Merkinnät teemasta 'elämä'

Kuusi (+ 1) näkökulmaa kirjoittajan elämään

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 4.1.2021

Tiedättehän meemin, jossa viidellä kuvalla kerrotaan, mitä eri tahot – ystävät, vanhemmat, sidosryhmät, henkilö itse – kuvittelevat ammattilaisen tekevän. Meemin kuudes kuva paljastaa, mitä ammattilainen omasta mielestään tosiasiassa tekee. Olen harjaantuneempi kirjoittajana kuin meemien tekijänä, joten härskisti varastin somenuorisolta idean toteutettavaksi sanallisessa muodossa. Tässä kirjallinen katsaus siihen, mitä eri ihmiset uskovat, että minä kirjoittajana teen.

Ystävät – siis sellaiset ystävät, joilla ei ole omia kirjallisia ambitioita – arvelevat, että kirjoittajana elän satumaailmassa, jossa hengailen kuninkaiden ja keijujen, yksisarvisten ja avaruusalusten, velhojen ja sarjamurhaajien kanssa. Ystävät eivät koskaan näe minua tietokoneen ääressä, joten he olettavat, että tekstit (joiden olemassaolosta tai olemaantulosta he eivät ole täysin vakuuttuneita) syntyvät ilman näppäimistökosketusta. Luonnollisesti ystäväni pitävät itsestään selvänä, että kirjoittaminen on minulle hyvin, hyvin helppoa, ja siksi he paheksuvat suunnattomasti sitä, että lyhyeen viestiin vastaaminen ei suju minulta minuuteissa vaan viikoissa.

Vanhemmat uskovat, että istun yksinäni raihnaisessa töllissä, jonka seinälautojen raosta vetää ja katon rei’istä sataa sisään. Pöytä huojuu ja kirjoitan pergamentille sulkakynällä, mutta rahat ovat loppu, joten en voi ostaa lisää mustetta. Tiedoksi äidilleni: kirjoitan läppärillä, sisälämpö on standardin mukainen 21 astetta, mutta villasukille on silti tarvetta. Väitän, että aivoni joutuvat käyttämään niin paljon energiaa, ettei lämpöä riitä varpaisiin asti.

Yhteiskunnan näkökulmasta kirjoittaja on elitistinen intellektuelli, jonka päämääränä on kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita. Parasta olisi, jos kirjoittajien hengentuotteet kulkisivat ennakkosensuurin läpi, jotta niiden kriittisyyttä voitaisiin karsia, arveluttavia moraalisia malleja sensuroida ja eritoten pystyttäisiin valvomaan, että tekstit antavat yhteiskunnasta ja vallitsevasta todellisuudesta riittävän mairittelevan kuvan. Lisäksi kaikki hullutukset, kuten tulevaisuusvisiot, vaihtoehtoiset todellisuudet sekä historian tapahtumien uustulkinnat, on syytä saada kitkettyä pois. Vain realistisen maailman kuvaaminen edullisessa valossa on yhteiskunnan näkökulmasta olennaista.

Lukijat luulevat, että tekstit valuvat jumalallisen inspiraation voimalla kirjoittajan sormista näppäimistölle. Koska lukija saa kahlattua keskivertokirjan muutamassa tunnissa, hän otaksuu, ettei sen kirjoittamiseenkaan mene kovin kauan. Äkkiäkös sitä naputtelee tiiliskiven, ohuemmista teoksista puhumattakaan! Lukijalta ei myöskään löydy ymmärrystä sille tosiasialle, että hyvää tekstiä hiotaan pitkään ja hartaasti, eikä julkaiseminenkaan tapahdu sormia napsauttamalla. Jos sattuu kirjoittamaan sarjaa, kärsimätön lukija odottaa, että kun vastailmestynyt teos on luettu, seuraava osa on hetikohta kirjakaupoissa. Kannattaa siis välttää kirjoittamasta tekstejä, joille on lukijoita – kuka meistä haluaa joutua näin ahdistavan ajatusmallin vangiksi?

Oma mielikuvani itsestäni kirjoittajana on kiiltokuva, jonka päälle on ripoteltu korillinen kimalletta. Näen jykevän tammipöydän (en tosiasiassa tunnista tammipöytää pyökkisestä tai mäntyisestä, mutta tammi kuulostaa ehdottomasti luovutta lisäävältä pöytämateriaalilta) ja takkatulen, mielellään brittiläishenkisen yläluokkaisen kartanon, jonka kirjastohuone on pyhitetty vain ja ainoastaan tuhansille nahkakantisille sidotuille kirjoille ja kirjoituspöydälleni. Jättimäisellä pöydällä on antiikkinen kirjoituskone. Kirjoittaessani vallitsee suuri rauha ja levollisuus, teksti syntyy hallitusti, vaikeuksitta ja ennakkoon suunnitellun tarinarungon mukaan.

Perheenjäsenten ja muiden läheisten näkemyksistä ei alkuperäisessä meemissä puhuta – ja hyvä niin. Läheiset nimittäin näkevät liiankin brutaalisti sen, mitä kirjoittaminen tosiasiassa on: tunteja ja tunteja tietokoneen ääressä, ruokapöydässä kirjoittaja on fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossain toisessa rinnakkaistodellisuudessa, tekstit tulevat uniin, ja niiden henkilöistä puhutaan kuin hyvistä ystävistä. Ja kun tarinan idea syntyy tai inspiraatio iskee, kirjoittaja tarttuu saman tien kynään, näppäimistöön, puhelimeen tai nauhuriin ja tallentaa ideansa – vaikka sitten kesken hautajaisten tai ylioppilasjuhlan (anteeksi).

On viimeisen ruudun aika: mitä minä kirjoittajana tosiasiassa teen?

Todellisessa elämässä kirjoitan aina koneella. Käsin kirjoittaminen ei ole vaihtoehto, sillä en saa edes itse selvää omasta käsialastani. Istun epäergonomisessa asennossa, olin sitten pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä tai missä tahansa muussa kirjoittamiseen sopivassa tai epäsopivassa paikassa. Hyvin usein minulla on tietokoneen kupeessa kupillinen teetä. Ja hetken päästä toinen kupillinen. Ja vielä kolmas, kahdeksas ja kuudestoista.

Tallennan tekstien kopioita säännöllisesti, välillä suorastaan fanaattisen pedantisti. Pahinta, mitä voin kuvitella, on tekstin katoaminen, joten teen kaikkeni, ettei niin kävisi. (Siitä huolimatta tämän tekstin ensimmäisestä versiosta onnistui häviämään yksi kappale. Olen varma, että niillä muutamalla rivillä olin tavoittanut jotain kuolematonta kirjoittajan elämästä.)

Prokrastinaatio on usein koputellut ovelle. On ollut aikoja, jolloin kirjoittamista houkuttelevampaa olisi ollut lajitella parittomia sukkia, jynssätä uunia tai järjestää kirjahyllyn kirjat väreittäin. Tosiasiassa – ja tämä on ihmeistä suurin – alitajuntani on oivaltanut, että minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vältellä kirjoittamista, tuijottaa tyhjää ruutua tai etsiä inspiraatiota kissavideoista.

Kun istun kirjoittamaan, minä (satunnaisia, mutta säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta) tuotan tekstiä. Joskus teksti virtaa vaivattomasti, joskus sitä joutuu houkuttelemaan, toisinaan maanittelen ja mairittelen ajatuksia muuttumaan sanoiksi, ja aika ajoin muistutan itseäni siitä, että umpisurkeaa tekstiä voi muokata, mutta tyhjästä arkista saa vain lennokin. Kaiken tämän sisäisen puheen lopputulema on yksi ja sama lause: istu alas ja kirjoita, juuri nyt!

Ja sitten – minä kirjoitan.

Miten hidas on maailman muutos

Tällä viikolla olen miettinyt, miten nopeasti ihminen voi muuttua – ja miten hitaasti yhteiskunta muuttuu.

Kun olin 15-vuotias, tajusin, etten halua syödä lihaa. En ajatellut eläinten kärsimystä, en ruoan makuakaan – minä vain oivalsin, etten halua enää syödä lihaa. Lopetin lihansyönnin salaa vanhemmiltani (vaihtelevien elämänrytmien ansiosta minun ei tarvinnut istua päivittäin samassa ruokapöydässä), kunnes joulupöydässä vanhempani yrittivät maanitella minua edes maistamaan joulukinkkua. Minä en vain pystynyt. Puoli vuotta myöhemmin lopetin myös kalan syömisen ja minusta tuli vanhempieni kauhuksi laktovegetaristi, maitotuotteita käyttävä kasvissyöjä (joka ei kuole kananmuniin, muttei niitä sellaisenaan suostu syömään).

Nuoruudessani elämä kasvissyöjänä ei ollut helppoa eikä yksinkertaista. Olin outo kummajainen, jonka syömisistä tehtiin aina iso numero: sopivan ruoan keksiminen ja valmistaminen oli niin vaikeaa, koska kaikki muut söivät lihaa. Minua peloteltiin sillä, että vegetaarinen ruokavalio vaarantaa terveyteni. Olin kouluni ensimmäinen kasvissyöjä, joka joutui poimimaan päivän ruokatarjonnasta itselleen sopivat osat. Usein söin lähinnä näkkileipää. Ravintoloissa olin hankala asiakas, harvoin tarjolla oli kasvisruokavaihtoehtoja. Fantasia-pizzan sai sentään tilattua ilman lihaa, kalaa tai äyriäisiä. Kasvissyöjäksi tuleminen rajoitti monella tapaa sosiaalista elämääni, mutta onneksi minulla oli joukko hyviä ystäviä, jotka kunnioittivat päätöstäni ja hyväksyivät omalaatuisuuteni.

Vaihto-oppilasvuonna isäntäperheet ensin panikoivat, millaista ruokaa minulle voi tarjota, mutta nopeasti jokaisen kanssa löytyi toimiva ruokapolitiikka. Vaihtariperheitteni äidit innostuivat jopa etsimään uusia kasvisruokareseptejä ja kokeilemaan erilaisia soijapohjaisia ruoka-aineita, joita koko perhe pääsi kokeilemaan. Heille minun vegetarismini ei ollut ongelma, vaan mahdollisuus tutustua toisenlaiseen ruokavalioon.

Toki sain osakseni ilkeitä kommentteja. Niistä ikävimpänä jäi mieleen vaihtarivuodelta erään töykeän ihmisen lausahdus: “If you are a vegetarian, how come you are not skinny?” En silloin vaihto-oppilaana voinut sanoa tälle keski-ikäiselle mieshenkilölle, että on paitsi epäkohteliasta myös hyvin tunteetonta kommentoida nuoren naisen ulkonäköä, mutta erityisen asiatonta on arvostella ihmisen identiteettiä rakentavia valintoja, vaikka hän olisikin nuori ihminen.

Lukion alkuun mennessä se, että olen kasvissyöjä, oli alkanut kasvaa osaksi identiteettiäni. Useimmat varmaan pitivät kasvissyöntiä ohimenevänä vaiheena, mutta ei asia ole sittemmin miksikään muuttunut. En ole kertaakaan syönyt lihaa tai kalaa, en ainakaan tietääkseni. (Jos sattumalta, vahingossa, olen syönyt jotain lihaa tai kalaa sisältävää, älkää taivaan nimessä kertoko sitä minulle! En muutenkaan oikein pysty syömään kenenkään muun laittamaa ruokaa, ellen tiedä satavarmasti, mitä ruokaan on laitettu.)

En koskaan kyseenalaistanut kasvissyöjäksi ryhtymistä. Se, että muut ihmiset kyseenalaistivat päätökseni, ei juurikaan vaikuttanut minuun, identiteettiini tai valintoihini. Hankalan asiasta teki se, että vegetarismi oli nuoruudessani paitsi vaikeaa ja epäkäytännöllistä myös yhteiskunnan karsaasti katsomaa. Hyvin pitkään kasvisruoka katsottiin erikoisruokavalioksi, johon tarvittiin lääkärin lausunto.

Tätä nykyä kasvissyöjiä on niin paljon, ettei meitä enää pidetä outoina luonnonoikkuina. Useimmissa ravintoloissa on ainakin jonkinlaiset kasvisvaihtoehdot, on kasvisruokaravintoloita, ja monissa kouluissa ja työpaikoilla on vakiona myös kasvisruoka. Edelleen on paikkoja ja tilanteita, joissa vegetarismi joko on ongelma tai siitä tehdään ongelma, mutta useimmiten kasvissyöjiä kohdellaan siinä missä sekasyöjiäkin.

Minä muutuin lihansyöjästä kasvissyöjäksi vuodessa. Siihen, että suomalainen yhteiskunta pääosin hyväksyi minun valintani, meni ainakin viisitoista vuotta, ehkä kauemminkin. Minun lapseni ovat sekasyöjiä, mutta heille on itsestään selvää ja normaalia, että minä olen kasvissyöjä. Maailma muuttuu – mutta voi, miten hidas se muutos onkaan.

Ruusunen heräilee

Nelisen vuotta blogissani on ollut hiljaiseloa, ja kolme vuotta sikeää horrosta. Syitä oli kaksi: armoton kiire ja kirjoitusmotivaation puute.

Jo viime talvena ajattelin herätellä blogia Ruususen unesta, ja nyt sain niin paljon aikaiseksi, että oikein avasin uuden postauksen ruudun. En tiedä, ehdinkö ja jaksanko blogia talven mittaan päivittää, mutta eipä se ainakaan viimeaikaisesta hiljaisemmaksi voi muuttua.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen pistänyt työkuvioni uuteen uskoon: opiskelin opettajan pedagogiset opinnot, ja nyt minulla on äidinkielen ja englannin opettajan kelpoisuus ja parhaillaan myös määräaikaisen tuntiopettajan pesti. Tanssinopetus jatkuu edelleen, mutta aiemman käytännössä päätoimisen tanssinopetustyön sijaan opetan enää muutamaa ryhmää.

Opintoputki jäi päälle, ja viime kesänä tein draamakasvatuksen perusopinnot. Ja putki jatkuu: viime viikonloppuna alkoivat aineopinnot. Puolentoista vuoden päästä minulla on myös lukion ilmaisutaidon opettajan pätevyys.

Opettajaopinnot ja draaman opinnot saivat minut miettimään, että prosesseja ja pohdintoja olisi hyvä kirjata vähän ylös. Toki on oppimispäiväkirjat, mutta nimenomaan blogikirjoittaminen tuntuisi tähän luontevalta muodolta. Ja nyt, kun työkuviotkin ovat muuttuneet, tuntuisi toimivalta pohdiskella pedagogisia asioita enemmänkin. Mutta kuten todettua, en tiedä, ehdinkö ja jaksanko. Katsotaan, mitä tuleman pitää.

Kirjoitusmotivaatio nostaa päätään ainakin draaman tiimoilla, nimittäin talven mittaan olisi tarkoitus kirjoittaa ainakin pari lyhyttä näytelmäkäsikirjoitusta. Blogia on hyvä käyttää siinä tarkoituksessa, mihin sen alun perin olen perustanutkin: sormiharjoituksiin.

Katkoja

Takana tolkuton talvi. (Tiedostan vaipuneeni syvään blogikoomaan kuluneen vuoden aikana, mutta ehkä – ehkä – tekstintuottokyky ja -aika vielä palautuvat.)

Eilen oli vetämäni työpaikkaryhmän kevätkauden viimeinen Rumbita® Fuerte -tunti. Naiset ovat hikoilleet syksystä asti ja varsin innokkaasti vielä loppukeväänkin, vaikka aurinko onkin houkutellut pihapuuhiin.

(Tähän kohti on pakko lisätä sulkuhuomautus: kyllä miehetkin fuertetunneilla tietäisivät tehneensä töitä, ei meillä diskriminoida.)

Jokin huono sähkökatkokarma meillä on nyt loppukeväästä ollut. Toukokuun puolivälissä vedettiin puolet fuertesta ilman sähköjä ja sitä myöten ilman musiikkiakin, ja sama toistui eilen. Pisti miettimään, että hyödyksi olisi ensinnäkin kännykkä, jossa on toimiva musiikkisoitin + sen verran tehoa, että pienessä salissa kuulisi musiikin, ja sitä myöten kännykässä fuerteohjelma soittolistana.

Onneksi sähköt saatiin takaisin ja puolet tunnista pystyttiin vetämään antaumuksella, hiki helmeillen.

***

Koolla ei kuulemma ole väliä, mutta nämä naiset esittivät kiitoksensa kuluneesta kaudesta varsin kookkaalla kukkapuketilla. Ja mitä sieltä paljastuikaan?

Phalaenopsis

Ei ole mikään salaisuus, että minä rakastan orkideoja. Yhtä julkista tietoa lienee sekin, että saan ne harvoin uudelleen kukkimaan järin runsaana. Kesän korvalla yksi Phalaenopsis ilahdutti minua viis veisaamalla hoidon laiminlyönnistä. (Aivan, en ole laiminlyönyt pelkästään blogiani.)

Phalaenopsis

Simahduksia ja 31.

Simahdin tiistaina. Simahdin keskiviikkona. Juuri nyt voisin simahtaa myös – ehkä päiväunet?

Huomauttaisin, että herääminen kello seitsemältä tiistaiaamuna ei ole minun elimistölleni sopivaa. Keskiviikkona arkiaamujen vakio 7.42 teki myös tiukkaa. Huomenna perjantaina pitäisi olla hereillä jo ennen seitsemää, mitä pidän äärimmäisen epäinhimillisenä. Onneksi tänään on helatorstai ja koululaisten vapaapäivä, joten sain pikkuisen pahinta unihorrosta pois.

Simahdusten myötä tämän ekstrabiisin esittely ei ehtinyt toukokuulle, kuten hieno suunnitelmani meni. Esiteltäköön se nyt.

***

Kolmaskymmenesensimmäinen päivä: laulu, jonka laulan aina karaokessa (oma ekstra)

Big Spender (musikaalista Sweet Charity) (YouTube-linkki)

En lämpene karaoken suomihumppalinjalle. Olen laulanut Beatlesia, ja valikomaan voisi kuulua myös George Michaelin Faith, jos se listoilta löytyy, mutta useimmiten olen valinnut tämän, koska sitä harvoin muut laulavat.

Pari muuta versiota samaisesta biisistä (YouTubesta kaikki):
Shirley Bassey
Pearl Bailey
Queen

***

Kaikki 30 days of music -haasteen ykkösvalintani (lukuun ottamatta omaa biisiäni) löytyvät YouTube-listalta. Muistutan vielä, että lista ei ole pelkästään suosikkimusiikkiani, vaan joukossa on sekä inhokkeja että muita musiikkimuistoja.