Merkinnät teemasta 'sanat'

Neljäs kerta toden sanoo

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 15.3.2020

Olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Tarkemmin ajatellen sama pätee kaikkeen, mitä teen. Luen sukkelasti, mutta kirjat eivät päädy kirjahyllyihin sen paremmin olohuoneessa kuin Goodreadsissa. Kudon vauhdikkaasti isojakin projekteja, mutta langanpäiden päättelyyn menee ikuisuus. Taitan ripeästi esitteet ja julisteet viittä vaille valmiiksi, mutta viimeistelyhiomista en osaa lopettaa ennen ehdotonta deadlinea.

Kirjoittajana olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri. Kirjoitan vikkelästi raakatekstin, joka muokkautuu julkaisukelpoiseksi ankaran editoinnin myötä. Jos minulta kysyttäisiin, se viimeinen viimeistelykierros olisi aina vasta tulossa. Onneksi on armottomat deadlinet, jotka pakottavat pistämään viimeisen pisteen hiomiselle.

Raakatekstiä kirjottaessani uskon Hemingwayn lausahdukseen ”The first draft of anything is shit”, nätisti suomennettuna ”ensimmäinen versio on aina roskaa”. Lasken riman niin alas kuin mahdollista, sillä jokaista kirjoitettua sanaa voi muokata, mutta tyhjästä paperista voi tehdä vain lennokin. (Tämä metafora olisi toiminut huomattavasti paremmin kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun ensisijainen kirjoitusväline oli kirjoituskone eikä näyttöpääte.)

Ensimmäistä versiota kirjoittaessani en ole järin kranttu, suollan ajatuksia ulos alitajunnasta. Teksti ei ole mietittyä eikä muotoiltua, vaan selkäytimen jatketta, joka tursuaa sormenpäistäni näppäimistön painalluksiksi. Ensimmäinen versio on minulle ajattelua, aivoitusten pukemista sanoiksi, sisäistä monologia, joka tallentuu verbaaliseksi virraksi. Ensimmäisessä versiossa voi olla himmeitä helmiä, hienoja havaintoja ja joskus jopa loistavia lausahduksia, mutta usein ensimmäinen läpikirjoitettu teksti on vain haparoivia ajatuksia, jotka vasta editoinnin myötä jalostuvat lukukelpoisiksi.

Lukemattomat tekstiliuskat ovat opettaneet minulle muutamia toistuvia totuuksia omasta kirjoittamisprosessistani. Kirjoitan alusta asti käytännössä virheetöntä tekstiä. Pilkut löytävät paikkansa, lauserakenteet ovat koherentteja, lyöntivirheitä on harvoin. Automaattisesti vältän pahimmat verbaaliset karikot: en viljele lauseenvastikkeita tai kapulakieltä, suosin suoria sanajärjestyksiä, verbit ovat virkkeitteni sielu. Toki sorrun omiin maneereihini, kuten ylipitkiin, polveileviin virkkeisiin, jotka rakentuvat pahimmillaan seitsemästä sisäkkäisestä sivulauseesta. Ensimmäisessä versiossa sallin sen, sillä silloin vasta etsin tekstin ydintä.

Luomistilassa aivoni suoltavat materiaalia autuaana, piittaamatta realiteeteista ja sellaisista triviaaleista seikoista kuin lukija ja hänen kykynsä sisäistää asioita. Tekstin toisessa versiossa vaihdan käyttöön editointiaivot, jotka tarkastelevat tekstiä kriittisesti, toimivat linkkinä kirjoittajan ja lukijan välillä. Varsin usein editointivireiset aivoni huokaavat syvään ja pudistelevat päätään: mitä ihmettä kirjoittaja on ajatellut! On tartuttava toimeen – idullaan oleva idea voi vaatia kahdeksan kokeilua, ennen kuin ilmaisu välittää ajatuksen lukijalle iskevästi ja osuvasti.

Tekstiä muokatessani aloitan isoista linjoista ja lopetan yksityiskohtiin. On ajanhukkaa miettiä juuri oikeaa synonyymia tai vääntää yksittäistä lauserakennetta, ennen kuin tekstin rakenne on ruodussa. Voihan olla, että siinä vaiheessa, kun kantavat rakenteet on saatu kuntoon, ongelmavirke makaa puolivillaisten virkkeiden joukkohaudassa.

On tekstejä, jotka kakkosversiossa muokkautuvat niin paljon, ettei alkutekstin rakenteita tai virkkeitä juuri jää jäljelle. Vastineeksi silloin tällöin raakaversio siirtyy rakennemuokkauksesta viilausvaiheeseen lähes sellaisenaan – ajoittain luomisaivot onnistuvat virittäytymään valmiiksi editointiaivojen taajuudelle.

Jos muusat ovat suopeita, kakkosversiossa rakenne loksahtaa kohdalleen ja kolmosversiossa viilataan vain sisältöä ja ilmaisua. Olen vuolas kirjoittaja, joten minusta on kehittynyt myös tehokas tiivistäjä. Kolmosversiossa tiukennan näkökulmaa, poistan turhia asioita, heitän syrjään tarpeetonta toistoa, vähennän pehmentäviä täytesanoja ja napakoitan ilmaisua. Haen tarkempaa, terävämpää, osuvampaa, iskevämpää – jouhevia sanajärjestyksiä, soljuvia sanavalintoja ja sujuvaa, lukijalle loogista ilmaisua. Höylään, viilaan, hion.

Käytännössä kolmosversioita tulee aina useampia: ensimmäistä kolmosversiota seuraa 3b, sitten 3c, toisinaan 3d, 3e ja 3f. Kun koen olevani valmis vaihtamaan versionumeroon 4, teksti alkaa olla julkaisuvalmis. Joku toinen kirjoittaja hahmottaa tuossa kohti olevansa vasta toisessa tai korkeintaan kolmannessa versiossa, joku muu nimeäisi saman vaiheen yhdenneksitoista versioksi. Aritmeettisella numerolla ei ole merkitystä: olennaista on, että vaihe vaiheelta työstön ja muokkauksen myötä teksti löytää lopullisen, lukuvalmiin muotonsa.

Moni tuttava ihmettelee, miksi kirjoitan niin harvoin somepäivityksiä tai vastaan viesteihin viiveellä, olenhan sentään rutinoitunut, ripeä kirjoittaja. Syy löytyy pääkoppani sisältä: kirjoittaja-aivoni vaativat neljän kierroksen editointia myös somejulkaisuille ja sähköposteille, pahimmillaan jopa pikaisiin Whatsapp-viesteihin. Olen nopea kirjoittaja, mutta hidas tiivistämään ja kristallisoimaan ajatuksiani muotoon, joka kestää viidennenkin lukukerran.

Olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri, perfektionismiin taipuvainen pilkunviilaaja. Tästä huolimatta aika ajoin tekstistäni syntyy se neljäs, valmis versio – varmimmin silloin, kun deadline koputtelee olkapäätä.

Joulusatu 2019

Whamageddon! Perttu tuhahti. Amatöörien hommaa. Työporukka oli lyönyt vetoa, että he selviäisivät joulukuun ensimmäisestä päivästä jouluaattoon kuulematta Whamin Last Christmas -renkutusta. Pertun mielestä säännöt olivat aivan liian löysät. Ensiksikin cover-versioita sai kuunnella sydämensä kyllyydestä eikä kyseisen laulun hyräilystä sakotettu – ei edes siinä tapauksessa, että hyräili nuotin vierestä, mitä Perttu suurena musiikin ystävänä halveksi syvästi.

Pertulla oli tavoitteet paljon korkeammalla. Hän aikoi selviytyä aattoon asti kuulematta ainuttakaan joululaulua. Pelkkä ajatuskin pisti hykertelemään: kulkuset eivät riemuin helkkäilisi, kello ei löisi viisi mitä kummallisimpina aikoina päivästä, kesä ei tulisi talven keskelle ja yli kolmeen viikkoon nasaaliääninen nuorisokuoro ei rakentaisi lumilinnaa. Perttu alkoi suorastaan odottaa joulukuuta.

Marraskuun viimeisenä päivänä Perttu veti viimeistelevän korkeanpaikanleirin. Hän oli poistanut käytöstä kaikki mahdolliset sovellukset, joista voisi varoituksetta lävähtää soimaan joulumusiikkia. Hän oli pistänyt jäähylle television ja suoratoistopalvelut. Hän otti tietokoneesta äänet pois ja varmuuden vuoksi laittoi myös kännykän äänettömään tilaan.

Perttu oli tehnyt listan paikoista, jonne ei joulukuussa olisi asiaa. Koska listalla ensimmäisenä olivat ruokakaupat, Perttu oli käynyt illalla täyttämässä jääkaapin ja pakastimen. Herkkua oli siinä monenlaista, joululimpusta ja särpimestä puhumattakaan. Toiseksi kiellettyihin paikkoihin kuuluivat automarketit, joiden Perttu tiesi aloittaneen jo lokakuussa jouluviisujen pakkosyötön. Perttu oli varmistanut, että hänellä oli riittävästi ehjiä sukkia ja ylimääräinen paketti pyykkipulveria, jottei vain joutuisi sortumaan automarkettiasiakkuuteen ennen joulunpyhiä. Kolmanneksi listaan oli merkitty julkinen liikenne, sillä busseissa joulun alla kuskeillakin saattaisi olla hyvä lämmin hellä mieli ja jouluradio soimassa. Perttu päätti jouluun saakka käyttää kulkupelinä polkupyörää.

Itsenäisyyspäivään asti kaikki sujui hyvin, Perttu pystyi tyylipuhtaasti välttelemään kaikenlaisia joululauluja sisältäviä vaaranpaikkoja. Seuraavana arkipäivänä alkoivat murheet. Perttu oli avaamassa asuntonsa ovea, kun käytävästä kuului hyräilyä. Perttu veti oven äkkiä takaisin kiinni ja varmuuden vuoksi tunki lapaset korviinsa. Toki naapuri saattoi laulella höstvisaa tai kesäillanvalssia, mutta nyt ei ollut oikea hetki ottaa riskejä. Perttu päätyi tihrustamaan ovisilmästä ainakin puoli tuntia, ennen kuin uskalsi avata oviketjun ja juosta kolme kerrosväliä portaita alas.

Kymmenentenä päivänä Perttu päätti pistäytyä kirjastossa. Koska televisio oli pois käytöstä, Perttu oli alkukuun aikana ehtinyt lukemaan seitsemän dekkaria, mukaan lukien Antti Tuomaisen uusimman ja Agatha Christien klassikon Ikiyö. Olipa hän joutunut hätäpäissään lukemaan ne pari Finlandia-ehdokastakin, jotka kultivoitunut eno oli hänelle edellisinä vuosina joululahjaksi antanut. Niistä Perttu ei ollut niin innostunut, murhamysteerit olivat enemmän hänen mieleensä. Perttu kuvitteli itsensä piippu suussa ratkomaan selittämätöntä kuolemantapausta naapuritalon rappukäytävään. Koska Perttu oli viimeisen päälle tupakanvastainen mies, edes päiväunissa piipusta ei noussut savua.

Perttu marssi paikalliseen kirjastoon. Hän oli kerännyt Facebookin dekkariystävien palstalta pitkän suosituslistan, jottei joutuisi tyytymään keskinkertaisuuksiin. Kun elämä oli muuten rajattua, edes pienten ilojen oli syytä olla priimaa. Perttu ehti pudistella lumihiutaleet kaulaliinastaan ja avata takkinsa, kun hän huomasi kirjastoon kerääntyneen pelottavan joukon punaisia hiippalakkeja. Kulkuset kilisivät uhkaavasti.

”Meillä on tänään suuri joululauluraati”, heläytti herttainen kirjastonhoitaja. ”Nyt mukaan valitsemaan kauneinta joululaulua!” Ääntä nopeammin Perttu seisoi ulko-oven turvallisemmalla puolella napittamassa palttootaan. Illalla hän osti digitaalisen kirjapalvelun jäsenyyden puoleksi vuodeksi, sillä joulutarjouksena tuli kaksi kuukautta kaupan päälle.

Neljäntenätoista päivänä Perttu katsahti peiliin ja havaitsi, että silmät alkoivat peittyä ylipitkän kuontalon alle. Hän köpötteli parin korttelin päähän vakioparturiinsa. Parturi oli näppärä eikä jorissut turhia, mitä Perttu vakavamielisenä nuorena miehenä arvosti.

Parturi kietaisi Pertun kaulaan leikkauskapan ja tarttui saksiinsa. ”Onpa hiljaista”, parturi tuumasi. ”Onneksi on Teosto- ja Gramex-maksut maksettuna.” Parturi napsautti radion päälle ja hyräili mukana, miten pakkasyö on ja leiskuen. Kun parturi kääntyi takaisin asiakkaansa puoleen, tuoli oli tyhjä. Perttu viilletti kadulla kampaamoviitta hulmuten. Juostessaan Perttu tuumasi, että korville kasvaneet hiustupsut lämmittäisivät pakkasella ja vaimentaisivat joululauluja.

Pari päivää myöhemmin Perttu joutui soittamaan verottajan palvelupuhelimeen, sillä hän oli huomannut virheen verokortissaan. Koska verottaja oli kuluvana vuonna onnistunut arpomaan pieleen useammankin kansalaisen veroprosentit, Perttu päätyi jonoon. Luurista kuului iloinen pimpelipom; Perttu viskasi välittömästi puhelimen sängyn alle. Hän ei ollut aivan varma, oliko jonotusmusiikki joululaulu vai ei, mutta tuli siihen tulokseen, että kappaletta ei lasketa, jos kuulija ei tunnista sitä joululauluksi. Perttu päätti sittenkin kirjautua pankkitunnuksilla Omaveroon.

Aatonaattona Perttu pyöräili huolettomasti läpi keskustan. Hän onnitteli itseään hyvin sujuneesta joululaulujenvälttelyhaasteesta ja kaupungin kunnossapitoa hyvin auratuista pyöräteistä. Perttu kääntyi sutjakkaasti kadunkulmasta kohti kirkonmäkeä, kun hän törmäsi punapukuiseen joukkoon, joka aukoi suutaan rytmikkäästi. Perttu ei ollut varma, kuuliko hän heidän ääntään, sillä pelkkä näky kaupungin sekakuoron tonttukaartista säikäytti niin, että hän törmäsi koko kulmakunnan ainoaan lumikinokseen, jonka kaupungin katujen kunnossapitotiimin noviisi oli epähuomiossa aurannut pyörätien puoliväliin.

Perttu makasi maassa polkupyörän alla ja ehti luulla menettäneensä kuulonsa, kun paikalle hurautti sininen valovälke, joka sykki kuin amerikkalaiset jouluvalot valkoisessa katukuvassa. Hälytysajoneuvon pillit ujelsivat niin lujaa, että Perttu tiedosti yhä kuulevansa – ja olevansa yhä joululauluvaarassa.

Hälytysajoneuvosta hyppäsi kaksi univormupukuista poliisia, joiden päässä oli iloiset punaiset hiippalakit. ”Vähän asiakasystävällisyyttä ja myönnytystä juhlakaudelle”, oli poliisipäällikkö aamulla selittänyt, kun hän jakoi kaikille vuorossa olleille tonttulakit, joihin oli brodeerattu yhtä suurella Poliisi ja Polis ja joiden hiipassa roikkui poliisikoiraheijastin.

Perttu painoi lapaset korvilleen. Onneksi mummon kutomat vanttuut olivat paksut ja eristivät hyvin ääntä. Perttu ei ollut kovin harjaantunut huuliltalukija, mutta hän oli tunnistavinaan kummankin poliisin samanaikaiset suunliikkeet sanoiksi ”Tervepä teille, tervepä meille”. Tonttuarmeija se tästä vielä puuttuikin.

Hajanaisista vihjeistä ja käsien viittelöinnistä Perttu päätteli, että kaupungin ambulansseilla oli vilinää ja vilskettä, sillä kaupungin kunnossapito oli unohtanut aurata yhden kaupunginosan, ja sieltä kuljetettiin ketjussa väkeä paikattavaksi lasareettiin. Poliisit ja kuorolaiset tuumasivat, miten sinivuorten taa pian kiiruhtaa (Perttu kiitti mielessään mummonsa intoa kutoa pakkasen ja joululaulut eristäviä kirjoneuletumppuja), ennen kuin laulavat joulupoliisit nostivat keveästi Pertun maijan takapenkille, pyörän takatilaan ja kiidättivät potilaan sairastuvalle.

Istuessaan terveyskeskuksen odotushuoneessa oikea nilkka kylmä-koho-kompressiossa Perttu huokaisi. Enää vuorokausi ja haaste olisi paketissa.

Samassa odotushuoneen liukuovet avautuivat ja sisään astui Pertulle tutuksi tullut kaupungin sekakuoro punaisissa tonttupuvuissaan. Sen kummemmitta seremonioitta joukon pisin ja parrakkain heilautti kättään ja lausui: ”Yy kaa koo nee!” Ja niin joulumaa oli muutakin kuin tunturi ja lunta.

Perttu kirosi, mutta vain mielessään, koska hän ei halunnut vieressään istuvan herttaisen vanhan rouvan katsovan häntä tuimasti. Siinä meni veto, onnistuminen joululauluvaaran välttelyssä jäi niin pienestä kiinni. Perttu huokaisi ja katsoi kelloa. Hän oli odottanut jo yli neljä tuntia vuoroaan, nilkkaa jomotti. Tällä menolla hän olisi terveyskeskuksessa vielä aamullakin. Tätä se teetti, kun hallitus leikkasi varoja kunnallisilta sote-palveluilta.

Samassa Perttu tajusi, että kello oli yli puolenyön ja nyt oli jouluaatto. Vääräuskoisissa Britannian imperiumin alaisissa maissa, joissa alkuperäisen Whamageddonin säännöt oli laadittu, joulun juhlinta alkoi vasta joulupäivänä, mutta Suomessa jouluaatto luettiin jo joulunpyhiin. Perttu oli siis sittenkin selvinnyt jouluun asti kuulematta ensimmäistäkään joululaulua.

Kuoron johtaja hätkähti vain hieman, kun Perttu nousi, kaatoi könytessään kimallenauhalla koristellun miniatyyrijoulukuusen ja pomppi tutisevan vasemman jalkansa varassa kuoron tenorien viereen. Perttu sointuisine baritoneineen yhtyi lauluun täysin rinnoin: ”… joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä!”

© Inka Vilén 2019

Joulusatu 2018

– Voisikohan tästä jo lähteä, pohdiskeli toiseksi ylin virkamies puoliääneen. Ylin virkamies selasi maanisesti paperipinoja ja mutisi itsekseen. Toiseksi ylin virkamies huokaisi syvään ja jatkoi paperien siirtelyä pinosta toiseen.

– Olisi se viraston jouluillallinenkin, toiseksi ylin virkamies huomautti, mutta ylin virkamies ei lotkauttanut korvaansakaan.

– Lunta tulvillaaaaan on raikas talvisääää, toiseksi ylin virkamies kajautti, mutta hitusen epävireinen laulu imeytyi toimistohuoneen etäisimpään nurkkaan.

– Ei se ole voinut kadota jäljettömiin, toiseksi ylin virkamies koetti lohduttaa, mutta sai osakseen mulkaisun, joka olisi jähmettänyt ikääntynyttä konttorirottaa väkeväverisemmänkin. Hän jatkoi paperipinojen selailua.

– Entä jos se on mapitettu? toiseksi ylin virkamies keksi. Hän otti ylähyllyltä vasemman­puoleisimman mapin. Hyllyn pää nytkähti monta millimetriä ylöspäin, kansio oli livetä käsistä. Mapin päältä pölähti kerros tomua. Toiseksi ylin virkamies aivasti. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että närkästynyt hämähäkki kipitti kansion sisältä hyllyn rakoon. Toiseksi ylin virkamies avasi tomuisen arkistomapin, turautti nenänsä raidalliseen nästyykiin, plaraili sivuja hetken aikaa ja pysähtyi.

– Tänne on arkistoitu joulujen 1999–2003 ruokalistat. Ja – voihan sentään – silloisen henkilöstön sosiaaliturvatunnuksia sisältäviä arkaluontoisia tietolähteitä.

Toiseksi ylin virkamies nakkasi ruokalistat paperinkeräykseen, syötti kaksi aanelosta silppuriin ja runksautti kansion lukkomekanismin kiinni. Mappi palasi hyllylle vain hitusen hoikempana, ja hylly parahti vastalauseen.

Toiseksi ylin virkamies suunnitteli penkovansa vielä pari mappia, mutta muisti sitten pölyallergiansa. Hän kirjoitti vaaleanpunaiselle muistilapulle, että toimitilahuoltajille pitäisi laittaa siivouskohdepyyntö. Kyse oli sentään hänen entisen pomonsa arkistohyllystä.

Vielä aamulla kaikki oli virastossa hyvin. Jouluaatto lähestyi vakaasti ja valmistelut olivat edenneet mallikelpoisesti, ehkä jopa liiankin sulavasti. Ennen lounasaikaa räjähti: pomo oli marssinut toimistoon ja paiskannut ulko-oven kiinni niin raivokkaasti, että ikkunan sisälasiin oli tullut särö. Hän oli tormannut työhuoneeseensa ja tullut hetkistä myöhemmin takaisin ilman virkapukua, merimieskassi olallaan.

– Minä lähden nyt tropiikkiin, pomo oli ilmoittanut, ja ennen kuin virkamiehet ehtivät kissaa sanoa, pomo oli kadonnut ovesta keskelle tuiskua ja tuiverrusta. Edestakaisen liikenteen vanavedessä huoneeseen oli eksynyt muutama lumihiutale. Yksi niistä oli liihotellut toiseksi ylimmän virkamiehen työpöydälle ja sulanut tahraksi hänen käsinkirjoittamaansa lahjalistaan.

Vielä aamulla toiseksi ylin virkamies oli ollut komentojonossa kolmantena. Asema oli ollut mukavan leppoisa: pomo oli tehnyt isot päätökset, ylempi virkamies oli päättänyt protokollat, ja hänen tehtäväkseen oli jäänyt vain delegoida varsinainen työ alemmille toimihenkilöille. Nyt hänen yhtäkkiä olisi pitänyt ottaa vastuuta viraston toiminnasta. Se kuulosti kovin työläältä. Pitäisikö tässä tosiaan tehdä sekä protokollasuunnitelmat että delegointi?

Toiseksi ylin virkamies nappasi hajamielisesti käteensä toissaviikkoisen päivälehden, joka makasi pomon työhuoneen sivupöydällä. Sen etusivulla luki isoin, punaisin kirjaimin: ”Ota äkkilähtö tropiikkiin.” Virkamies oli aikeissa palauttaa lehden pöydälle, kun hän tajusi, mitä lehden alta oli paljastunut.

– Se… se on täällä, hän sopersi. Ylempi virkamies ei edelleenkään noteerannut hänen varovaista vinkaisuaan, joten toiseksi ylin virkamies rykäisi, pyyhkäisi suupielensä raitanenäliinaan ja korotti ääntään. – Se löytyi.

Hetkeksi huoneeseen laskeutui niin rikkumaton hiljaisuus, että määrätietoisesti ylähyllyltä pöytää kohti leijaillut pölyhiukkanen ei uskaltanutkaan laskeutua pöydälle. Se oivalsi, että äänekäs laskeutuminen herättäisi virkamiesten huomion; vaarana oli tulla pyyhkäistyksi pöydältä lattialautojen rakosiin. Niinpä pölyhiukkanen jäi hetkeksi uhmaamaan maan vetovoimaa kymmenisen senttiä pöydän pinnan yläpuolelle.

Hiljaisuuden pirstaloi ylimmän virkamiehen rääkäisy, johon sekoittui maininnanarvoinen määrä itkunsekaista tyrskettä. Hetkisen toiseksi ylimmäinen virkamies jo luuli, että hän päätyisi karhumaiseen syleilyyn tai tulisi suudelluksi vastoin viraston virallisia sääntöjä. Yllättävän nopeasti ylin virkamies sai kuin saikin koottua itsensä. Hän tyytyi läimäisemään kämmenensä toiseksi ylimmän virkamiehen olkapäähän kolme kertaa, hieman epärytmissä. Virkamies arvioi tämän suurimmaksi kiitollisuudenosoitukseksi, mitä virastossa tultaisiin koskaan näkemään.

Ylin virkamies otti paperiarkin varoen käsiinsä ja henkäisi syvään. Hän asetti paperin juhlallisesti keskelle entisen pomon työpöytää. Niiskutellen hän luki tekstiä, rivi riviltä partaansa mumisten. Vaatekappale kerrallaan hän riisui oman univormunsa ja kiskoi ylleen pomon vanhan virkapuvun.

– Joulu on pelastettu, ylin virkamies lausui äänessään hienoinen, liikutuksen aiheuttama vibrato. – Eiköhän se reki saada liikkeelle nyt, kun tiedän porojen nimet.

Ylin virkamies kietaisi vyön punaiseen nuttuunsa, veti jalkaansa Töysän Kenkätehtaan joulunpunaiset huopalapikkaat ja vilkaisi itseään peilistä.

– Kuin ilmetty pomo, toiseksi ylin virkamies kehaisi. Ylin virkamies kertasi porojen nimiä kuin taikaloitsua, veti punalakkia syvemmälle korvilleen ja avasi ulko-oven. Sen saranat narahtivat, ja lumipuuska pyrähti ovesta sisään.

Toiseksi ylin virkamies pyyhki lumihiutaleita parrastaan ja katsoi ikkunasta, miten reki nytkähti liikkelle poronkellon kalkatuksen säestämänä. Samassa kello seinällä alkoi lyödä määrähetkeä. Kellosta pongahti ulos pieni mekaaninen tonttu, joka avasi suunsa ammolleen ja rääkäisi kitarisat loimuten: ”Matkaaaan! Matkaaaan! Matkaaaan!”

Toiseksi ylin virkamies rojahti nojatuoliin ja nosti jalkansa rahille. Ajoissa ehdittiin tänäkin vuonna, vaikka viime hetken henkilövaihdokset tulivat puskista ja joulustressi oli vähällä kaataa virkamiehet. Toiseksi ylin virkamies oikoi jäseniään ja venytti leukansa mojoavaan haukotukseen. Hän oli ansainnut torkut.

Mutta juuri, kun virkamies oli lipumassa unten maille, hirvittävä oivallus iski hänen tajuntaansa: ylin virkamies oli suorittamassa pomolta perittyä lahjojenjakovelvoitetta, joten hän, toiseksi ylin virkamies, oli nyt komentoketjun ylimpänä. Se tarkoittaisi, että hän joutuisi tekemään kaikki päätökset ihan itse.

© Inka Vilén 2018

Kirjoittamaan oppii opettamalla

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 18.11.2018

Kahdeksanvuotiaana päätin, että minusta tulee toimittaja ja kirjailija. Siitä asti olen määrätietoisesti opiskellut, miten kehittyisin taitavaksi sanankäyttäjäksi, tekstien tekijäksi ja tarinoiden kertojaksi.

Luin ja kirjoitin, luin kirjoittamisesta, kirjoitin kirjoittamisesta. Yliopistossa opiskelin kirjoittamista ja kaikkea tekstin tuottamista tukevaa. Mutta paras kouluni kirjoittajaksi ei ole ollut opiskelu, vaan opettaminen.

Sattumien kautta huomasin graduvaiheessa seisovani opiskelijaryhmän edessä luennoimassa, kuinka oppikirjat opastavat tekemään hyvän tekstin. Silloin tajusin, etten vuosien opinnoista huolimatta tiennyt, miten oikeasti oppii kirjoittamaan. Sen hahmotin, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa eikä vain yhtä oikeaa lopputulosta. Jokainen teksti alkaa tyhjästä arkista ja jokainen kirjoittaja kertoo tarinan omalla tavallaan. Iski kriisi: mikä minä olin sanomaan, millainen tekstin pitäisi olla?

Ryhdyin tutkimaan opiskelijoiden tarinoita, runoja, novelleja ja asiatekstejä: pohdin, mikä toimii ja mikä ei, mietin, miten teksti pääsisi paremmin tavoitteeseensa, miten eri genret ja eri kontekstit vaikuttivat. Analysoin kaiken puhki. Havaintojeni pohjalta annoin opiskelijoille palautetta, sitten annoin lisää palautetta, ja sen jälkeen annoin vielä enemmän palautetta. Kommenttini auttoivat silloisia opiskelijoitani, mutta eniten kehittivät minua – niin opettajana kuin kirjoittajana.

Tätä nykyä opetan päivätyönäni kirjoittajalukiossa. Arkeani on rämpiä lukiolaisten kanssa proosan, draaman ja lyriikan viidakossa ja luovia asiakirjoittamisen karikoissa. Tutkimme kirjoittamisprosessia, eri vaiheessa olevia tekstejä, niiden rakenteita ja tavoitteita. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon seuraan, miten opiskelijat kokeilevat erilaisia tekniikoita, työstävät tekstejä ja syventävät kirjoittamisen taitojaan. Oppia karttuu, vaikka opittua on vaikea pukea sanoiksi: asiat ovat samaan aikaan pieniä ja suuria, yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, hiipivää tietoisuutta ja oivalluksia.

On kulunut yli kaksikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kirjoittamisen opettamisen. Tajuan, että vaikka tiedän jo paljon enemmän, en vieläkään ole valmis: en kirjoittajana, en opettajana, en tekstin tuottajana enkä palautteenantajana. Mutta nyt tiedän, ettei minun tehtäväni ole kertoa, millaisia tekstien tulee olla, vaan roolini on auttaa opiskelijoita löytämään erilaisia polkuja kohti tarinan ydintä. Kun opetan, eniten opin minä itse – rivi riviltä, teksti tekstiltä, keskustelu keskustelulta ymmärrän enemmän kirjoittamisesta prosessina, tekstistä lukuelämyksenä sekä kirjoittajasta tietoisena kapellimestarina ja intuitiivisena seikkailijana.

Kirjoittajat janoavat palautetta; monet luulevat, että omasta tekstistä saadut kommentit ovat ainoa tapa kehittyä. Väärin. Toki kirjoittajaa auttaa, kun asiantuntija ruotii hänen romaaninraakilettaan, osoittaa heikot kohdat ja antaa ideoita uudelleenkirjoitukseen, muokkaukseen ja editointiin. Omaan tekstiin on aina niin sidoksissa, että kovanahkaisimmallakin tekstintekijällä palaute tuntuu tulevan ihon alle. Siksi kirjoittaja oppii paljon enemmän muiden saamasta palautteesta: toisen tekstiä ja siitä sanottua voi tarkastella ulkopuolisena.

Haluatko kehittyä hyväksi kirjoittajaksi? Lue, tutki, analysoi. Haluatko kehittyä paremmaksi kirjoittajaksi? Anna palautetta muille kirjoittajille. Kun syvennyt siihen, mitä toinen on kirjoittanut, opit tekstin tuottamisesta ja työstämisestä enemmän kuin teoreettiset opinnot tai omasta tuotoksesta saatu palaute pystyvät koskaan opettamaan.

Mutta jos todella haluat oppia kirjoittamisen salat, ryhdy opettamaan. Keskentekoisten tekstien tutkiminen ja kirjoittamisesta keskusteleminen tuottavat joka päivä oivalluksia siitä, miten tekstit syntyvät, kasvavat ja löytävät muotonsa. Ne oivallukset ovat melkein yhtä palkitsevia kuin itse kirjoittaminen.

Joulusatu 2017

Miuku singutti selkärankansa kaarelle ja antoi tassujensa ojentua maailman ääriin. Mikäs tässä on ollessa, olohuoneen sohvalla emännän rakkaan käsinkudotun viltin päällä.

Kun Miuku kierähti selälleen, sen katse osui lattian rajaan. Mitä mitä mitä? Huonetta oli hankala hahmottaa ylösalaisin, mutta aivan kuin seinässä olisi ollut jotain, mikä ei sinne kuulunut. Miuku kierähti vatsalleen ja huone asettui jälleen katto ylöspäin. Toden totta, seinään oli ilmaantunut kissankokoinen ovi.

Miuku hyppäsi höyhenenkeveästi sohvalta alas, otti pari liukuvaa balettiaskelta sulavalla sulkutaivutuksella ja piti katseensa tiukasti ovessa. Mistä asti kantaviin rakenteisiin oli putkahdellut ovia? Miuku arveli, että remontin takana olivat sen vihamiehet maatiaishiiret, jotka toinen toistaan ovelammilla tempuilla pyrkivät lämmittelemään Miukun reviirille ja pihistämään herkkupaloja sen ruokakupista. Hiiriosaston pomo Hillevi oli juuri viime viikolla nauttinut viimeisen ateriansa, mutta Miuku epäili, että jostain maanalaisen armeijan verkostoista oli noussut uusi johtohahmo, joka oli tutustunut tarkemmin Sunzin Sodankäynnin taito -teoksen saloihin.

Miuku hiipi äänettömästi oven tuntumaan. Se näytti ovelta. Miuku ojensi varovasti tassunsa ja sipaisi oven puista pintaa. Se tuntui ovelta. Miuku oli juuri lipaisemassa ovenkarmeja kielellään, kun ovi lähti narahtaen aukenemaan. Se kuulosti ovelta. Jos se näyttää ovelta, tuntuu ovelta ja kuulostaa ovelta, sen täytyy olla ovi. Ja jos se parhaillaan aukenee, voi perustellusti olettaa, että sieltä astuu kohta ulos joku.

Ääntä nopeammin Miuku loikkasi lipaston päälle. Yllätys on paras hyökkäys, joten on parempi vaivihkaa tarkastella tilannetta, ennen kuin käy hiiriarmeijan kimppuun. Varmuuden vuoksi Miuku puski esiin neulanterävät naskalit, jotta käpälän läimäys jättäisi kunnon jäljet viholliseen.

Mutta hetkistä myöhemmin hämmästynyt Miuku vetäisi kynnet takaisin tassujen piiloon. Ovesta ei tepsutellutkaan lauma nälkäisiä hiiriä, vaan kolme pulleaa hiippalakkia. Oven raosta kajasti lämmin takan leimu.

Hiippalakkiheput taapersivat olohuoneen poikki nurkassa seisovan kuusen juurelle ja kiipesivät sitten yllättävän notkeasti toinen toisensa olkapäille. Ylimmäs ylettänyt hyppäsi siitä kuusen oksalle, joka kevyesti taipui alaspäin. Hiippalakki vilisti oksaa pitkin ja kiskoi perässään olkisydäntä. Näppärästi miekkonen kapusi korkeuksiin ja asetteli olkisydämen kuusen yläoksille. Sitten se kääntyi ja hyppäsi.

Miukun sydän jätti lyönnin väliin. On sitä monenlaista varpusta ja punatulkkua nähty, mutta niillä on sentään siivet. Tällä hiippahyypiöllä oli vain kaksi kättä ja kaksi jalkaa eikä minkään valtakunnan apuvälineitä ilmalentoon. Lento-onnettomuudessa kuolleet ruumiit eivät sopineet Miukun ruokalistalle.

Samassa hiippalakkisen selässä avautui juuttikankainen laskuvarjo, jonka avulla miekkonen leijaili sulavasti alas lattialle. Miuku huoahti. Kaikki kolme hiippalakkista hahmoa jähmettyivät niille jalansijoilleen.

Miuku tajusi, että yllätys oli mennyttä. Niinpä se hyppäsi lattialle ja asettui taktisesti hiippalakkisten ja seinään ilmestyneen oven väliin. Nyt olisi selityksen aika. Se suuntasi hehkuvanvihreät silmänsä vuorotellen jokaiseen hiippalakkiheppuun.

”Ollos tervehditty, oi jumalallinen ilmestys!” aloitti ensimmäinen.

”Ei sitä noin puhutella”, huomautti toinen. ”Onhan se omanarvontuntoinen, muttei sentään jumalallinen.”

”Totta. Pitää lähestyä maanläheisellä, tuttavallisella otteella”, vahvisti kolmas. ”Terve, kolli. Paiskataanko tassua?”

”Ei, ei, ei!” kauhistui toinen. ”Älä katso silmiin, ettei se luule meidän uhmaavan sitä. Kannattaa käyttää kiertoilmaisuja.”

”Arvon tassutaiteen tohtori?”

”Kyllä, erinomainen aloitus!”

Ensimmäinen hiippalakkihyypiö rykäisi ja aloitti: ”Arvon tassutaiteen tohtori, metsästystaitojen mestari ja hiirijahtien kruunaamaton kuningas!”

Muut hiippalakit nyökyttivät hyväksyvästi, ja ensimmäinen puhuja jatkoi: ”Suonette anteeksi, että näin lupaa kysymättä röyhkeästi rynnimme reviirinne läpi. Mutta asia on nyt niin…”

”… että tässä täytyy jo kiivasta tahtia tehdä joulua”, puuttui kolmas puheeseen. ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, mutta tässä tuvassa joulunteko on vielä niin pahasti kesken, ettei se ilman tonttujoukon tomeraa apua ehdi ajoissa joulukuntoon.”

”Muista protokolla”, sähähti toinen. ”Älä keskeytä, älä puhu päälle.”

Ja vielä toisesta suupielestään se sihautti Miukulle ihan selvästi: ”Teinit!”

Miuku maisteli uutta tietoa kielellään. Vai että tonttuja.

”Nimenomaan. Palveluksessanne, teidän tassukkuutenne!” Hiippahyypiöt pokkasivat tomerasti, josko hieman epärytmisesti. Kolmannen hiippalakki keikahti nurin toiselle korvalliselle.

”Sopisiko teille, komea kehräyksen kunniatohtori, astua matalaan majaamme nauttimaan kupponen?” kysyi toinen tonttu.

Kupponen? Kermaa kenties?

”Kermaa, tottahan toki. Tuoretta, lämmintä ja… ja…”

”Kermaista”, ehdotti ensimmäinen tonttu.

”Aivan, mitä kermaisinta kermaa”, jatkoi tontuista toinen.

Tähän kutsuun saattoi olla hiiri haudattuna, Miuku arveli. Toisaalta se piti varsin todennäköisenä, että terävät kynnet ja huippuunsa hiottu reaktiokyky riittäisivät, jos joutuisi pistämään kampoihin vikkelästi liikkuvalle tonttujoukolle. Niinpä Miuku nyökkäsi.

Tonttujoukko alkoi pyöriä ja hyöriä. Hiippalakit tutisten, höystettynä taukoamattomalla puheenparrella, joukko lähti ohjaamaan Miukua kohti ovea. Miuku ehti niukin naukin tuumaamaan, ettei se edellisjouluna seinässä moista rakennelmaa ollut nähnyt, kun miekkoset vetivät nitisevän oven selälleen ja viittelöivät Miukua tassuttamaan sisään.

Oven toisella puolella oli mitä kodikkain soppi. Siellä oli parahultaisesti kissankokoinen sohva sekä hieman kissaa suurempi takka, jossa rätisivät liekit. Miuku oli aivan varma, että ne sanoivat ”tervetuloa”.

Tontut istuttivat Miukun sohvalle, ja pienen hetken hyörinän jälkeen sohvapöydälle oli kannettu kupillinen kermaa sekä pari houkuttelevan näköistä silakkaa. Miuku muisteli isäntäväen parjaavan, että silakat olivat joulukaloiksi turhan pieniä, mutta kyllä ne Miukulle maittoivat näin aattoa odotellessa.

Kun kermakuppi oli tyhjä ja silakat evästetty, Miuku tulkitsi audienssin olevan ohi. Se arveli, että välirauhan merkiksi oli syytä paiskata tassua, joten Miuku ojensi toisen käpälänsä tyrkylle. Taas hiippalakit väpättivät, kun jokainen tontuista kävi vuorollaan läppäämässä tassua omalla kämmenellään.

Miuku asteli ovelle, työnsi sen käpälällään auki ja kääntyi vielä tutkailemaan tonttujoukkoa. Miuku heilautti hyväksyvästi häntäänsä ja asteli sitten ovesta takaisin olohuoneeseen. Huone oli aivan entisellään, ellei katsonut lattianrajassa olevaa outoa ovea.

Miuku tassutti lattian poikki sohvalle, ponnahti emännän lempiviltin päälle ja kierähti takaisin selälleen. Se näki, miten kissankokoinen ovi aukeni ja hiippalakit hipsuttivat jälleen jonossa olohuoneeseen. Miekkoset heilauttivat kättään, Miuku heilautti häntäänsä. Tonttujono jatkoi määrätietoisesti kuusta kohti.

Miuku venytti tassunsa maailman ääriin, kierähti sitten kerälle ja sulki silmänsä. Ihan kohta olisi olohuoneessa joulu.

© Inka Vilén 2017