Merkinnät teemasta 'opehommat'

Epätoivon ja onnen huokauksia

Rytisalo, Minna – Kinnunen, Tommi: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. 458 s.

Vasta perjantaina sain kirjastosta syksyn uunituoreen keskustelunherättäjän, Huokauksia luokasta -kirjan, jossa kaksi lukion äidinkielenopettajaa ja kirjailijaa pohtii kirjeissään lukion mullistuksia sekä kirjoittamista elämäntapana ja osana ammatti-identiteettiä.

Olin etukäteen kuullut eräiltä kollegoilta, että tämän teoksen lukeminen on raskas lukukokemus. Ymmärrän, miksi se voi sellainen olla: kun lukion ja koko opetusjärjestelmän rakenteelliset ongelmat sekä opettajien uupumus nostetaan näin tarkkasilmäisesti esiin, teksti voi aiheuttaa tunteen siitä, ettei tästä kaikesta voi millään selvitä – ei opettajana, joka haluaa tehdä parhaansa, eikä edes sellaisena, joka tyytyy seiskan arvoiseen työpanokseen, kuten monet tahot työtaakan alle kaatuvia ohjeistavat.

Minulle tämän teoksen lukeminen oli kevyttä ja palkitsevaa. Tuli samanlainen olo kuin aikoinaan, kun olin pitkään pohdiskellut, miten syvien lihasten pito toimii, ja sitten tartuin Marja Putkiston Method Putkisto -teokseen ja hän antoi sanat sille, minkä jo tiesin, mutten tiennyt, tiesinkö oikeasti, koska ne ajatukset olivat vain minun päässäni, minun omaa järkeilyäni ja siksi mahdollisesti pelkkää mutua.

Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen sanoittavat kaiken sen, mitä olen viime vuosina miettinyt, osoittavat, etten ole yksin, että ajatukseni eivät ole pelkkää mutuilua, vaan kaikelle sille on pohja, syy ja selitys. Että minä en ole väärässä.

Huokauksia luokasta -kirja antoi minulle tunteen, että minut on nähty, kuultu ja ymmärretty. Vaikka työni ja elämäni konteksti on monelta osin erilainen kuin Rytisalolla ja Kinnusella, yhdistäviä tekijöitä on enemmän kuin erottavia: olen lukio-opettaja ja opetan äidinkieltä (vaikka pääasiallinen toimikenttäni on lukiolaisten kirjoittamisen opetuksessa), kirjoitan vakavissani ja päämäärätietoisesti työn ohessa (vaikkei minulla ole plakkarissa julkaistuja menestysteoksia), ja tunnistan uupumuksen, jota omalta osaltaan on ollut aiheuttamassa lukio-opettajan työnkuvan paisuminen opettamisesta psykologiksi ja sosiaalityöntekijäksi (josko se, mikä sai minut menemään itkien työterveyteen, oli ensin välilevytyrän aiheuttama halvaannuttava kipu ja sen jälkeen kroonistunut unettomuus, joka lähti korjaantumaan vaihdevuosidiagnoosin ja hormonikorvaushoidon myötä).

Olen niin usein sanonut, että Opetushallitus, opetusministeriö, media ja omaa kouluangstiaan purkavat aikuiset eivät ymmärrä, mikä kaikki tässä kokonaisuudessa mättää, mutta me opettajat näemme sen joka päivä. Jokainen opetusministeri on vuorotellen osoittanut, kuinka vähän he ymmärtävät koulutusjärjestelmän arjesta, siitä mitä luokkahuoneissa tapahtuu, kuinka ulkoiset rakenteet heikentävät opetusta ja loputtomat byrokraattiset vaateet syövät opettajien jaksamista. Lukion pahimmat viholliset ovat OPH, YTL ja LOPS, joista yksikään ei ole realistisesti jalat maassa ja mukana meitä ympäröivässä arjessa, vaan jokainen niistä koettaa nousta tasolle, jota määrittää milloin minkäkinmoinen idealismi. Eikä siinä mitään: idealisti minäkin olen – idealisti, strukturalisti ja eskapisti – mutta juuri niin paljon realisti, että tajuan, ettei maailma rakennu pelkistä sotkanmunista, että kumuloituvat tiedot ja taidot vaativat vahvoiksi muuratut perustukset.

Sen lisäksi, että kirja sanoitti ajatuksiani opetustyöstä ja sen kuormittavuudesta (ei se opetus, vaan kaikki se muu sälä, joka opettajan pitäisi näppärästi hoitaa siinä ohessa), se puhui tärkeitä sanoja uupumisesta, sen tunnistamisesta, siitä miten oma jaksaminen murenee kokonaiskuormituksen alle. Ja siihen päälle kaikki ne kauniit sanat kirjoittamisesta ja sen helppoudesta ja vaikeudesta, siitä miten sanoilla luodaan todellisuuksia ja rakennetaan maailmoja ja kohdataan oma keskeneräisyys kirjoittajana. Kaiken ohessa kirja onnistui antamaan rohkeutta ja voimaa omaan kirjoittamiseen, vertaistukea siinä, miten taitavaa nuorallakävelyä joutuu harrastamaan, kun yrittää yhdistää itsessään useampia puolia: päivätyön, perhe-elämän ja luovuuden.

Väkisinkin jään miettimään, miten onnellisessa asemassa olen: pärjäisinkö äidinkielenopettajana, joka olisi joutunut viime vuodet ottamaan haltuun uutta LOPSia? Työni etuna on se, että opetan pääasiassa erilaisia kirjoittamisen taitoja, minulla on pienet ryhmät ja jatkuvasti palkitseva työ. Varsinaisessa opetustyössäni olen hyvä, mutta en pärjää siinä oheissälässä, mitä työ meiltä vaatii. Kaikki se muu syö voimavaroja: oppimisvaikeuksien kanssa vielä pärjää, vaikka minulta puuttuvat kaikki erityisopettajan taidot, mutta kun huoli opiskelijoiden jaksamisesta kuormittaa omaa vapaa-aikaa, siirrytään kauas siitä, mitä työn pitäisi olla. Työ on alkanut lipua väkisin täyttämään valveillaoloaikaa aina siihen pisteeseen saakka, että olen joutunut opettelemaan rajojen vetämistä: kuuden jälkeen illalla en enää ole tavoitettavissa. Työnteko toki jatkuu, koska eivät ne oppitunnit itse itseään valmistele, mutta tämä “24/7 tavoitettavissa ja valmiina reagoimaan” -maailma syö voimat. Pärjäsin multitaskaajana hyvin viime vuosiin asti, nyt tarvitsen keskittymisrauhaa.

Huokauksia luokasta on teos, joka pitäisi lukea jokaisen, jonka elämään koulu ja opetus liittyvät tavalla tai toisella. Opettajille se toimii vertaistukena; koululaisten ja opiskelijoiden vanhemmille, koulutuksen suunnittelijoille ja järjestäjille sekä politiikassa struktuureja rakentaville se avaa koulutusjärjestämäämme ja toivottavasti silmiä sille, miten mahdottomiksi koululle esitetyt vaatimukset ovat menneet. Opetusministeri Anna-Maja Henriksson (r.) sanoi STT:n haastattelussa (HS 11.8.), että koulussa on panostettava perustaitoihin, kuten lukemiseen, laskemiseen ja kirjoittamiseen. Henriksson nostaa esille koulukuraattorien ja erityisopettajien tarpeen ja muistuttaa, että opettajien pitää saada keskittyä opettamiseen. Järjen sanoja, lopultakin! Kunpa tämä oikeasti reaalistuisi perusopetuksessa, sillä kaikki hyvä, mikä tapahtuu vuosiluokilla 0–9, sataa loppujen lopuksi meidän lukio-opettajien laariin, muista jatko-opinnoista ja koko yhteiskunnasta puhumattakaan.

Eikä minua lukio-opettajana yhtään haittaisi, jos saisin oikeasti käyttää aikani ja voimavarani oppiaineiden sisältöjen opettamiseen sen sijaan, että joudun olemaan kaikkien alojen asiantuntija, monitoimimaakari, jonka pitäisi kyetä korjaamaan kaikki se, minkä joku huomaa yhteiskunnassa rikki olevan. En pysty loihtimaan lisää tunteja vuorokauteen sen paremmin itselleni kuin opiskelijoille, ja vaikka kuinka tiivistäisin opetustahtia, opiskelijat eivät opi yhtään sen nopeammin eivätkä siirry ylioppilaslakki päässään seuraaviin elämänvaiheisiin rahtuakaan ikävuosiaan kypsempinä ja valmiimpina. Keskimäärin yhdeksäntoistavuotias ylioppilas on vasta yhdeksäntoista, ei hänellä kuulu olla kolmikymppisen maailmankatsomusta tai osaamista – eikä vastavalmistuneen ylioppilaan kuulu olla niin uupunut, että pelkkä ajatus opintojen jatkamisesta tuntuu mahdottomalta.

Suojellaan sitä pääomaa, mikä meillä yhteiskuntana on (enkä tarkoita tällä rahaa).

P.S. Kiitos Tommi Kinnuselle, joka antoi synninpäästön siitä, ettei kaikkien opettajien ole pakko haikailla paperiajan perään. Jokainen, joka on seurannut taisteluani erilaisten papereiden tallessapitämisen parissa tai yrittänyt saada selvää hieroglyfeistäni (joita en kykene itsekään tulkitsemaan), ymmärtää, miksen ikinä kirjoita mitään käsin paperille, jos voin sen välttää. Minulle tietokoneiden käyttö opetuksessa, sähköiset esitysmateriaalit ja se, että opiskelijat kirjoittavat tekstinsä koneella, ovat parasta, mitä opetukselle on tapahtunut omien kouluvuosieni jälkeen. Väitän, että opettajani olisivat läpi peruskoulun, lukion ja yliopiston arvostaneet, jos olisivat saaneet kaiken kirjoittamani nätteinä printteinä eikä luvalla sanoen persoonallisella käsialallani kelloa vastaan riipustettuna. Ymmärrän, ettei digitalisaatio ole yhtä autuas kaikille, enkä aio ryhtyä kiistelemään käsinkirjoittamisen vaikutuksesta aivojen ja ajattelun kehitykseen. Haluan vain sanoa, että joskus on vaikea olla nörtti, jolle tietotekniikka on korvaamaton apuväline, kun samaan aikaan pidetään kovaa ääntä siitä, miten digilaitteet syövät kyvyn ajatella. Ei syypää ole väline, vaan se, mihin laitetta käytetään.

(Mainittakoon vielä, että ilman postskriptumia tässä tekstissä on yhtä paljon merkkejä kuin suositusmittaisessa äidinkielen ylioppilaskokeen kirjoitustaidon vastauksessa. Onnea vain niille nuorille, jotka ovat keplotelleet yläkoulunsa lukematta kirjoja tai kirjoittamatta kahta riviä pidempiä vastauksia.)

Kirjoittamaan oppii opettamalla

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 18.11.2018

Kahdeksanvuotiaana päätin, että minusta tulee toimittaja ja kirjailija. Siitä asti olen määrätietoisesti opiskellut, miten kehittyisin taitavaksi sanankäyttäjäksi, tekstien tekijäksi ja tarinoiden kertojaksi.

Luin ja kirjoitin, luin kirjoittamisesta, kirjoitin kirjoittamisesta. Yliopistossa opiskelin kirjoittamista ja kaikkea tekstin tuottamista tukevaa. Mutta paras kouluni kirjoittajaksi ei ole ollut opiskelu, vaan opettaminen.

Sattumien kautta huomasin graduvaiheessa seisovani opiskelijaryhmän edessä luennoimassa, kuinka oppikirjat opastavat tekemään hyvän tekstin. Silloin tajusin, etten vuosien opinnoista huolimatta tiennyt, miten oikeasti oppii kirjoittamaan. Sen hahmotin, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa eikä vain yhtä oikeaa lopputulosta. Jokainen teksti alkaa tyhjästä arkista ja jokainen kirjoittaja kertoo tarinan omalla tavallaan. Iski kriisi: mikä minä olin sanomaan, millainen tekstin pitäisi olla?

Ryhdyin tutkimaan opiskelijoiden tarinoita, runoja, novelleja ja asiatekstejä: pohdin, mikä toimii ja mikä ei, mietin, miten teksti pääsisi paremmin tavoitteeseensa, miten eri genret ja eri kontekstit vaikuttivat. Analysoin kaiken puhki. Havaintojeni pohjalta annoin opiskelijoille palautetta, sitten annoin lisää palautetta, ja sen jälkeen annoin vielä enemmän palautetta. Kommenttini auttoivat silloisia opiskelijoitani, mutta eniten kehittivät minua – niin opettajana kuin kirjoittajana.

Tätä nykyä opetan päivätyönäni kirjoittajalukiossa. Arkeani on rämpiä lukiolaisten kanssa proosan, draaman ja lyriikan viidakossa ja luovia asiakirjoittamisen karikoissa. Tutkimme kirjoittamisprosessia, eri vaiheessa olevia tekstejä, niiden rakenteita ja tavoitteita. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon seuraan, miten opiskelijat kokeilevat erilaisia tekniikoita, työstävät tekstejä ja syventävät kirjoittamisen taitojaan. Oppia karttuu, vaikka opittua on vaikea pukea sanoiksi: asiat ovat samaan aikaan pieniä ja suuria, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, hiipivää tietoisuutta ja oivalluksia.

On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen opettamisen. Tajuan, että vaikka tiedän jo paljon enemmän, en vieläkään ole valmis: en kirjoittajana, en opettajana, en tekstin tuottajana enkä palautteenantajana. Mutta nyt tiedän, ettei minun tehtäväni ole kertoa, millaisia tekstien tulee olla, vaan roolini on auttaa opiskelijoita löytämään erilaisia polkuja kohti tarinan ydintä. Kun opetan, eniten opin minä itse – rivi riviltä, teksti tekstiltä, keskustelu keskustelulta ymmärrän enemmän kirjoittamisesta prosessina, tekstistä lukuelämyksenä sekä kirjoittajasta tietoisena kapellimestarina ja intuitiivisena seikkailijana.

Kirjoittajat janoavat palautetta; monet luulevat, että omasta tekstistä saadut kommentit ovat ainoa tapa kehittyä. Väärin. Toki kirjoittajaa auttaa, kun asiantuntija ruotii hänen romaaninraakilettaan, osoittaa heikot kohdat ja antaa ideoita uudelleenkirjoitukseen, muokkaukseen ja editointiin. Omaan tekstiin on aina niin sidoksissa, että kovanahkaisimmallakin tekstintekijällä palaute tuntuu tulevan ihon alle. Siksi kirjoittaja oppii paljon enemmän muiden saamasta palautteesta: toisen tekstiä ja siitä sanottua voi tarkastella ulkopuolisena.

Haluatko kehittyä hyväksi kirjoittajaksi? Lue, tutki, analysoi. Haluatko kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi? Anna palautetta muille kirjoittajille. Kun syvennyt siihen, mitä toinen on kirjoittanut, opit tekstin tuottamisesta ja työstämisestä enemmän kuin teoreettiset opinnot tai omasta tuotoksesta saatu palaute pystyvät koskaan opettamaan.

Mutta jos todella haluat oppia kirjoittamisen salat, ryhdy opettamaan. Keskentekoisten tekstien tutkiminen ja kirjoittamisesta keskusteleminen tuottavat joka päivä oivalluksia siitä, miten tekstit syntyvät, kasvavat ja löytävät muotonsa. Ne oivallukset ovat melkein yhtä palkitsevia kuin itse kirjoittaminen.

Humanistin lyhyt matikka

Istuin tänään valvomassa matematiikan ylioppilaskirjoituksia. Edessäni oli lyhyen matematiikan koe, pitkän matematiikan koetta en onnekseni edes nähnyt. Koska kirjoitin aikoinaan laudaturin lyhyestä matematiikasta, oletin, että minulla pitäisi olla kaikki edellytykset selviytyä kokeesta edes kohtuullisesti.

Katinkontit. Parista tehtävästä olisin selviytynyt kunnialla, parista muusta kiikunkaakun, mutta muutama tehtävä oli minulle ihan hepreaa. Ja nyt puhutaan lyhyen matematiikan ylioppilaskokeesta, jota puurtavat abiturientit, jotka eivät todennäköisesti koskaan elämässään joudu enää pohtimaan normaalijakaumaa, sinikäyriä tai funktion derivaattaa. Mielessä käy väkisinkin, että kyllä nyt on opiskeltu paljon matematiikkaa ylioppilaskokeita eikä elämää varten. (Kokonaan oma juttunsa on pitkän matematiikan opiskelu, sen valinneilla kun voi oikeasti olla tulevaisuudessa tarvetta muullekin kuin perusmatematiikalle.)

Koska YTL haluaa pistää ylioppilaskokeet uusiksi* – sähköistämisen varjolla tai sähköistämisen takia –, haluaisin tarjota muutaman ehdotuksen, millainen lyhyen matematiikan ylioppilaskoe voisi olla, jotta se oikeasti mittaisi taitoja, joista on elävässä elämässä hyötyä. Seuraavat esimerkkitehtävät ovat vapaasti käytettävissä ja muunneltavissa, mahdolliset suunnittelupalkkiot voi tilittää lukiomme opettajakunnan virkistysrahastoon (onko meillä sellaista?). Tehtävänantojen kaikki yhteydet aitoihin tapahtumiin ovat puhtaasti sattumanvaraisia, mutta tiettyyn elämänmakuisuuteen muotoilussa on kyllä pyritty.

***

1. Sinulla on taskussa 4,50 €. Kesäteatterissa kahvi maksaa 2 € ja pulla 3 €.
a) Paljonko jäät velkaa lapsellesi, jos lainaat häneltä puuttuvan osion, ja lapsi pyytää lainasta korkoina jäätelön (2,50 €), johon joudut myös lainaamaan käteisen lapseltasi.
b) Mikä on todennäköisyys, että muistat seuraavalla kerralla nostaa käteistä ennen kesäteatteriin lähtemistä?

***

2. Sinulla on lääkäriaika keskussairaalassa, jonne matkaa on 70 kilometriä. [Huom.! Esimerkkien on syytä olla realistisia ja kattaa abiturienttien oikea elämänpiiri. Myös maaseudulla on – ainakin vielä toistaiseksi – elämää.] Pääset matkaan 15 minuuttia myöhässä.
a) Kuinka paljon ylinopeutta sinun täytyy ajaa, jotta saat kirittyä aikataulusi matkalla?
b) Jos auton parkkeeraamiseen ja kävelyyn parkkipaikalta vastaanotolle menee 10 minuuttia, ja alkuperäisessä aikataulussasi olit varannut 10 minuuttia odotteluaikaa, paljonko väljyysvaraa jää, jos ajat koko ajan 10 km/h yli nopeusrajoituksen?
c) Jos ajat ylinopeutta, millä todennäköisyydellä vastaan tulee poliisi ja saat sakot?
d) Jos olet ajanut ylinopeutta ja saanut sakot, millä todennäköisyydellä lääkärin ajat ovat ainakin puoli tuntia myöhässä?

***

3. Olet ajamassa 700 kilometrin matkaa. Autossasi on 40 litran tankki, joka oli täynnä, kun lähdit. Autosi keskikulutus on 5,6 l/100 km. 50 kilometriä ennen päätepistettä mittaristoon ilmestyy tankkauksen merkkivalo.
a) Paljonko sinulla on laskennallisesti jäljellä polttoainetta, kun merkkivalo ilmestyy?
b) Pääsetkö perille tankkaamatta?
c) Raskaan kuorman vuoksi keskikulutus onkin 6,4 l/100 km. Pääsetkö perille vai jäätkö välille?
d) Raskas kuorma painaa auton takaosaa alemmas ja siksi bensatankin anturi vääristää bensatankin hälytysvaloa. Tankissa onkin vain puolet siitä bensamäärästä, mitä yleensä hälytysvalon syttyessä. Millä todennäköisyydellä kännykkäsi akku on tyhjentynyt, kun auto simahtaa tien varteen ja sinun olisi soitettava apua?
e) Päädyt tankkaamaan, mutta tankkaat vahingossa dieseliä. Mitä maksaa tilanteen korjaaminen? Ota huomioon sekä matkustajien että kuorman kuljetuskustannukset määränpäähän ja tietysti myös auton huollon kulut.

***

4. Olet äidinkielen opettajana. Sinulla on opetusryhmässäsi säästöjen vuoksi 46 opiskelijaa aiemman 28:n sijaan.
a) Jos yhden esseen korjaamiseen ja palautteen kirjoittamiseen menee keskimäärin 22 minuuttia, kuinka paljon pidempään korjaat nykyisen opetusryhmäsi esseitä kuin olisit korjannut aiemman ryhmäsi esseitä?
b) Kuinka paljon jää yhtä esseetä kohti aikaa, jos tarkistamiseen saa kulua kokonaisuudessaan saman verran kuin ennenkin?
c) Kuinka monta iltaa täytyy varata esseiden tarkistamiseen, jos esseitä lukee joka ilta kello 18–21 siten, että kerran tunnissa pitää 7 minuutin tauon? Kirjaa vastaukseesi sekä osion a) että b) mukaisen ajankäytön vaatimat iltamäärät.

***

5. Kuntatyönantaja on tarjonnut kokonaistyöaikamallissa yhden oppitunnin valmisteluajaksi 25 minuuttia. Valmisteluaika sisältää sekä tunnin valmistelun että jälkityöt, kuten opiskelijoiden esseiden tarkistamisen.
a) Jos 45 minuutin oppitunteja sisältyy yhteen kurssiin 38, montako tuntia valmisteluaikaa tulee yhtä kurssia kohti?
b) Kurssin kokonaiskesto on sama, mutta yhden oppitunnin kesto on 75 minuuttia. Montako minuuttia valmisteluaikaa on tuolloin yhtä oppituntia kohti?
b) Jos uuden opsin myötä kaikki kurssisisällöt on pistetty uusiksi ja uuden opetussuunnitelman mukaisten kurssisisältöjen valmisteluun menee keskimäärin 30 tuntia/kurssi, paljonko muuta valmistelu- ja jälkityöaikaa jää yhtä oppituntia kohti, jos saman kurssin voi vetää yhdessä jaksossa kahdelle eri ryhmälle?

***

6. Lapsellasi on ykköstyypin diabetes. Hänen pikainsuliiniannoksensa on 1 yksikkö 10 gramman hiilihydraattimäärää kohti.
6.1. Lapsesi syö välipalalla kaksi leipäviipaletta, joiden päällä on levitettä, kinkkua, juustoa ja kurkkua, lasin maitoa ja yhden omenan.
a) Paljonko pistät pikainsuliinia?
b) Lapsesi verensokeri oli ennen välipalaa 12,5. Voit laskea, että 1 yksikkö insuliinia tiputtaa lapsellasi verensokeria keskimäärin 5 pykälää. Paljonko pistät pikainsuliinia?
c) Lapsellasi oli hypoglykemia ennen välipalaa, ja syötit hänelle hätäpäissäsi puolikkaan lakritsipatukan nostamaan verensokeria. Paljonko pistät pikainsuliinia välipalalle?
6.2. Lapsesi on menossa uimaan välipalan jälkeen. Vedessä polskiminen laskee verensokeria keskimäärin 5 pykälää puolessa tunnissa, paitsi jos lapsi oikeasti ui, jolloin verensokerin lasku on 7 pykälää puolessa tunnissa. Lapsesi syö kohdassa 6.1. mainitun välipalan.
a) Paljonko pistät pikainsuliinia?
b) Paljonko pistät pikainsuliinia kohdan 6.1.b) mukaisessa tilanteessa?
c) Paljonko pistät pikainsuliinia kohdan 6.1.c) mukaisessa tilanteessa?

***

7. Ostat materiaaleja vanhojenpäivän tanssiaismekkoon, johon tulee täyskellohame ja tyköistuva yläosa. Hame lähtee levenemään lonkkaluiden kohdalta ja on täysmittaisena 83 cm pitkä. Henkilön ympärysmitta on lonkkaluiden kohdalta 90 cm.
a) Paljonko tarvitset kangasta, jotta saat kaksilevyisestä kankaasta (leveys 145 cm + hulpioreunat) täyskellohameen ja yläosan. Voit laskea, että yläosaan riittää yksi mitta, 48 cm. Muista saumanvarat ja helmakäänne.
b) Helmakäänteen päälle ommellaan valmista koristenauhaa. Laske, miten monta metriä tarvitset koristenauhaa.
c) Hameen alle laitetaan tyllialushameet. Alushameen ylimmäinen osa on ympärysmitaltaan 100 cm, ja jokainen alempi osa on aina kolme kertaa leveämpi, ja se rypytetään ylemmän osan alareunaan. Paljonko tarvitset tylliä kahteen kolmikerroksiseen alushameeseen? Muista myös saumanvarat ja helmakäänne.
d) Laske tanssiaismekon materiaalikulut, kun mekkokankaan hinta on 18 €/m, tylli maksaa 4,50 €/m ja helman koristenauha 2,20 €/m. Älä unohda muita nippeleitä, kuten vetoketjuja, ompelulankoja ja liivinluita sekä vuorikankaita (3,90 €/m).
e) Ostopuku maksaisi 420 €. Miten paljon säästät ompelemalla puvun itse? Oman työn osuutta ja koristeita ei tarvitse ottaa huomioon.

***

Ehdotan myös, että ylioppilaskokeeseen laitetaan jokeritehtävät niille, jotka tavoittelevat uraa politiikan parissa. Heille voisi esittää esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä:

8.* Kumpi maksaa enemmän, riittävä määrä koulutuspaikkoja ja laadukasta opetusta jokaiselle nuorelle vai syrjäytyneiden nuorten koko elinkaarensa aikana aiheuttamat kulut (1,2 miljoonaa euroa/henkilö)?

9.* Kumpi tuottaa enemmän, lääkkeiden omavastuun nostaminen ja Kela-korvausten leikkaaminen vai vakavien sairauksien hoitaminen, kun potilailla ei ole ollut rahaa ostaa tarvittavia lääkkeitä?

10.* Kumpi on kansantaloudellisesti järkevämpää, se, että henkilö voi omaehtoisesti opiskella samaan aikaan, kun hän saa työttömyyskorvausta, vai se, että hän työttömyysaikana pyörittelee peukaloita ja odottaa Kelan virkailijan haastattelua kolmen kuukauden välein?

***

Eiköhän näillä alkuun pääse. Lisää hyviä tehtäviä löytyy esimerkiksi palkanlaskennan, arvonlisäverotuksen, lainan korkokulujen tai ylioppilaiden arvosanojen jakauman parista.

—–

*Tässä kohti lähettäisin vielä terveisiä: jos puolentoista vuoden päästä on tarkoitus kirjoittaa äidinkielen uudistunut, sähköinen ylioppilaskoe, mutta kokeen sisällöistä ja arvionnista ei ole tarjolla kuin tiedonmurusia eikä kunnon koulutusta, eikö vain voitaisi tehdä kompromissi ja pitää nykymuotoinen koe, jonka lopputuotos kirjoitettaisiin sähköiseen muotoon koneella. YTL voisi toimittaa jatkossakin paperiset tehtävävihkoset tekstitaitoon ja esseekokeeseen, opiskelijat saisivat lukea kynä kädessä, kuten tähänkin asti, ja tekstit voisi joko kirjoittaa suoraan koneella ja muokata siellä tai kirjoittaa luonnoksen käsin ja kirjoittaa puhtaaksi koneella. Puhuttaisiin niistä sähköisistä aineistoista sitten siinä kohti, kun ensin opettajat tietäisivät, mitä pitäisi opettaa, mistä näkökulmasta ja miten.

Ota opiksi (aamunavaus 7.3.2017)

Ai että miten sujui hiihtoloma? Hyvin, kiitos kysymästä. Istuin koko loman tietokoneella opiskelemassa.

Joo-o, ihan totta. Minulla oli vapaa viikko, ja vietin sen opiskellen. Ihan vapaaehtoisesti. Älkää dissatko! Se oli hyvä loma. Sellainen, joka pistää katsomaan tulevaisuuteen, suunnittelemaan uusia oppitunteja ja uusia tapoja tarkastella tuttuja asioita.

Sitä opiskelu minulle on: uusia ideoita ja inspiraatiota. Sen vuoksi en ole koskaan lakannut opiskelemasta, vaikka ammatti – tai itse asiassa ammatit – tuli hankittua jo iät ajat sitten.

Veikkaan, että moni teistä on pohtinut viime aikoina paljon opiskelua. Ysiluokkalaiset miettivät, mihin suuntaavat peruskoulun jälkeen; lukion kakkoset pohtivat ylioppilaskirjoituksia: mitä kirjoittaa ja miten aikatauluttaa. Ja ehkä teidän kaikkien ajatuksissa siintää jo mielikuva siitä, mitä haluatte opiskella tulevaisuudessa, millaisen ammatin haluatte.

Minulla on teille vinkki – ja kyllä, koska olen opiskellut suurimman osan elämääni, viimeiset kaksikymmentä vuotta työn ohessa, pidän itseäni varteenotettavana vinkkarina.

Mieti, mikä sinua innostaa. Mikä on sellainen ala tai aihe, johon syventyisit, vaikka opettaja ei käskisikään? Mistä haluaisit tietää lisää? Mistä haluaisit tietää kaiken? Mikä on juuri sinun juttusi?

Jotkut meistä ovat tienneet jo kahdeksanvuotiaina, mitä haluavat elämässään tehdä. Toiset meistä etsivät omaa tietään vielä 48-vuotiainakin. Eikä se ole huono juttu, koska etsiminen on osa prosessia. Ja vaikka huomaisitkin, että olet opiskellut jotain sellaista, mikä ei itse asiassa olekaan sinun juttusi, älä huoli: ei se hukkaan mene. Elämässä kaikesta opitusta on hyötyä

Minulle opiskelu on matka, jonka myötä opin tuntemaan myös itseäni päivä päivältä paremmin. Iso osa ilosta syntyy nimenomaan matkan varrella, tekemisestä ja uuden oppimisesta. Mutta tärkeintä opiskelussa on minulle se, että on jokin, mitä kohti mennä määrätietoisesti. Tärkeintä on, että on tavoite ja määränpää.

(Tekstin jälkeen kuultiin Pauli Hanhiniemen Perunateatterin kappale “Määränpää” levyltä Kaupunkitarinoita.)

Hymyä etsimässä (aamunavaus 29.11.2016)

Minulla on yksi kaveri. Siis tehän tiedätte, että yleensä, kun joku aloittaa kertomalla kaveristaan, hän kertoo itse asiassa itsestään. Tämä ei ole sellainen tarina. Minulla ihan oikeasti on yksi kaveri. Tai siis useampia, mutta minä haluan nyt kertoa siitä yhdestä. Aloitetaanpas alusta.

Minulla on yksi kaveri, joka oli aina tosi iloinen ja hauskaa seuraa. Jossain kohti aloin miettiä, etten enää muista, milloin kaverini olisi viimeksi hymyillyt, sillä lailla aidosti, tiedättehän. Yhtenä päivänä kysyin häneltä, onko jokin hätänä, ja hän alkoi itkeä. Säikähdin kamalasti, että mikä hänelle oikein tuli. Hän sai nyyhkytystensä välistä kerrottua, että häntä väsytti aivan hirveästi, hän ei saanut nukuttua eikä enää tiennyt, mitä tekisi. En tiennyt minäkään, mutta loppujen lopuksi autoin hänet lääkäriin, ja sieltä hän sai apua.

Jokaisella meillä on joku kaveri, jolla menee huonosti. Tarkemmin ajatellen jokaisella meistä menee joskus huonosti. Jos olet alle 16-vuotias, todennäköisesti olet sitä mieltä, että elämäsi on ihan täyttä p… hetkinen, tätä tekstiä täytyy vähän sensuroida. Siis todennäköisesti olet sitä mieltä, että elämäsi on ihan surkeaa. Minun kaverini ei enää ollut sitä mieltä. Hän ei enää jaksanut ajatella niin paljon, hän vain raahautui päivästä toiseen.

Jossain vaiheessa tajusin, että Facebook-virrassani alkoi usein näkyä erilaisia kommentteja masennuksesta ja uupumuksesta. Se olikin paljon yleisempää kuin olin luullut.

Jokainen meistä tuntee jonkun, jolla on masennus, uupumus tai jokin muu mielenterveyteen vaikuttava tila tai sairaus. Jos et tunne ketään henkilökohtaisesti, tunnet aivan varmasti jonkun, jonka kaverilla on joku mielenterveyden sairaus. Tai ainakin tiedät julkkiksia, joilla on – vaikkapa Cheek, hänhän syksyllä kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Rohkea veto!

Minun ystävälläni todettiin masennus. Hän sai apua, ja ajan myötä hän toipui siitä. Nyt hän hymyilee joka päivä, ihan niin kuin ennenkin. Nyt hän saa jälleen minutkin hymyilemään.

(Tekstin jälkeen kuultiin Pauli Hanhiniemen kappale “Suru teki lähtöä” levyltä Pölyä, hiuksia, risuja.)