Merkinnät teemasta 'miksi?'

Ykköstyyppi tarvitsee yksilöllistä hoitoa

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko millään yrittää pitää tyttäreni hengissä. Ymmärrättehän, miten ikävää olisi, jos kaikki se työ, mitä perheemme, Seinäjoen keskussairaalan diabetespolin väki ja itse tyttäreni ovat tehneet, menisi hukkaan.

Ykköstyypin diabeteksen hoidossa tärkeintä on se, mitä diabeetikko itse tekee. Lääkärin ja hoitajan tehtävänä on auttaa, tukea ja opastaa mahdollisimman hyvään hoitoon. Jos diabeetikkoa ei kuunnella, jos hänen hoitonsa kaikki kulmakivet, kuten insuliinit, muutetaan ilman keskustelua ja kokonaistilanteen huomioon ottamista ja jos diabeetikko lähtee lääkärin vastaanotolta peloissaan, pysyykö hän tällä hoidolla edes hengissä (tämä ei ole metafora), haluaisin kyseenalaistaa, oliko hoitotilanne onnistunut ja kohdattiinko diabeetikko yksilönä. Sillä diabetes on, kaikista tuntemistani pitkäaikaissairauksista, yksilöllisin: ihmisen keho reagoi eri asioihin eri tavalla, ja ykköstyyppi joutuu kuuntelemaan oman kehonsa viestejä hyvin herkällä korvalla.

Tyttäreni oli lapsena herkkä paitsi hiilihydraateille, insuliiniannostusten pienillekin muutoksille ja liikunnan vaikutukselle verensokeritasoon, mutta myös mieliala vaikutti verensokereihin ratkaisevasti. Olen kovasti pahoillani, että olen periyttänyt tyttärelleni niin monet omat huonot puoleni: äkkipikaisuuden, ilkeän kielen ja vuoristoratamaisen tunteella reagoimisen. Jos olisin voinut vaikuttaa, olisin edes tuon tunnevuoristoradan poistanut hänen DNA:staan. Silloin diabeteksen hoitokin olisi helpompaa.

Mutta siellä ne nyt ovat: samassa paketissa toimintansa lopettanut haima ja elimistö, joka stressaa tehokkaasti isoista muutoksista ja hallinnan tunteen puutteesta. Kuten vaikka siitä, että pitkäaikaissairauden hoito, jonka kulmakivet olivat hyvin hanskassa, kyseenalaistetaan ja käännetään päälaelleen.

Ihan vain tiedoksi: ykköstyypin diabeetikko on joka päivä muutaman insuliinitipan päässä kuolemasta. Tämäkään ei ole metafora.

***

Arvoisa Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Jokainen euro, jonka säästätte diabeetikoiden omahoidosta, tulee moninkertaisesti maksettavaksi myöhemmin. Ykköstyyppi on hautaan asti ykköstyyppi, haiman tuhoutuneita saarekesoluja eivät pelasta elämäntavat eikä syyllistäminen.

Jos ykköstyyppejä tuetaan kaikin mahdollisin keinoin hyvään hoitotasapainoon, he kuluttavat paljon vähemmän yhteiskunnan varoja. Jos haluamme säästää rahaa, meidän on annettava rahaa diabeteksen omahoitoon: riittävästi hoitovälineitä ja juuri tällä diabeetikolla toimivia hoitovälineitä sekä dialogisia kohtaamisia hoitohenkilökunnan kanssa.

***

Hyvä Keski-Suomen sairaanhoitopiiri. Voisitteko ottaa huomioon, että tyttäreni on jo alakoulussa tiennyt enemmän ykköstyypin hoidosta kuin keskiverto lääketieteen kandi tietää tullessaan kesälääkäriksi terveyskeskukseen. Se, että tyttäreni omahoidon tulokset eivät kaunista teidän tilastojanne, ei johdu tiedon tai taidon puutteesta, vaan inhimillisyydestä ja kehon kummallisuuksista.

Jos lähdette omavaltaisesti muuttamaan hänen hoitoaan, tiedän, että se kyllä näkyy teidän tilastoissanne: runsaampana päivystyksen käyttönä korkeiden sokerien aiheuttaman vastustuskyvyn heikkenemisen vuoksi, ketoasidoosin aiheuttamissa sairaalajaksoissa, heikentyneenä kykynä keskittyä opiskelupaikan hakemiseen, opintoihin ja työntekoon, kun keskittymisen varastaa huoli jokapäiväisen hoidon onnistumisesta ja pelko hypoglykemioista ja insuliinishokeista tai vastaavasti ketoasidoosista, happomyrkytyksestä ja hengenlähdöstä. Ei, tämäkään ei ole metafora.

Ykköstyypin diabeetikko elää joka päivä tietoisena siitä, että ilman insuliinia tämä olisi hänen elämänsä viimeinen päivä.

Autoilen – toistaiseksi olen hengissä

Paljon on pielessä (eteläpohjalaisessa) autoilukulttuurissa.

Ajoin eilen perjantaina iltapäivällä ensin Orivedeltä Kuortaneelle, sitten Kuortaneelta kotiin, kuudeksi kotoa Töysään treeneihin, puolitoista tuntia myöhemmin takaisin kotiin, ja vielä iltakymmeneltä pyörähdin Töysässä noutamassa nuorison nukkumaan. Näistä ainoa turvalliselta tuntunut ajoreissu oli viimeisin (koska kukapa olisi liikenteessä Töysässä kymmenen aikaan illalla).

Päivän ajokilometrien karmaisevin tilanne tapahtui Alavuden ja Kuortaneen välimaastossa, kun ajoin rekan perässä ensimmäisenä. Suoralla tienpätkällä rekka laittoi vilkun vasemmalle ja lähti jarruttamaan. Minä myös ryhdyin hidastamaan. Vaan mitä tekee sankari, joka oli takanani ajavan auton takana? Lähtee ohittamaan kahta henkilöautoa (ja varmaan sitä rekkaakin) kuin seitsemän miestä. Onneksi autoni rinnalle kaasutettuaan kuski lopulta tajusi, että rekalla on vilkku vasempaan, väläytteli punaisia takavaloja ja kurvasi eteeni. Onneksi olen oppinut pitämään pitkät turvavälit. Onneksi rekalla ja minulla oli satasen alueella vauhtia enää alle puolet sallitusta.

Ehdin jo hetken pelätä, että joudun seuraamaan aitiopaikalta, miten auto törmää rekkaan – ja kenties pyörähtää siitä minun päälleni. Niin nopeasti tilanne tuli ja meni, etten ehtinyt miettimään, millaisia otsikoita onnettomuudesta olisi saatu illaksi Ilkan verkkosivuille. Ehdin vain ajatella, että minulla olisi parempaakin tekemistä kuin viettää tulevat viikot sairaalassa wannabe-toimintaelokuvastarojen reteiden ohitusyritysten uhrina.

***

Sain eilen turhan monta kertaa todistaa, miten liikennesääntöjä tulkitaan vapaasti sovellettavina ohjenuorina, ei kaikkien tielläliikkujien turvallisuuden takaavina yhteisinä sopimuksina.

Alavuden ja Kuortaneen välillä on lentokenttäsuora, jossa on kaksi ajokaistaa, ja lisäksi reilun kaistan verran tilaa pientareen puolella. Lentokenttäsuora on hyvä ohituspaikka, ja pyrin siellä aina tarjoamaan tilaa itseäni nopeammille kuskeille. Eilen ensimmäistä kertaa elämässäni näin, miten auton maksiminopeutta testaava kuski kiihdytti autonsa hurjaan ohitukseen – pientareen puolelta. Siinä tunsi melkein seisahtuvansa, kun musta auto viuhahti oikealta ohi. Säikähdys oli melkoinen, sillä tunnustan: tarkkailen liikennettä taustapeilistä ja vasemmasta sivupeilistä, mutta oikeaa sivupeiliä vilkuilen maantiellä ajaessani äärettömän harvoin, ellen ole ohittamassa hitaampaa liikennettä.

Illalla laittelin treenikamoja autoon Töysän nuorisoseuran pihassa, kun ohi suhahti kaksi rallikuskia. Töysän kirkonkylää halkovalla tiellä nopeusrajoitus on muistini mukaan 50 km/h ja keskustan ytimessä 40 km/h, mutta vaikka muistini pettäisi, ei nuorisoseuran kohdalla varmasti yli kuuttakymppiä saa liikennemerkkien mukaan ajaa. Nämä sankarit vetivät perä perää railakasta maantievauhtia.

Töysän keskustassa liikkuu pyöräteitä pitkin kaikenikäistä väkeä. Koskaan ei tiedä, onko joku huonojalkaisempi tai hidasliikkeisempi suojatiellä. Iltapimeällä näkyvyyskään ei ole katuvaloista huolimatta paras mahdollinen. Eikä koskaan tiedä, tuleeko vastaan viritetty mopo, josta etuvalot ovat päässeet simahtamaan. Tällaisenkin uhkarohkean maantiecrossaajan kohtasin illalla Töysän raitilla.

***

Ystävällisenä ohjeistuksena niille kuskeille, jotka uskovat olevansa kuolemattomia ja ovat vakuuttuneita, että heidän huikean hyvä ajotaitonsa pelastaa tilanteessa kuin tilanteessa ja siksi antaa oikeuden tulkita liikennesääntöjä luovasti:

Liikenteessä saattaa olla minun synnyttämiäni lapsia joko jalan, pyörällä, mopolla, autolla tai jonkin liikennevälineen kyydissä. Jokseenkin kova työ on tullut tehtyä niin synnytyksessä kuin sitä seuranneina vuosina, jotta taaperoista on saatu kasvatettua yhteiskuntakelpoisia yksilöitä. Älkää riskeeratko heidän tulevaisuuttaan.

Liikenteessä saattaa olla minun mieheni, vanhempani, sukulaiseni, kollegani, ystäväni, oppilaani – sellainen ihminen, jonka haluaisin mieluusti pitää elämässäni jatkossakin. Älkää testatko reaktiokykyänne tai mestarillisia ajotaitojanne heidän kustannuksellaan.

Liikenteessä saatan olla minä – säntillisesti nopeusrajoituksia noudattava ja siksi valtavirtaa hitaampi kuski, joka pelkää hirviä, syysliukkaita ja perässä ajavia isoja rekkoja. Älkää viitsikö kokeilla, olisiko maailma parempi paikka ilman minua.

***

Vahinkoja ja virhearviointeja sattuu meille kaikille. Olen minäkin oman osuuteni törttöillyt liikenteessä, kun huomiokyky ei ole riittänyt havainnoimaan jokaista tielläliikkujaa. Kiitos fiksujen, toiset huomioonottavien kuskien ja liikenteessäliikkujien olen selvinnyt likipiti-kohtaamisista sydän läpättäen, ontto kylmyys mahanpohjassa. Muutaman kerran oma varovaisuuteni on pelastanut toisen tielläliikkujan pahemmasta.

Lähes jokainen autoilija luulee olevansa keskivertoa parempi kuski. Ehkä me paljon ratin takana istuvat olemmekin sellaisia, mutta se edessä olevan tai vastaantulevan auton kuski saattaa olla vasta kortin saanut tai ensimmäistä kertaa itselleen uuden auton ratissa tai iän myötä hitaammin reagoiva.

Meillä on vain yksi tieverkosto eikä siellä ole omia kaistoja kokeneille kuskeille. Jos otat ratin takana riskejä, vaarassa ovat minun lapseni, perheeni ja ystäväni. Jokainen heistä on minulle korvaamaton.

Elämän Ctrl + Z

Tietokoneen ihanin ominaisuus on näppäinyhdistelmä control + Z, yleisimmin tunnettu komentona “undo” tai “kumoa”. Kämmi? Ctrl + Z. Oho? Ctrl + Z. Hups? Ctrl + Z. Eihäntämännäinpitänytmennä? Ctrl + Z.

Kun tekee valtaosan ajasta töitä tietokoneella, tulee yhdistelmän Ctrl + Z painamisesta tulee toinen luonto. Alitajunta tottuu siihen, että mikään ei ole peruuttamatonta, joten huoleti tulee testattua ja kokeiltua.

Kun elävässä elämässä tulee tehtyä joku kämmi, alitajunta alkaa epätoivoiseseti etsiä Ctrl + Z -näppäimiä. Sakset leikkasivat pikkuisen liikaa kangasta – missä on Ctrl + Z? Lasillinen maitoa kaatui – Ctrl + Z hätiin! Käsi hipaisi tulikuumaa kattilaa – painakaa nyt joku Ctrl + Z!

Mutta elävässä elämässä ei ole tarjolla kumoa-toimintoa, tehtyjä ei saa tekemättömiksi.

***

Juuri nyt olisin valmis kohtuullisiin uhrauksiin elämän Ctrl + Z -komennosta – pieni aikahyppykin voisi tulla kyseeseen.

Olen nyt kesähelteillä venytellyt antaumuksella ja todennut, että lihakset vastaavat venytyksiin melkoisen suosiollisina. Tänään oli aiempaa viileämpää – josko normaaleilla kesämittareilla silti reilusti lämmin päivä – ja intouduin illalla lasten nukkumaanlaittoa odotellessani tekemään pikavenytyksiä ilman lisävaatetusta. Yksi takareisivenytys meni överiksi, ja sieltä venähti lihas.

Tässä kiteytyy elämän suuri viisaus “tyhmästä päästä kärsii koko kroppa”. Jos eilen sama venytys sujui lämpimänä ja reilun mittaisen venytysrupeaman päätteeksi ongelmitta, eihän se tarkoita, että saman venytyksen voi tehdä liki kylmiltään yhtä laajana.

Kyllä minä sen nyt muistan; muistan kirkkaasti pari kolme päivää, jonka tuo lihasvenähdys muistuttaa aktiivisesti itsestään; muistan vielä mainiosti siitä seuraavan pari viikkoa, jona aikana lihasta ei uskalla venyttää kuin hellävaroen ja pikkuhiljaa; muistan hyvin kuukauden tai pari siitä eteenpäinkin. Mutta puolen vuoden päästä? Ensi kesänä?

***

Tämähän ei tokikaan ollut ensimmäinen kerta, kun samainen lihas samassa reidessä samasta kohtaa otti venyttelystä itseensä. Ja samassa venytysasennossa, samasta syystä.

Eikä silloinkaan ollut kumoa-toimintoa käytössä.

Kaaoksen paikka

Päivän työprojektit eivät edenneet, joten päätin siirtää energiaani siivoukseen.

Kesän siivouslistalla on monta eri nurkkaa, esimerkiksi cd-hyllyni. Järjestän opetus-cd:t säännöllisesti pari kolme kertaa vuodessa, mutta ilo jää lyhytaikaiseksi: osa cd:istä on opetuspakissani, osa treenikassissa, osa kuuntelupinossa, osa työpöydällä taustamusiikkivalmiudessa, osa jostain muusta syystä jossain muualla kuin omalla paikallaan.

Kun saan ahaa-elämyksen ja haluan löytää tietyn cd:n, se mitä todennäköisimmin ei ole cd-hyllyssä omalla paikallaan vaan jossain ihan muualla.

***

Kirjahylly on helpompi pitää järjestyksessä, ainakin romaanien osalta. Yhdellä ihmisellä on yleensä vain yksi romaani luettavanaan, ja kun se on luettu, kirja on helppo palauttaa paikalleen – olettaen, että kirjahyllyssä ylipäänsä on paikka kyseiselle kirjalle.

Tietokirjallisuus on hankalampaa: esimerkiksi Method Putkisto -kirjoja otan säännöllisesti lueskeluun, joten ne ajelehtivat joko olohuoneen pöydälle, yöpöydälle tai työhuoneeseen käyttökirjapinoon. Hyllyssä on vakiona iso aukko.

***

Taannoin siirsin koko korutyötarvikevarastoni työhuoneeseen, jotta olohuoneessa olisi siistimpää. Siistiys ei toteutunut olohuoneessa, mutta isompi kaaos siirtyi työhuoneeseen.

Kohtapuoliin on aika tarttua kesän koruprojekteihin, joten korutarvikevarannot pitäisi saada ojennukseen, ettei koko arsenaalia tarvitse rahdata olohuoneeseen (okei, me kaikki tiedämme, että sinne ne tulevat ennemmin tai myöhemmin päätymään, mutta teeskennellään nyt tovi, että järjestyksen pysymisellä on edes pieniä edellytyksiä). Järjestelyä varten rahtasin laatikot – aivan, olohuoneeseen.

Nyt, väliaikaisesti, on varsin siisti työhuone, ja täydellinen kaaos olohuoneessa. Kun saan vaihdettua materiaaleja muutamista väliaikaisiksi tarkoitetuista avolaatikoista kannellisiin säilytyslaatikoihin, voin pinota laatikot takaisin työhuoneeseen, siistiin järjestykseen. (Okei, me kaikki tiedämme, että se järjestys kestää vain niin kauan kuin materiaaleja ei käytetä, mutta teeskennellään nyt tovi, että järjestys on pysyvää laatua.)

***

Kaaoksen määrä on vakio, mutta paikka ei. Ompelunurkka vaatisi kovasti perusteellista raivausta…

Salasanailua

Tarvitsin tänään erästä salasanaa, jolle on käyttöä suurin piirtein kerran vuodessa. En pystynyt muistini kätköistä kaivamaan esille mitään vihjettä, millainen salasana tässä palvelussa oli. Oli kaiveltava arkistoja.

***

Parikymmentä vuotta sitten osasin ulkoa melkoisen määrän puhelinnumeroita. Silloin soitettiin lankapuhelimilla, ja pöytäpuhelimessa oli vain kymmenkunta pikavalintaa. Oli pakko muistaa paljon numeroita.

Enää en osaa ulkoa puhelinnumeroita, en edes oman perheen numeroita. Jos kännykkä katoaisi, murehtisin varmaan enemmän kännykän puhelinmuistion katoamista kuin itse laitteen häviämistä.

***

Tätä nykyä se osa aivoistani, joihin aiemmin tallensin puhelinnumeroita, on varattu salasanoille. Erilaisia salasanoja ja PIN-koodeja tarvitaan valtaisa määrä.

Toki aktiivisesti muistettavien salasanojen määrää voisi vähentää antamalla selaimen tallentaa salasanat. En kuitenkaan ole niin tehnyt – eikä syynä ole tietosuojavainoharhaisuus. Pikemminkin tavoitteenani on aktivoida aivojani.

Tarvitsen viikoittain ehkä 30–40 salasanaa ja koodia, valtaosaa päivittäin: sähköpostit, foorumit, blogit, Facebook, Twitter, muut verkkopalvelut, kuten pankkitilit ja kirjasto. Aika ajoin tarvitsen toista mokomaa: webpalvelimet, kirjakerhot ja verkkokaupat, erilaiset sähköiset palvelut, harvemmin käytetyt sähköpostitilit ja foorumit. Ja sitten on vielä ne salasanat, joita tarvitaan äärimmäisen harvoin.

***

Ne salasanat, jotka olen saanut luoda itse, ovat helpoimpia muistaa. Ja ei, ne eivät ole tyyliä “salasana” tai “123456”, jotka kuulemma ovat ne yleisimmät, vaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisia erilaisten merkkien sarjoja.

Valmiina annetut salasanat ovat usein hankalampia, mutta nopeasti nekin oppii, jos niitä jatkuvasti tarvitaan.

Yllättäen hankalin on ollut pankkikortin tunnusluku. Vielä muutama kuukausi sitten selkäytimestä tuli sujuvasti edellisen kortin tunnus, ajoittain jopa sitä edeltävän kortin tunnus, mutta käytössä olevan kortin tunnusta en meinannut oppia millään. Muistin kyllä numerot, mutten numeroiden järjestystä.

Mutta onko se ihme, jos päässäni on jatkuvasti puolensataa aktiivista salasanaa ja ainakin parikymmentä vanhentunutta?