Merkinnät teemasta 'kirjoittaminen'

Kirjallisuus tarvitsee kohtaamisia kasvokkain

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 6.11.2021

Pääsin pitkästä aikaa maistelemaan messuhumua Helsingin kirjamessuille. Olo oli kuin keskenkasvuisella karkkikaupassa: Kirjoja! Ihmisiä! Keskusteluja! Kohtaamisia! Lisää kirjoja! Myönnän, että innostuin messuilla hamstraamaan kirjoja niin paljon, että oma kantokyky loppui kesken. Onneksi seurueestamme löytyi apukäsiä.

Joka vuosi medioissa marmatetaan, että kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma. Totta kai raha liikkuu kirjamessuilla sekä Helsingissä että pienemmillä paikkakunnilla: messukeskukset eivät anna tiloja hyvän hyvyyttään, kustantajille ja kirjojen myyjille ei riitä pelkkä messunäkyvyys. Kirjallisuus on bisnestä, ei siitä pääse mihinkään.

Mutta mikä tärkeämpää: kirjallisuus on kulttuuria. Kirjamessuilla kirjallisen valtakulttuurin lisäksi esittäytyvät lukuisat alakulttuurit. Vahvasti messuilla näkyy esimerkiksi spekulatiivinen fiktio, toisin sanoen fantasia, tieteiskirjallisuus ja kauhu, samoin hyllytilaa ja lava-aikaa löytyy nuortenkirjallisuudelle ja nuorten aikuisten YA-kirjallisuudelle. Kirjamessuilla pahaa-aavistamaton kirjallisuuden ystävä voi törmätä sellaiseen kirjallisuuteen, joka ei saa päivälehdissä palstatilaa eikä pääse esille radion tai television kulttuuriminuuteissa.

Messuttomana vuonna uutuuskirjat jäivät pimentoon

Totta kai kirjamessut ovat kirjoittajan silmin erilainen tapahtuma kuin keskivertolukijan näkövinkkelistä. Minulle messujen parasta antia ovat kohtaamiset ja keskustelut. Tänä vuonna väki naamioitui maskeilla, joten moni tuttu jäi varmasti tervehtimättä. Onneksi muutaman tiskin takaa löytyi tunnistettavia tyyppejä, joiden kanssa pääsin vaihtamaan kuulumiset. Ja mitä ne olivatkaan? Pääosin puhuimme siitä, mistä oli jääty viime vuonna paitsi. Eniten kaikkia harmitti, että korona-ajan uutuuskirjat olivat jääneet ilman ansaitsemaansa huomiota.

Vaikka virtuaaliset tapahtumat ovat tulleet jäädäkseen ja sosiaalinen media hönkii kirjauutuuksia ja kirjoittavien ystävien kuulumisia, tarvitaan yhä kohtaamisia kasvotusten. Tarvitaan kirjapinoja ja hyllyjä, joista käteen voi osua sellainenkin opus, jonka verkkokaupan algoritmit ja täsmähaut jättävät pimentoon.

Kirjamessuilla valokeilassa on erityisesti kotimainen kirjallisuus. Rahtasin messuilta kassikaupalla teoksia, joiden kirjoittajat pyörivät somekuplassani. Yhtään eteläpohjalaista kirjoittajaa ei tällä kertaa pakaaseihin päätynyt, vaikka hetken katselin sillä silmällä sekä Maisku Myllymäen esikoista, jota mediat ovat suitsuttaneet, että Elina Jokisen menestystä niittänyttä esikoisromaania – siis juuri sitä teosta, joka voitti ensimmäisen pohjalaisen kirjallisuuspalkinnon lokakuussa. Onneksi jäivät ostamatta, sanovat ystäväni, jotka kirja-aarteitani joutuivat kantamaan. Ehkä seuraavalla kerralla, sanon minä. Seuraavia messuja odotellessa napautan itseni kirjaston lainausjonoon.

Näkyvyyttä pohjalaiselle kirjallisuudelle

Syystä tai toisesta Pohjanmaan alue on ollut kirjallisuuskulttuurin synkkä saareke, jossa tienoon oma kirjallisuus ei ole päässyt erityisen hyvin näkyville. Tietämättömimmät saattaisivat jopa kysyä, onko Pohjanmaalla Antti Tuurin ja Sisko Istanmäen lisäksi muita kirjailijoita. Ympäröivät maakunnat ovat vieneet kirjallisuutta aivan toisessa mittakaavassa valtakunnan eetteriin.

Siksi Pohjanmaan Kirjailijat ry:n toiminta on niin tärkeää. Vaikka koronavuosina emme ole entiseen tapaan pystyneet järjestämään tapahtumia jäsenistöllemme, olemme uurastaneet pohjalaisen kirjallisuuden näkyvyyden puolesta. Ja tulosta on tullut.

Yhdistys julkaisee kaksi kertaa vuodessa katalogin, jossa esitellään jäsenkirjailijoittemme uutuudet. Katalogimme on mainio tietopaketti niin kirjastoihin, kirjakauppoihin kuin vaikkapa äidinkielenopettajille, jotka etsivät tuoretta kirjallisuutta alueeltamme.

Pohjalainen kirjallisuuspalkinto syntyi yhdistyksemme aloitteesta. Puheenjohtajamme Henna Helmi Heinonen sai puhuttua idean taakse Ilkka-Pohjalaisen päätoimittajan Markku Mantilan, ja loppu on pohjalaista kirjallisuushistoriaa. Ylipäänsä Ilkka-Pohjalainen on tuonut kirjallisuutta tarmokkaasti näkyville, ja palkintoehdokkaiden esittelyt olivat syksyn kulttuurisivujen suola. Kirjallisuuspalkinnon raati osoitti ihailtavaa rohkeutta, kun voittajaksi valikoitui esikoisteos.

Siinä missä katalogi ja kirjallisuuspalkinto antavat näkyvyyttä julkaiseville kirjailijoille, yhdistyksemme raapalejoulukalenteri tarjoaa tasavertaisen julkaisumahdollisuuden harrastajille ja ammattilaisille. Raapalejoulukalenterin tekstit ovat Facebookin kautta tavoittaneet lukijoita Suomenniemen joka kolkasta. Tänä vuonna tekstejä pääsee lukemaan entistä laajempi lukijakunta, sillä Facebook-sivumme lisäksi raapaleet voi lukea Ilkka-Pohjalaisen sivuilta. Mikä sen hienompaa kuin tuoda joulumieltä sillä tavalla, jonka me hallitsemme parhaiten – kirjoittamalla.

Messujenmentävä aukko

Mitä Etelä-Pohjanmaan kirjallisuuskentältä puuttuu? Omat kirjamessut. Tänä vuonna naapurimaakunnan keskus Tampere pääsee lopulta järjestämään omat kirjafestarinsa, joissa etukäteishypetyksen perusteella Pirkanmaan kirjallisuuskenttä pääsee näyttävästi esille. Samoin Kokkolassa toteutuvat tänä syksynä Keski-Pohjanmaan ensimmäiset kirjamessut.

Etelä-Pohjanmaan kirjakarnevaalit Seinäjoella, Lapualla tai vaikkapa Tuurissa toisivat piristysruiskeen maakunnan kirjallisuuteen. Jos ei kaupallinen potentiaali saa potkittua kirjallisuustapahtumaa pystyyn, tässä kohti olisi paikallaan heittää soppaan pikkuripaus perisuomalaista kateutta: jos messut on joka maakunnassa, miksei meilläkin? Omien kirjallisuusjuhlien toteutumista odotellessa eteläpohjalaisten matka käy Turkuun, Helsinkiin, Jyväskylään ja Tampereelle sekä Kokkolaan ja Vaasan Littfestiin.

Yhteisöllisyys kasvattaa lukuintoa

Vaikka korona-aikana entistä useammat ovat löytäneet kirjojen ihmeellisen maailman, otsikot ja juhlapuheet muistavat muistuttaa, että lukeminen vähenee ja lukutaito heikkenee. Lukemisen puolesta on syytä lyödä rumpua, sillä hyvä lukutaito on avoin portti yhteiskuntaan ja se kehittyy vain lukemalla. Jotta nuori innostuisi tarttumaan kirjaan, tarvitaan lukumalleja ja lukukokemusten jakamista. Lukijoiden yhteisöllisyys on roihahtanut ilmiliekkiin sosiaalisessa mediassa, mutta tarpeen ovat myös kasvokkaiset kohtaamiset kirjallisuustapahtumissa.

Yksi sydäntälämmittävimmistä hetkistä kirjamessureissullani Helsingissä sattui Siltala-kustantamon osastolla. Pitelin kädessäni Juhani Karilan hersyvää Pienen hauen pyydystys -kirjaa. Ventovieras hengenheimolainen kääntyi puoleeni ja totesi: ”Tuo on loistava kirja.” Olin juuri edellisviikolla lukenut kirjan – se piti heti saada messuilta ostettua omaksi –, joten minun oli helppo yhtyä näkemykseen. Vietimme muutaman minuutin pohtien yksissä tuumin teoksen ansioita, ennen kuin jatkoimme tahoillemme valloittamaan messujen kirjavuoria.

Kirjallisuustapahtumissa kohtaavat kirjoja rakastavat ihmiset, niin lukijat kuin kirjoittajat, ja nämä kohtaamiset tuovat uutta intoa sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Kun kyse on kirjallisuudesta, jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Kuusi (+ 1) näkökulmaa kirjoittajan elämään

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 4.1.2021

Tiedättehän meemin, jossa viidellä kuvalla kerrotaan, mitä eri tahot – ystävät, vanhemmat, sidosryhmät, henkilö itse – kuvittelevat ammattilaisen tekevän. Meemin kuudes kuva paljastaa, mitä ammattilainen omasta mielestään tosiasiassa tekee. Olen harjaantuneempi kirjoittajana kuin meemien tekijänä, joten härskisti varastin somenuorisolta idean toteutettavaksi sanallisessa muodossa. Tässä kirjallinen katsaus siihen, mitä eri ihmiset uskovat, että minä kirjoittajana teen.

Ystävät – siis sellaiset ystävät, joilla ei ole omia kirjallisia ambitioita – arvelevat, että kirjoittajana elän satumaailmassa, jossa hengailen kuninkaiden ja keijujen, yksisarvisten ja avaruusalusten, velhojen ja sarjamurhaajien kanssa. Ystävät eivät koskaan näe minua tietokoneen ääressä, joten he olettavat, että tekstit (joiden olemassaolosta tai olemaantulosta he eivät ole täysin vakuuttuneita) syntyvät ilman näppäimistökosketusta. Luonnollisesti ystäväni pitävät itsestään selvänä, että kirjoittaminen on minulle hyvin, hyvin helppoa, ja siksi he paheksuvat suunnattomasti sitä, että lyhyeen viestiin vastaaminen ei suju minulta minuuteissa vaan viikoissa.

Vanhemmat uskovat, että istun yksinäni raihnaisessa töllissä, jonka seinälautojen raosta vetää ja katon rei’istä sataa sisään. Pöytä huojuu ja kirjoitan pergamentille sulkakynällä, mutta rahat ovat loppu, joten en voi ostaa lisää mustetta. Tiedoksi äidilleni: kirjoitan läppärillä, sisälämpö on standardin mukainen 21 astetta, mutta villasukille on silti tarvetta. Väitän, että aivoni joutuvat käyttämään niin paljon energiaa, ettei lämpöä riitä varpaisiin asti.

Yhteiskunnan näkökulmasta kirjoittaja on elitistinen intellektuelli, jonka päämääränä on kyseenalaistaa vallitsevia rakenteita. Parasta olisi, jos kirjoittajien hengentuotteet kulkisivat ennakkosensuurin läpi, jotta niiden kriittisyyttä voitaisiin karsia, arveluttavia moraalisia malleja sensuroida ja eritoten pystyttäisiin valvomaan, että tekstit antavat yhteiskunnasta ja vallitsevasta todellisuudesta riittävän mairittelevan kuvan. Lisäksi kaikki hullutukset, kuten tulevaisuusvisiot, vaihtoehtoiset todellisuudet sekä historian tapahtumien uustulkinnat, on syytä saada kitkettyä pois. Vain realistisen maailman kuvaaminen edullisessa valossa on yhteiskunnan näkökulmasta olennaista.

Lukijat luulevat, että tekstit valuvat jumalallisen inspiraation voimalla kirjoittajan sormista näppäimistölle. Koska lukija saa kahlattua keskivertokirjan muutamassa tunnissa, hän otaksuu, ettei sen kirjoittamiseenkaan mene kovin kauan. Äkkiäkös sitä naputtelee tiiliskiven, ohuemmista teoksista puhumattakaan! Lukijalta ei myöskään löydy ymmärrystä sille tosiasialle, että hyvää tekstiä hiotaan pitkään ja hartaasti, eikä julkaiseminenkaan tapahdu sormia napsauttamalla. Jos sattuu kirjoittamaan sarjaa, kärsimätön lukija odottaa, että kun vastailmestynyt teos on luettu, seuraava osa on hetikohta kirjakaupoissa. Kannattaa siis välttää kirjoittamasta tekstejä, joille on lukijoita – kuka meistä haluaa joutua näin ahdistavan ajatusmallin vangiksi?

Oma mielikuvani itsestäni kirjoittajana on kiiltokuva, jonka päälle on ripoteltu korillinen kimalletta. Näen jykevän tammipöydän (en tosiasiassa tunnista tammipöytää pyökkisestä tai mäntyisestä, mutta tammi kuulostaa ehdottomasti luovutta lisäävältä pöytämateriaalilta) ja takkatulen, mielellään brittiläishenkisen yläluokkaisen kartanon, jonka kirjastohuone on pyhitetty vain ja ainoastaan tuhansille nahkakantisille sidotuille kirjoille ja kirjoituspöydälleni. Jättimäisellä pöydällä on antiikkinen kirjoituskone. Kirjoittaessani vallitsee suuri rauha ja levollisuus, teksti syntyy hallitusti, vaikeuksitta ja ennakkoon suunnitellun tarinarungon mukaan.

Perheenjäsenten ja muiden läheisten näkemyksistä ei alkuperäisessä meemissä puhuta – ja hyvä niin. Läheiset nimittäin näkevät liiankin brutaalisti sen, mitä kirjoittaminen tosiasiassa on: tunteja ja tunteja tietokoneen ääressä, ruokapöydässä kirjoittaja on fyysisesti läsnä mutta henkisesti jossain toisessa rinnakkaistodellisuudessa, tekstit tulevat uniin, ja niiden henkilöistä puhutaan kuin hyvistä ystävistä. Ja kun tarinan idea syntyy tai inspiraatio iskee, kirjoittaja tarttuu saman tien kynään, näppäimistöön, puhelimeen tai nauhuriin ja tallentaa ideansa – vaikka sitten kesken hautajaisten tai ylioppilasjuhlan (anteeksi).

On viimeisen ruudun aika: mitä minä kirjoittajana tosiasiassa teen?

Todellisessa elämässä kirjoitan aina koneella. Käsin kirjoittaminen ei ole vaihtoehto, sillä en saa edes itse selvää omasta käsialastani. Istun epäergonomisessa asennossa, olin sitten pöydän ääressä, sohvalla, sängyssä tai missä tahansa muussa kirjoittamiseen sopivassa tai epäsopivassa paikassa. Hyvin usein minulla on tietokoneen kupeessa kupillinen teetä. Ja hetken päästä toinen kupillinen. Ja vielä kolmas, kahdeksas ja kuudestoista.

Tallennan tekstien kopioita säännöllisesti, välillä suorastaan fanaattisen pedantisti. Pahinta, mitä voin kuvitella, on tekstin katoaminen, joten teen kaikkeni, ettei niin kävisi. (Siitä huolimatta tämän tekstin ensimmäisestä versiosta onnistui häviämään yksi kappale. Olen varma, että niillä muutamalla rivillä olin tavoittanut jotain kuolematonta kirjoittajan elämästä.)

Prokrastinaatio on usein koputellut ovelle. On ollut aikoja, jolloin kirjoittamista houkuttelevampaa olisi ollut lajitella parittomia sukkia, jynssätä uunia tai järjestää kirjahyllyn kirjat väreittäin. Tosiasiassa – ja tämä on ihmeistä suurin – alitajuntani on oivaltanut, että minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa vältellä kirjoittamista, tuijottaa tyhjää ruutua tai etsiä inspiraatiota kissavideoista.

Kun istun kirjoittamaan, minä (satunnaisia, mutta säännön vahvistavia poikkeuksia lukuun ottamatta) tuotan tekstiä. Joskus teksti virtaa vaivattomasti, joskus sitä joutuu houkuttelemaan, toisinaan maanittelen ja mairittelen ajatuksia muuttumaan sanoiksi, ja aika ajoin muistutan itseäni siitä, että umpisurkeaa tekstiä voi muokata, mutta tyhjästä arkista saa vain lennokin. Kaiken tämän sisäisen puheen lopputulema on yksi ja sama lause: istu alas ja kirjoita, juuri nyt!

Ja sitten – minä kirjoitan.

Neljäs kerta toden sanoo

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 15.3.2020

Olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Tarkemmin ajatellen sama pätee kaikkeen, mitä teen. Luen sukkelasti, mutta kirjat eivät päädy kirjahyllyihin sen paremmin olohuoneessa kuin Goodreadsissa. Kudon vauhdikkaasti isojakin projekteja, mutta langanpäiden päättelyyn menee ikuisuus. Taitan ripeästi esitteet ja julisteet viittä vaille valmiiksi, mutta viimeistelyhiomista en osaa lopettaa ennen ehdotonta deadlinea.

Kirjoittajana olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri. Kirjoitan vikkelästi raakatekstin, joka muokkautuu julkaisukelpoiseksi ankaran editoinnin myötä. Jos minulta kysyttäisiin, se viimeinen viimeistelykierros olisi aina vasta tulossa. Onneksi on armottomat deadlinet, jotka pakottavat pistämään viimeisen pisteen hiomiselle.

Raakatekstiä kirjottaessani uskon Hemingwayn lausahdukseen ”The first draft of anything is shit”, nätisti suomennettuna ”ensimmäinen versio on aina roskaa”. Lasken riman niin alas kuin mahdollista, sillä jokaista kirjoitettua sanaa voi muokata, mutta tyhjästä paperista voi tehdä vain lennokin. (Tämä metafora olisi toiminut huomattavasti paremmin kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun ensisijainen kirjoitusväline oli kirjoituskone eikä näyttöpääte.)

Ensimmäistä versiota kirjoittaessani en ole järin kranttu, suollan ajatuksia ulos alitajunnasta. Teksti ei ole mietittyä eikä muotoiltua, vaan selkäytimen jatketta, joka tursuaa sormenpäistäni näppäimistön painalluksiksi. Ensimmäinen versio on minulle ajattelua, aivoitusten pukemista sanoiksi, sisäistä monologia, joka tallentuu verbaaliseksi virraksi. Ensimmäisessä versiossa voi olla himmeitä helmiä, hienoja havaintoja ja joskus jopa loistavia lausahduksia, mutta usein ensimmäinen läpikirjoitettu teksti on vain haparoivia ajatuksia, jotka vasta editoinnin myötä jalostuvat lukukelpoisiksi.

Lukemattomat tekstiliuskat ovat opettaneet minulle muutamia toistuvia totuuksia omasta kirjoittamisprosessistani. Kirjoitan alusta asti käytännössä virheetöntä tekstiä. Pilkut löytävät paikkansa, lauserakenteet ovat koherentteja, lyöntivirheitä on harvoin. Automaattisesti vältän pahimmat verbaaliset karikot: en viljele lauseenvastikkeita tai kapulakieltä, suosin suoria sanajärjestyksiä, verbit ovat virkkeitteni sielu. Toki sorrun omiin maneereihini, kuten ylipitkiin, polveileviin virkkeisiin, jotka rakentuvat pahimmillaan seitsemästä sisäkkäisestä sivulauseesta. Ensimmäisessä versiossa sallin sen, sillä silloin vasta etsin tekstin ydintä.

Luomistilassa aivoni suoltavat materiaalia autuaana, piittaamatta realiteeteista ja sellaisista triviaaleista seikoista kuin lukija ja hänen kykynsä sisäistää asioita. Tekstin toisessa versiossa vaihdan käyttöön editointiaivot, jotka tarkastelevat tekstiä kriittisesti, toimivat linkkinä kirjoittajan ja lukijan välillä. Varsin usein editointivireiset aivoni huokaavat syvään ja pudistelevat päätään: mitä ihmettä kirjoittaja on ajatellut! On tartuttava toimeen – idullaan oleva idea voi vaatia kahdeksan kokeilua, ennen kuin ilmaisu välittää ajatuksen lukijalle iskevästi ja osuvasti.

Tekstiä muokatessani aloitan isoista linjoista ja lopetan yksityiskohtiin. On ajanhukkaa miettiä juuri oikeaa synonyymia tai vääntää yksittäistä lauserakennetta, ennen kuin tekstin rakenne on ruodussa. Voihan olla, että siinä vaiheessa, kun kantavat rakenteet on saatu kuntoon, ongelmavirke makaa puolivillaisten virkkeiden joukkohaudassa.

On tekstejä, jotka kakkosversiossa muokkautuvat niin paljon, ettei alkutekstin rakenteita tai virkkeitä juuri jää jäljelle. Vastineeksi silloin tällöin raakaversio siirtyy rakennemuokkauksesta viilausvaiheeseen lähes sellaisenaan – ajoittain luomisaivot onnistuvat virittäytymään valmiiksi editointiaivojen taajuudelle.

Jos muusat ovat suopeita, kakkosversiossa rakenne loksahtaa kohdalleen ja kolmosversiossa viilataan vain sisältöä ja ilmaisua. Olen vuolas kirjoittaja, joten minusta on kehittynyt myös tehokas tiivistäjä. Kolmosversiossa tiukennan näkökulmaa, poistan turhia asioita, heitän syrjään tarpeetonta toistoa, vähennän pehmentäviä täytesanoja ja napakoitan ilmaisua. Haen tarkempaa, terävämpää, osuvampaa, iskevämpää – jouhevia sanajärjestyksiä, soljuvia sanavalintoja ja sujuvaa, lukijalle loogista ilmaisua. Höylään, viilaan, hion.

Käytännössä kolmosversioita tulee aina useampia: ensimmäistä kolmosversiota seuraa 3b, sitten 3c, toisinaan 3d, 3e ja 3f. Kun koen olevani valmis vaihtamaan versionumeroon 4, teksti alkaa olla julkaisuvalmis. Joku toinen kirjoittaja hahmottaa tuossa kohti olevansa vasta toisessa tai korkeintaan kolmannessa versiossa, joku muu nimeäisi saman vaiheen yhdenneksitoista versioksi. Aritmeettisella numerolla ei ole merkitystä: olennaista on, että vaihe vaiheelta työstön ja muokkauksen myötä teksti löytää lopullisen, lukuvalmiin muotonsa.

Moni tuttava ihmettelee, miksi kirjoitan niin harvoin somepäivityksiä tai vastaan viesteihin viiveellä, olenhan sentään rutinoitunut, ripeä kirjoittaja. Syy löytyy pääkoppani sisältä: kirjoittaja-aivoni vaativat neljän kierroksen editointia myös somejulkaisuille ja sähköposteille, pahimmillaan jopa pikaisiin Whatsapp-viesteihin. Olen nopea kirjoittaja, mutta hidas tiivistämään ja kristallisoimaan ajatuksiani muotoon, joka kestää viidennenkin lukukerran.

Olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri, perfektionismiin taipuvainen pilkunviilaaja. Tästä huolimatta aika ajoin tekstistäni syntyy se neljäs, valmis versio – varmimmin silloin, kun deadline koputtelee olkapäätä.

Kirjoittamaan oppii opettamalla

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 18.11.2018

Kahdeksanvuotiaana päätin, että minusta tulee toimittaja ja kirjailija. Siitä asti olen määrätietoisesti opiskellut, miten kehittyisin taitavaksi sanankäyttäjäksi, tekstien tekijäksi ja tarinoiden kertojaksi.

Luin ja kirjoitin, luin kirjoittamisesta, kirjoitin kirjoittamisesta. Yliopistossa opiskelin kirjoittamista ja kaikkea tekstin tuottamista tukevaa. Mutta paras kouluni kirjoittajaksi ei ole ollut opiskelu, vaan opettaminen.

Sattumien kautta huomasin graduvaiheessa seisovani opiskelijaryhmän edessä luennoimassa, kuinka oppikirjat opastavat tekemään hyvän tekstin. Silloin tajusin, etten vuosien opinnoista huolimatta tiennyt, miten oikeasti oppii kirjoittamaan. Sen hahmotin, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa eikä vain yhtä oikeaa lopputulosta. Jokainen teksti alkaa tyhjästä arkista ja jokainen kirjoittaja kertoo tarinan omalla tavallaan. Iski kriisi: mikä minä olin sanomaan, millainen tekstin pitäisi olla?

Ryhdyin tutkimaan opiskelijoiden tarinoita, runoja, novelleja ja asiatekstejä: pohdin, mikä toimii ja mikä ei, mietin, miten teksti pääsisi paremmin tavoitteeseensa, miten eri genret ja eri kontekstit vaikuttivat. Analysoin kaiken puhki. Havaintojeni pohjalta annoin opiskelijoille palautetta, sitten annoin lisää palautetta, ja sen jälkeen annoin vielä enemmän palautetta. Kommenttini auttoivat silloisia opiskelijoitani, mutta eniten kehittivät minua – niin opettajana kuin kirjoittajana.

Tätä nykyä opetan päivätyönäni kirjoittajalukiossa. Arkeani on rämpiä lukiolaisten kanssa proosan, draaman ja lyriikan viidakossa ja luovia asiakirjoittamisen karikoissa. Tutkimme kirjoittamisprosessia, eri vaiheessa olevia tekstejä, niiden rakenteita ja tavoitteita. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon seuraan, miten opiskelijat kokeilevat erilaisia tekniikoita, työstävät tekstejä ja syventävät kirjoittamisen taitojaan. Oppia karttuu, vaikka opittua on vaikea pukea sanoiksi: asiat ovat samaan aikaan pieniä ja suuria, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, hiipivää tietoisuutta ja oivalluksia.

On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen opettamisen. Tajuan, että vaikka tiedän jo paljon enemmän, en vieläkään ole valmis: en kirjoittajana, en opettajana, en tekstin tuottajana enkä palautteenantajana. Mutta nyt tiedän, ettei minun tehtäväni ole kertoa, millaisia tekstien tulee olla, vaan roolini on auttaa opiskelijoita löytämään erilaisia polkuja kohti tarinan ydintä. Kun opetan, eniten opin minä itse – rivi riviltä, teksti tekstiltä, keskustelu keskustelulta ymmärrän enemmän kirjoittamisesta prosessina, tekstistä lukuelämyksenä sekä kirjoittajasta tietoisena kapellimestarina ja intuitiivisena seikkailijana.

Kirjoittajat janoavat palautetta; monet luulevat, että omasta tekstistä saadut kommentit ovat ainoa tapa kehittyä. Väärin. Toki kirjoittajaa auttaa, kun asiantuntija ruotii hänen romaaninraakilettaan, osoittaa heikot kohdat ja antaa ideoita uudelleenkirjoitukseen, muokkaukseen ja editointiin. Omaan tekstiin on aina niin sidoksissa, että kovanahkaisimmallakin tekstintekijällä palaute tuntuu tulevan ihon alle. Siksi kirjoittaja oppii paljon enemmän muiden saamasta palautteesta: toisen tekstiä ja siitä sanottua voi tarkastella ulkopuolisena.

Haluatko kehittyä hyväksi kirjoittajaksi? Lue, tutki, analysoi. Haluatko kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi? Anna palautetta muille kirjoittajille. Kun syvennyt siihen, mitä toinen on kirjoittanut, opit tekstin tuottamisesta ja työstämisestä enemmän kuin teoreettiset opinnot tai omasta tuotoksesta saatu palaute pystyvät koskaan opettamaan.

Mutta jos todella haluat oppia kirjoittamisen salat, ryhdy opettamaan. Keskentekoisten tekstien tutkiminen ja kirjoittamisesta keskusteleminen tuottavat joka päivä oivalluksia siitä, miten tekstit syntyvät, kasvavat ja löytävät muotonsa. Ne oivallukset ovat melkein yhtä palkitsevia kuin itse kirjoittaminen.