Digi toi, digi vei

Puhun aina vaahto suussa digin hyödyntämisestä opetuksessa, mutta rajansa digilläkin.

Yleensä digiopetuskeskustelu tuppaa kääntymään kahden ääripään kinasteluksi: joko on digivastainen viimeiseen hengenvetoon tai digiuskovainen laput silmillä. Arno Kotro suomii Uuden Suomen blogissaan Helsingin opetuslautakuntaa ja kärjistää lautakunnan tavoitteiden ja mittareiden idioottimaisuuden: digilaitteet mukana 70 prosentissa opetuksesta? Edes minä en ole niin digihullu, että prosentteja tuijottaisin.

Lukiolaiset kaipaavat opetukseen keskustelua, opettajat haluavat vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta ja empatiataitoja. Ryhmäkokojen pienentämiseen ja lähiopetuksen turvaamiseen ei raha heru, mutta digilaitteisiin sitä syydetään sumeilematta. Kannetaan huolta opetuksen aataminaikuisuudesta ja viihdyttävyyden puutteesta (sirkusko tässä ollaan?), mutta päättäjät eivät yhtään voivottele sitä, miten koululaisten lukutaito rapistuu ja sitä myöten ajattelukyky heikkenee. Ilmiöoppiminen on hieno ajatus (joka toteutuu äidinkielessä ihan luontojaan), mutta ilmiöiden hahmottamiseen tarvitaan analyyttista ajattelukykyä, joka ei synny sirpalemaista tietoa tutkiskelemalla.

Minulla on kolme pedagogista lähtökohtaa:

1) Oppituntien pitää olla hauskoja, koska opettaminen on niin paljon mukavampaa duunia, jos oppitunneilla on kivaa. Oma lehmä ojassa. Ei se tarkoita, että opetuksen pitäisi olla viihdyttävää tai opeteltavien asioiden helppoja, pikemminkin päinvastoin: oppiminen on hauskaa, kun on haasteita. Positiivista on tietysti se, että koska opetan äikkää ja kirjoittamista, voin innostua opetusaiheista joka ikisellä tunnilla – tylsiä aiheita ei yksinkertaisesti ole.

2) Keskustelu on keskeistä. Jos on vaihtoehtona aito dialogi oppilaiden kanssa tai opettajan synkkä yksinpuhelu, kannatan aina puhumista, vaikka se välillä menisi vähän asiasta sivukin. Siinä kuitenkin oppii kahta tärkeää taitoa: kuuntelemista ja keskustelua. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos osaisimme oikeasti kuunnella toisiamme.

3) Digi otetaan käyttöön aina, kun se on järkevää. En halua papereita hukattavakseni (ne ovat aina väärässä pinossa), en viitsi käyttää aikaani sellaisten tehtävien tarkistamiseen, jotka kone tarkistaa nopeammin ja näppärämmin, enkä tosiaankaan lue yhtään käsinkirjoitettua paperia, jos voin sen välttää. Tiedän, tiedän, käden ja kynän yhteys ja aivojen kehittyminen, ja oppilaat kirjoittavat huolellisempaa tekstiä käsin. Ihan sama. Nyky-yhteiskunnassa on kansalaistaito osata kirjoittaa koneella pitkiä ja lyhyitä tekstejä, hallita kokonaisrakenteen ja sisällön muokkaus sekä tekstin viilaus ja hiominen – tietotekniikan avulla. Tietokoneella kirjoittaminen on erilaista kuin kirjoittaminen kynällä tai kirjoituskoneella (jolla minä olen kirjoittanut ensimmäiset lehtijuttuni ja näytelmäni). Tekstin tuottamisessa tietokone ei ole uhka vaan mahdollisuus, käypä työkalu, jolle manuaaliversio ei vedä vertoja.

Mutta ei sitä digiä joka käänteeseen kaivata. Opetus on kohtaamista, asioiden äärelle pysähtymistä, tutkimista ja pohdiskelua, oivalluksia – ei pikalinkkejä ja oikopolkuja, sinihohtoisia ruutuja ja hauskoja apuohjelmia. Opetuksen ideologiana ei pitäisi olla pädi vastaan karttakeppi, vaan parhaat menetelmät ja toimivimmat käytännöt jokaiseen tilanteeseen.

(Ajatukset ovat osin lainaa Kotrolta ilman lähdeviitteitä, osin omaa. Lukekaa koko linkki!)

Shoppailusta (aamunavaus 6.9.2016)

– Haloo?
– …
– Anteeksi kuka?
– …
– Ai ostoskäyttäytymistutkimuksesta? En minä oikein ehtisi, tunti alkaa kohta. Tai no, onhan tässä ensin aamunavaus. Kyllä minä varmaan pari minuuttia ehdin puhumaan.
– …
– Minusta nämä nykyiset aukioloajat ovat ihan liioittelua. Ei kauppojen tarvitse olla auki 24/7. Kun minä olin lapsi, kaupat olivat auki yhdeksästä viiteen ja lauantaisin yhdeksästä kahteen. Se riitti ihan hyvin, aina saatiin ostettua kaikki, mitä tarvittiin. Ei tämmöisille pitkille aukioloille ole mitään tarvetta, ei ole pakko koko ajan päästä shoppailemaan.
– …
– Kyllä laatu on kaikista tärkein, kun jotain ostan. Laatu ja ekologisuus, se että koko tuotantoketju on mietitty ja raaka-ainehävikki minimoitu. Ja kotimaisuus. Aina pitää ostaa kotimaista, kun vain mahdollista.
– …
– Viimeksi kävin kaupassa toissapäivänä.
– …
– Niin no joo, sehän oli sunnuntai. Mutta kun jääkaappi oli ihan tyhjä, kun ei jaksettu lauantaina lähteä kauppaan. Mutta en minä tietysti tavallisesti sunnuntaisin kaupassa käy, kyllä nämä normaalit arkiaukiolot ihan riittää minulle.
– …
– Viimeksi ostin… no, se oli sellainen viiden euron paita. Mutta se oli poistomyynnissä, ja tykkäsin siitä kuosista. Kyllä minä sitä muutaman kerran pidän. Ei sitä aina tarvitse ajatella joka ikistä ostosta ihan viimeisen päälle. Ja sitä paitsi se maksoi vain viitosen. Tai siis mähän ostin niitä kolme. Mutta ne on mun rahoja, kyllä minä saan ihan ite päättää, mitä mä ostan. – Tunti alkaa, minun pitää nyt mennä. Hyvää päivän jatkoa!

(Tekstin jatkeeksi tarjoiltiin Pauli Hanhiniemen ja Hehkumon kappale “Lapset” levyltä Muistoja tulevaisuudesta.)

Politiikkaa kevätjuhlassa

Tänään päättyi lukuvuosi. Iittalan yhtenäiskoulun kevätjuhlassa nähtiin kavalkadi eri luokkien ja koulun kerhojen esityksiä. Kaksi ilmaisutaitokerhoani yhdistivät voimansa ja toteuttivat näytelmän, jonka aihepiiri oli varsin ajankohtainen. Tässä näytelmän käsikirjoitus.

***

Kesäloma on peruttu

viiden minuutin kevätjuhlanäytelmä Iittalan yhtenäiskoulussa keväällä 2016
kirjoittanut Inka Vilén

Henkilöt
rehtori
pääministerikopla (3 henkilöä)
oppilas (tai useampia)
kesälomalle lähteviä oppilaita
kesälomalle lähteviä opettajia

Koululaiset koulun pihalla, opettajat opettajanhuoneessa (toisin sanoen eri puolilla lavaa). Lomansuunnittelurepliikkejä heitellään vuorotellen (1. koululaiset, 2. opettajat jne.) tai sekaisin.

koululaiset:
Minä menen uimaan joka päivä.
Minä käyn ratsastamassa.
Minä luen ainakin sata kirjaa.
Minä pelaan jalkapalloa.
Minä en tee yhtään mitään

opettajat:
Ikkunat on ihan pakko pestä.
Kasvimaalle pukkaa jo rikkaruohoja.
Joko se matonpesupaikka on avattu?
Lapset haluaa Särkänniemeen.
Haaveilen riippukeinusta.

Kaikki kerääntyvät juhlasaliin eli lavan keskelle.

rehtori:
Siinä oli suvivirsi ja todistukset. Kesäloma alkaa…

Kaikki:
Än-yy-tee-NYT!

Kaikki yrittävät rynnistää pois lavalta, kun vastaan marssivat pääministerit.

Pääministeri1:
Stop!

yksi opettaja tai oppilas:
Mitä nyt?

toinen opettaja tai oppilas:
Kesäloma alkaa juuri.

Pääministeri2:
Eipä alakaan.

Pääministeri3:
Nyt tehostetaan.

Kaikki (paitsi pääministerit):
Tehostetaan?

Pääministeri1:
Kyllä. Havaitsimme, että tuottavuudessa on kesäisin paha notkahdus.

Pääministeri2:
Valtion talous ei kestä sitä, että kouluissa on näin pitkät lomat.

Pääministeri3:
Kaikkien on osallistuttava talkoisiin!

Kaikki (paitsi pääministerit):
Talkoisiin?

Pääministeri1:
Kyllä vain. Jokainen kantaa eurons… siis kortensa kekoon.

Pääministeri2:
Laskimme, että jos kesälomat leikataan pois, saamme tiivistettyä peruskoulun kuuteen vuoteen.

Pääministeri3:
Siitä kertyy kolmen vuoden säästöt!

Pääministerit (yhteen ääneen):
Kolmen vuoden säästöt!

Rehtori:
Ettäkö koko peruskoulu kuudessa vuodessa?

Pääministeri1:
Kyllä vain. Leikataan lomat pois.

Pääministeri2:
Ja vähennetään vähän turhia oppiaineita.

Pääministeri3:
Hei, nyt tuli ihan mahtava idea. Siirretään osa opetuksesta verkkoon!

Pääministeri2:
Miksi vain osa?

Pääministeri1:
Ihan totta. Kaikki opetus verkkoon!

Kaikki (paitsi pääministerit):
Verkkoon?

Pääministeri1:
Kyllä, kyllä. Opettajat vapautuvat muihin tehtäviin, kun oppilaat opiskelevat verkossa.

Pääministeri2:
Nimenomaan. Opettajat voivatkin jatkossa hoitaa koulujen siivouksen ja ruoan valmistamisen.

Pääministeri3:
Ja talonmiesten hommat. Voi mitä säästöä?

Oppilas:
Siis että pistätte opetuksen verkkoon ja laitatte opettajat siivoamaan kouluja, laittamaan oppilaille ruokaa ja tekemään talonmiesten hommat.

Pääministerit:
(nyökyttelevät ahkerasti)

Oppilas:
Mutta mihin tarvitaan siivoojia, jos oppilaat opiskelevat verkossa etänä?

Pääministerit:
(katsovat toisiinsa hieman hölmistyneinä)

Oppilas:
Ja mihin tarvitaan kouluruokaa, jos oppilaat eivät tule kouluun?

Pääministerit:
(alkavat liikehtiä vaivautuneesti)

Oppilas:
Ja mihin tarvitaan koko koulurakennusta ja talonmiehiä, jos kukaan ei tule paikalle?

Pääministeri1:
Siis, katsos…

Oppilas: (keskeyttää)
Mutta ennen kaikkea: miten te kuvittelette, että oppilaat oppivat yhtään mitään, jos he joutuvat opiskelemaan kaiken verkosta ilman opettajia. Ja vielä…

Kaikki (paitsi pääministerit):
Kuudessa vuodessa!

Pääministeri2 (epäröiden):
On selvää, että tämä suunnitelma on vielä ideointivaiheessa.

Pääministeri3:
Kartoitamme vielä erilaisia vaihtoehtoja

Oppilas:
Kartoittakaa pois. Mutta älkää viekö meiltä opiskelumahdollisuuksia.

Kaikki oppilaat:
Me olemme tulevaisuus.

Pääministeri1:
Jospa palauttaisimme tämän idean vielä aivoriiheen.

Pääministeri2:
Aivan. Yksityiskohtia täytyy vielä hieman hioa.

Pääministeri3:
Lausuntokierros taitaa mennä syksyyn.

Oppilas:
Hienoa. Sittenhän me kaikki voimme lähteä kesälomalle.

Kaikki paitsi pääministerit (pääministereille):
Hyvää lomaa!

Kaikki säntäävät matkoihinsa iloisesti keskustellen.

Pääministeri1:
Kieltämättä suunnitelmassa oli pari heikkoa kohtaa.

Pääministeri3:
Hei, nyt tuli ihan mahtava idea! Tehostetaan sairaaloiden toimintaa ja laitetaan ne toimimaan ympäri vuorokauden.

Pääministeri2:
Loistava idea! Työntekijät kolmeen vuoroon, niin sairaita hoidetaan kellon ympäri eikä vain virka-aikaan!

Pääministeri1:
On aika saada joku roti niidenkin laiskureiden toimintaan. Kyllä sairaita pitää hoitaa myös öisin!

Pääministerit iskevät nyrkkinsä yhteen ja poistuvat tekemään jatkosuunnitelmia.

© Inka Vilén 2016

Uutta vuotta 2016

Tämän oli tarkoitus olla joulukortti. Nyt on kuitenkin vierähtänyt jo viikko siitä, kun joulu oli ajankohtaisimmillaan. Aikaa ja voimia joulun valmisteluun ja joulutervehdysten lähettämiseen ei tänäkään vuonna löytynyt.

Monille ystävilleni joulu oli ihanaa aikaa ilman toivotuksianikin, mutta lukuisille tämä joulu ja ylipäänsä mennyt vuosi on ollut tavalla tai toisella raskaampi, yksinäisempi tai ylipäänsä haasteellisempi kuin menneet joulut ja vuodet.

Tämän kuvan myötä toivon, että vuosi 2016 on iloisempi ja onnellisempi vuosi kaikille ystävilleni – tätä toivomusta tuskin panevat pahakseen nekään, joille mennyt vuosi oli iloa ja onnea pullollaan.

joulukortti 2015

Joulusatu 2015

Saara katseli miten tuli tarttui kynttilän sydämeen. Ensin liekki vähän arastellen kierteli sydänlankaa, käpertyi pieneksi siniseksi keräksi. Mutta pienen hetken päästä se alkoi kasvaa. Lopulta Saara otti kätensä pois liekin ympäriltä, laittoi kynttilän lyhtyyn ja jäi katsomaan lepattavaa liekkiä. Sitkeästi se piti pintansa hyisestä tuulesta huolimatta.

Kolmen päivän päästä olisi joulu. Kunnon talvi antoi odottaa, mutta kylmyys oli jäätävää. Saara mietti, että hänen sisintään oli jäätänyt koko syksyn. Tuntui kuin koko sisin olisi ikiroudassa.

Yksinäisyys, hän pohti, se on pahinta. Se, että kaikki ystävät ovat jossain kaukana. Joskus olisi kiva istua saman pöydän ääreen juomaan kuppi teetä ja turisemaan jonninjoutavia tai syvällisiä, kummin vain. Mutta matka sen saman pöydän ääreen oli niin pitkä.

Saara raahusti ovelle, harjasi tuulen pöllyttämät kevyet hiutaleet portailta ja kopisteli lumenhituvat kengänpohjista. Sisällä hän veti jalkaan varmuuden vuoksi toisetkin villasukat ja napsautti vesipannun päälle. Kylmät sormet, lämmin sydän, vai miten se meni, hän hymähti. Ei se sydän siitä lämpene, vaikka sormeni olisivat jääkalikoina. Saara painoi kämmenensä vesipannun kylkiin. Hitaasti lämpö siirtyi ihon alle ja lähti virtaamaan käsivarsia pitkin.

Hän kaatoi vettä teemukiin, heitti teepussin likoamaan ja pyöräytti pari kertaa lusikalla. Sitten hän veti tuolin alleen ja kietoi sormensa mukin ympärille. Ulkona alkoi jo hämärtää. Hiljaisuus kietoutui harteille.

Tee alkoi olla jo turhankin tummaa, pussi pitäisi nostaa pois. Hän ei halunnut irrottaa otetta mukista. Lämpö hohkasi edelleen sormien iholla.

Kännykän merkkiääni kilahti. Nääh, kuitenkin jokin uutisohjelman hälytys. Saara ei jaksanut nousta. Kynttilän liekki jatkoi aaltoilemistaan.

Kännykkä kilahti toisen kerran. Ja sitten kolmannen. Ja vielä pari kertaa. Kai sitä on pakko nousta katsomaan, hän tuumasi. Kännykässä oli viisi viestiä. “Keitä pannullinen teetä!” sanottiin ensimmäisessä viestissä. “Avaa tietokone!” komennettiin toisessa. “Varaa vähän evästä!” ohjeisti kolmas, “Kietoudu vilttiin!” määräsi neljäs. “Sytytä kynttilä!” määräsi viimeinen.

Saara hymähti. No hyvä on, tehdään näin. Hän kaatoi mustuneen teen pois, keitti uuden pannullisen, napsautti tietokoneen auki, kääriytyi vilttiin ja istuutui teen kanssa tietokoneen ääreen. Lopuksi hän sytytti kynttilän pöydälle. No niin, mitäs nyt?

Ruudulle aukeni Skype. Rakas ystävä maailman ääristä soitti.
“Hei! Ei ole juteltu pitkään aikaan!” hän huudahti. Saarasta tuntui kuin välillä olleet kilometrit ja vuodet olisivat kadonneet.
“No ei olekaan. Mitä sinulle kuuluu?”

Puoli tuntia ja kaksi teekupillista myöhemmin ystävä sanoi kuulumisiin. Saaran mieli oli yhtä aikaa iloinen ja haikea – miten ihana olikaan pitkästä aikaa puhua, ja miten haikeaa oli, että välimatka kasvoi taas puhelun lopettamisen jälkeen.

Saara ei ehtinyt edes miettiä sulkevansa konetta, kun uusi soitto tuli. Toisen rakkaan ystävän ääni helähti kirkkaana. “Kun en voi olla siellä, halusin soittaa. Ehditkö juttelemaan?”

Kun kolmas soitto tuli heti edellisen perään, Saara alkoi epäillä jonkinlaista salaliittoa. Ei voinut olla sattumaa, että vuoden pimeimpänä päivänä kaikki hänen ystävänsä soittivat peräkanaa. Viidenneltä soittajalta hän yltyi tivaamaan asiaa. “No kun me kaikki tiedetään, että tämä pimeys käy sinun voimillesi, ja me kaikki haluaisimme olla siellä sinua piristämässä. Mutta kun emme sinne keittiön pöydän ääreen itse pääse, niin järjestettiin tällainen soittorinki.”

Viimeisen puhelun jälkeen Saara kietoi ylleen talvipompan, veti jalkaansa talvisaappaat ja käteen paksut villalapaset. Taivas oli jo musta, mutta tähdet heräilivät pikkuhiljaa ja kuunsirppi nousi taivaanrantaan. Valkoinen ohut höytyvä kirkasti maan.

Saara katseli lyhdyssä lepattavaa liekkiä. Sitkeästi se piti pintansa tuulesta huolimatta. Mutta enää tuuli ei tuntunut hyiseltä eikä viima värisyttänyt hänen selkäänsä. Hän saattoi olla tänä jouluna yksin, mutta nyt hän ei tuntenut itseään yksinäiseksi. Koko syksyn syventynyt ikirouta oli alkanut sulaa. Sitä paitsi kesäänkään ei ole enää pitkä matka.

Taivaalle kuunsirpin viereen oli syttynyt kirkas tähti.

© Inka Vilén 2015