessa. Siihen, että suomalainen yhteiskunta pääosin hyväksyi minun valintani, meni ainakin viisitoista vuotta, ehkä kauemminkin. Minun lapseni ovat sekasyöjiä, mutta heille on itsestään selvää ja normaalia, että minä olen kasvissyöjä. Maailma muuttuu – mutta voi, miten hidas se muutos onkaan.

Joulusatu 2018

– Voisikohan tästä jo lähteä, pohdiskeli toiseksi ylin virkamies puoliääneen. Ylin virkamies selasi maanisesti paperipinoja ja mutisi itsekseen. Toiseksi ylin virkamies huokaisi syvään ja jatkoi paperien siirtelyä pinosta toiseen.

– Olisi se viraston jouluillallinenkin, toiseksi ylin virkamies huomautti, mutta ylin virkamies ei lotkauttanut korvaansakaan.

– Lunta tulvillaaaaan on raikas talvisääää, toiseksi ylin virkamies kajautti, mutta hitusen epävireinen laulu imeytyi toimistohuoneen etäisimpään nurkkaan.

– Ei se ole voinut kadota jäljettömiin, toiseksi ylin virkamies koetti lohduttaa, mutta sai osakseen mulkaisun, joka olisi jähmettänyt ikääntynyttä konttorirottaa väkeväverisemmänkin. Hän jatkoi paperipinojen selailua.

– Entä jos se on mapitettu? toiseksi ylin virkamies keksi. Hän otti ylähyllyltä vasemman­puoleisimman mapin. Hyllyn pää nytkähti monta millimetriä ylöspäin, kansio oli livetä käsistä. Mapin päältä pölähti kerros tomua. Toiseksi ylin virkamies aivasti. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että närkästynyt hämähäkki kipitti kansion sisältä hyllyn rakoon. Toiseksi ylin virkamies avasi tomuisen arkistomapin, turautti nenänsä raidalliseen nästyykiin, plaraili sivuja hetken aikaa ja pysähtyi.

– Tänne on arkistoitu joulujen 1999–2003 ruokalistat. Ja – voihan sentään – silloisen henkilöstön sosiaaliturvatunnuksia sisältäviä arkaluontoisia tietolähteitä.

Toiseksi ylin virkamies nakkasi ruokalistat paperinkeräykseen, syötti kaksi aanelosta silppuriin ja runksautti kansion lukkomekanismin kiinni. Mappi palasi hyllylle vain hitusen hoikempana, ja hylly parahti vastalauseen.

Toiseksi ylin virkamies suunnitteli penkovansa vielä pari mappia, mutta muisti sitten pölyallergiansa. Hän kirjoitti vaaleanpunaiselle muistilapulle, että toimitilahuoltajille pitäisi laittaa siivouskohdepyyntö. Kyse oli sentään hänen entisen pomonsa arkistohyllystä.

Vielä aamulla kaikki oli virastossa hyvin. Jouluaatto lähestyi vakaasti ja valmistelut olivat edenneet mallikelpoisesti, ehkä jopa liiankin sulavasti. Ennen lounasaikaa räjähti: pomo oli marssinut toimistoon ja paiskannut ulko-oven kiinni niin raivokkaasti, että ikkunan sisälasiin oli tullut särö. Hän oli tormannut työhuoneeseensa ja tullut hetkistä myöhemmin takaisin ilman virkapukua, merimieskassi olallaan.

– Minä lähden nyt tropiikkiin, pomo oli ilmoittanut, ja ennen kuin virkamiehet ehtivät kissaa sanoa, pomo oli kadonnut ovesta keskelle tuiskua ja tuiverrusta. Edestakaisen liikenteen vanavedessä huoneeseen oli eksynyt muutama lumihiutale. Yksi niistä oli liihotellut toiseksi ylimmän virkamiehen työpöydälle ja sulanut tahraksi hänen käsinkirjoittamaansa lahjalistaan.

Vielä aamulla toiseksi ylin virkamies oli ollut komentojonossa kolmantena. Asema oli ollut mukavan leppoisa: pomo oli tehnyt isot päätökset, ylempi virkamies oli päättänyt protokollat, ja hänen tehtäväkseen oli jäänyt vain delegoida varsinainen työ alemmille toimihenkilöille. Nyt hänen yhtäkkiä olisi pitänyt ottaa vastuuta viraston toiminnasta. Se kuulosti kovin työläältä. Pitäisikö tässä tosiaan tehdä sekä protokollasuunnitelmat että delegointi?

Toiseksi ylin virkamies nappasi hajamielisesti käteensä toissaviikkoisen päivälehden, joka makasi pomon työhuoneen sivupöydällä. Sen etusivulla luki isoin, punaisin kirjaimin: ”Ota äkkilähtö tropiikkiin.” Virkamies oli aikeissa palauttaa lehden pöydälle, kun hän tajusi, mitä lehden alta oli paljastunut.

– Se… se on täällä, hän sopersi. Ylempi virkamies ei edelleenkään noteerannut hänen varovaista vinkaisuaan, joten toiseksi ylin virkamies rykäisi, pyyhkäisi suupielensä raitanenäliinaan ja korotti ääntään. – Se löytyi.

Hetkeksi huoneeseen laskeutui niin rikkumaton hiljaisuus, että määrätietoisesti ylähyllyltä pöytää kohti leijaillut pölyhiukkanen ei uskaltanutkaan laskeutua pöydälle. Se oivalsi, että äänekäs laskeutuminen herättäisi virkamiesten huomion; vaarana oli tulla pyyhkäistyksi pöydältä lattialautojen rakosiin. Niinpä pölyhiukkanen jäi hetkeksi uhmaamaan maan vetovoimaa kymmenisen senttiä pöydän pinnan yläpuolelle.

Hiljaisuuden pirstaloi ylimmän virkamiehen rääkäisy, johon sekoittui maininnanarvoinen määrä itkunsekaista tyrskettä. Hetkisen toiseksi ylimmäinen virkamies jo luuli, että hän päätyisi karhumaiseen syleilyyn tai tulisi suudelluksi vastoin viraston virallisia sääntöjä. Yllättävän nopeasti ylin virkamies sai kuin saikin koottua itsensä. Hän tyytyi läimäisemään kämmenensä toiseksi ylimmän virkamiehen olkapäähän kolme kertaa, hieman epärytmissä. Virkamies arvioi tämän suurimmaksi kiitollisuudenosoitukseksi, mitä virastossa tultaisiin koskaan näkemään.

Ylin virkamies otti paperiarkin varoen käsiinsä ja henkäisi syvään. Hän asetti paperin juhlallisesti keskelle entisen pomon työpöytää. Niiskutellen hän luki tekstiä, rivi riviltä partaansa mumisten. Vaatekappale kerrallaan hän riisui oman univormunsa ja kiskoi ylleen pomon vanhan virkapuvun.

– Joulu on pelastettu, ylin virkamies lausui äänessään hienoinen, liikutuksen aiheuttama vibrato. – Eiköhän se reki saada liikkeelle nyt, kun tiedän porojen nimet.

Ylin virkamies kietaisi vyön punaiseen nuttuunsa, veti jalkaansa Töysän Kenkätehtaan joulunpunaiset huopalapikkaat ja vilkaisi itseään peilistä.

– Kuin ilmetty pomo, toiseksi ylin virkamies kehaisi. Ylin virkamies kertasi porojen nimiä kuin taikaloitsua, veti punalakkia syvemmälle korvilleen ja avasi ulko-oven. Sen saranat narahtivat, ja lumipuuska pyrähti ovesta sisään.

Toiseksi ylin virkamies pyyhki lumihiutaleita parrastaan ja katsoi ikkunasta, miten reki nytkähti liikkelle poronkellon kalkatuksen säestämänä. Samassa kello seinällä alkoi lyödä määrähetkeä. Kellosta pongahti ulos pieni mekaaninen tonttu, joka avasi suunsa ammolleen ja rääkäisi kitarisat loimuten: ”Matkaaaan! Matkaaaan! Matkaaaan!”

Toiseksi ylin virkamies rojahti nojatuoliin ja nosti jalkansa rahille. Ajoissa ehdittiin tänäkin vuonna, vaikka viime hetken henkilövaihdokset tulivat puskista ja joulustressi oli vähällä kaataa virkamiehet. Toiseksi ylin virkamies oikoi jäseniään ja venytti leukansa mojoavaan haukotukseen. Hän oli ansainnut torkut.

Mutta juuri, kun virkamies oli lipumassa unten maille, hirvittävä oivallus iski hänen tajuntaansa: ylin virkamies oli suorittamassa pomolta perittyä lahjojenjakovelvoitetta, joten hän, toiseksi ylin virkamies, oli nyt komentoketjun ylimpänä. Se tarkoittaisi, että hän joutuisi tekemään kaikki päätökset ihan itse.

© Inka Vilén 2018

Ykköstyyppi tarvitsee yksilöllistä hoitoa

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko millään yrittää pitää tyttäreni hengissä. Ymmärrättehän, miten ikävää olisi, jos kaikki se työ, mitä perheemme, Seinäjoen keskussairaalan diabetespolin väki ja itse tyttäreni ovat tehneet, menisi hukkaan.

Ykköstyypin diabeteksen hoidossa tärkeintä on se, mitä diabeetikko itse tekee. Lääkärin ja hoitajan tehtävänä on auttaa, tukea ja opastaa mahdollisimman hyvään hoitoon. Jos diabeetikkoa ei kuunnella, jos hänen hoitonsa kaikki kulmakivet, kuten insuliinit, muutetaan ilman keskustelua ja kokonaistilanteen huomioon ottamista ja jos diabeetikko lähtee lääkärin vastaanotolta peloissaan, pysyykö hän tällä hoidolla edes hengissä (tämä ei ole metafora), haluaisin kyseenalaistaa, oliko hoitotilanne onnistunut ja kohdattiinko diabeetikko yksilönä. Sillä diabetes on, kaikista tuntemistani pitkäaikaissairauksista, yksilöllisin: ihmisen keho reagoi eri asioihin eri tavalla, ja ykköstyyppi joutuu kuuntelemaan oman kehonsa viestejä hyvin herkällä korvalla.

Tyttäreni oli lapsena herkkä paitsi hiilihydraateille, insuliiniannostusten pienillekin muutoksille ja liikunnan vaikutukselle verensokeritasoon, mutta myös mieliala vaikutti verensokereihin ratkaisevasti. Olen kovasti pahoillani, että olen periyttänyt tyttärelleni niin monet omat huonot puoleni: äkkipikaisuuden, ilkeän kielen ja vuoristoratamaisen tunteella reagoimisen. Jos olisin voinut vaikuttaa, olisin edes tuon tunnevuoristoradan poistanut hänen DNA:staan. Silloin diabeteksen hoitokin olisi helpompaa.

Mutta siellä ne nyt ovat: samassa paketissa toimintansa lopettanut haima ja elimistö, joka stressaa tehokkaasti isoista muutoksista ja hallinnan tunteen puutteesta. Kuten vaikka siitä, että pitkäaikaissairauden hoito, jonka kulmakivet olivat hyvin hanskassa, kyseenalaistetaan ja käännetään päälaelleen.

Ihan vain tiedoksi: ykköstyypin diabeetikko on joka päivä muutaman insuliinitipan päässä kuolemasta. Tämäkään ei ole metafora.

***

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Jokainen euro, jonka säästätte diabeetikoiden omahoidosta, tulee moninkertaisesti maksettavaksi myöhemmin. Ykköstyyppi on hautaan asti ykköstyyppi, haiman tuhoutuneita saarekesoluja eivät pelasta elämäntavat eikä syyllistäminen.

Jos ykköstyyppejä tuetaan kaikin mahdollisin keinoin hyvään hoitotasapainoon, he kuluttavat paljon vähemmän yhteiskunnan varoja. Jos haluamme säästää rahaa, meidän on annettava rahaa diabeteksen omahoitoon: riittävästi hoitovälineitä ja juuri tällä diabeetikolla toimivia hoitovälineitä sekä dialogisia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa.

***

Hyvä Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko ottaa huomioon, että tyttäreni on jo alakoulussa tiennyt enemmän ykköstyypin hoidosta kuin keskiverto lääketieteen kandi tietää tullessaan kesälääkäriksi terveyskeskukseen. Se, että tyttäreni omahoidon tulokset eivät kaunista teidän tilastojanne, ei johdu tiedon tai taidon puutteesta, vaan inhimillisyydestä ja kehon kummallisuuksista.

Jos lähdette omavaltaisesti muuttamaan hänen hoitoaan, tiedän, että se kyllä näkyy teidän tilastoissanne: runsaampana päivystyksen käyttönä korkeiden sokerien aiheuttaman vastustuskyvyn heikkenemisen vuoksi, ketoasidoosin aiheuttamissa sairaalajaksoissa, heikentyneenä kykynä keskittyä opiskelupaikan hakemiseen, opintoihin ja työntekoon, kun keskittymisen varastaa huoli jokapäiväisen hoidon onnistumisesta ja pelko hypoglykemioista ja insuliinishokeista tai vastaavasti ketoasidoosista, happomyrkytyksestä ja hengenlähdöstä. Ei, tämäkään ei ole metafora.

Ykköstyypin diabeetikko elää joka päivä tietoisena siitä, että ilman insuliinia tämä olisi hänen elämänsä viimeinen päivä.