Merkinnät teemasta ''

Pelin palat

Eilisiltana alkoi syksyn ensimmäisen koreografian työstäminen: Alhena valmistaa viisiminuuttisen nuubialaistanssin. Kepeä, hauska, helppo — ja näyttävä, siinä olkoon tämän tanssin syvin olemus.

Koreografiat valmistuvat omaa tahtiaan. Parhaiten valmista tulee, kun deadline pukkaa päälle; muulloin tulee sompailtua, vatvottua, pähkäiltyä, kokeiltua eri variaatioita, eikä lopullista päätöstä osaa tehdä. Erityisesti omat soolot elävät ihan omaa elämäänsä. Valmista on toistaiseksi tullut aina, osa koreografioista on osoittautunut jopa aivan käyttökelpoisiksi.

Tanssin sovittaminen ryhmälle on haasteellisempi prosessi. Neliulotteinen ajattelu ei aina suju aivan toiveiden mukaan: joku henkilö päätyy väärälle puolelle lavaa eivätkä kaikki tanssijat osaa jakautua kahdeksi kesken tanssin. Joskus kuviot toimivat, joskus eivät. Olen onnellisessa asemassa, sillä voin testata ajatuksiani niin Alhenalla kuin Saharalla. Eilisiltanakin alhenalaiset kokeilivat yhtä, toista ja kolmatta asetelmaa, ennen kuin löysin se, mikä näytti hyvältä.

Alhenan nuubialaisen sovitus on hyvässä alussa: tanssin kaari on rakennettu, sovituksen suuret linjat ovat kasassa. Seuraavaksi ryhdyn säveltämään sooloja ja kokoamaan ryhmäkuvioita. Ensi viikolla testataan toivon mukaan pitkät pätkät puolivalmista sovitusta ja pähkäillään ratkaisuja logistiikkaongelmiin.

Nuubialaisen puvustussuunnitelmakin valmistui. Tällä kertaa otti lujille, koska sitä oikeaa ideaa ei tahtonut löytyä. Lopulta sain kehiteltyä ryhmälle asun, jolle on muutakin käyttöä. Seuraavaksi on vuorossa kangaskauppojen luuhaaminen, ja siinä vaiheessa voi vielä tulla yllätyksiä: kangaskauppojen valikoimat ja tanssiryhmieni tarpeet eivät yleensä kohtaa. Viimeksi käytin Saharan asuihin löydetyt kankaat likimain viimeistä kangasriekaletta myöten. Toivottavasti tällä kertaa ei tarvitse mittoa kangasta sentin tarkkuudella.

Päätähtäin, Saharan näytös Karavaani, on helmikuun 17. päivä Seinäjoella. Perjantaina alkaa Saharan syystreenikausi — johan tässä ehdittiin pitämään kaksi viikkoa lomaa sitten Tampereen festareiden.

Kesä oli hiljainen

Koska olen viimeksi ollut siellä, missä olen? Suurimman osan ajasta elämä tuntuu olevan tulevaisuudessa, läheisessä tai kaukaisessa.

Tämä viikko on huvennut kalenteria täyttäessä, tulevia projekteja suunnitellessa ja suunniteltuja valmistellessa. Valmista ei ole syntynyt, eivätkä suomalaiset sananlaskut paljon lohduta (hyvin suunniteltu jne.).

Talven tanssikausi alkoi tänä vuonna jo heinäkuussa. Sahara esiintyi Tampereella 10.8. itämaisen tanssin kesäfestivaalissa, ja siihen valmistautuminen nielaisi suurimman osan kesää, jos ei konkreettisesti niin henkisesti. Vasta festareiden jälkeen olen päässyt keskittymään tulevaan talveen: kansalaisopiston ryhmät aloittavat kahden viikon päästä.

Kesä oli hiljainen, eniten levyistä soivat kesän tuoreet julkaisut Hehkumolta ja Hyperborealta. Nyt itämainen musiikki tuntuu yhtä aikaa tutulta ja tuoreelta. Uudet, keväällä hakitut levyt jaksavat kiehtoa, ja vanhoistakin putkahtelee esille haudattuja helmiä. Tänä talvena ryhmäni saavat korvat täyteen ainakin Essam Karikaa sekä Homma Dolia, suomalaisten Hannele Lindgrenin ja Riikka Lindbergin tuottamaa levyä.

Kehon kesäjäykkyyden ja -kireyden poistaminen vie muutaman viikon. Taas tuntuu siltä, kuin olisi alussa.

4.0 kello 2.45

Muutokset tapahtuvat usein niin hitaasti, ettei niitä läheltä näe. Kun oma lapsi muuttuu kevään mittaan nälkäisemmäksi mutta laihemmaksi, janoisemmaksi ja väsähtäneeksi, kaikki merkit ovat tarjolla. Mutta sen oikean tulkinnan sijaan muutoksille löytyy monta muutakin ihan yhtä hyvältä vaikuttavaa syytä.

Kunnes yhtäkkiä huomaa, että lapsella on jotain muutakin kuin koulussa kiertänyttä flunssaa ja mahatautia. Lääkäreiltä diagnoosi vie kymmenen minuuttia. Se on aika vähän, kun vaikutus kestää koko loppuelämän. Toisaalta ilman diagnoosia se loppuelämä olisi voinut olla yllättävän lyhyt.

Ykköstyypin diabeteksessa haiman insuliinintuotanto ajan myötä loppuu kokonaan. Siksi insuliinia täytyy pistää – joka päivä, monta kertaa päivässä. Se muuttui yllättävän nopeasti osaksi arkipäivää, samoin verensokerin mittaus ja hiilihydraattimäärien laskenta.

Diabeteksen hoito ei valitettavasti ole pelkkää matematiikkaa, sillä muuttujia on paljon. Toisinaan verensokeri on pilvissä ilman mitään järkevää syytä, toisinaan romahdetaan hypoglykemian puolelle (hypoglykemia ‘liian alhainen veren sokeripitoisuus’), vaikka näennäisesti kaikki tehtiin niin kuin pitääkin.

Viime yönä mittasin pitkästä aikaa alhaisen lukeman. Jo ennen kolmea verensokeri oli 4.0. Luultavasti se olisi siitä aamuyöllä laskenut hypoglykemian puolelle. Varuiksi tyttö pisteli 15 hiilaria ja jatkoi uniaan. Äiti ei. Aamun valjetessa pellon yllä oli pehmeää sumua.

Alku

Rikon netikettiä koko ajan. Ensimmäinen rikkomus taisi tulla blogin nimeä valitessa: omalla nimellä? Eihän niin tehdä.

Luen blogeja harvakseltaan, mutta yhteistä kaikille lukemilleni on se, että kirjoittaja on anonyymi – ellen sitten satu tuntemaan häntä muista yhteyksistä. Minut voi tunnistaa nimestä, josko se myös takaa sen, että tekstikin tulee olemaan julkaisukelpoista.

En oikeastaan suunnitellut kirjoittavani blogia ennen kuin esikoinen sairastui diabetekseen. Ykköstyyppi, seitsemän pistosta päivässä, paljon helppohoitoisempaa kuin vähemmillä pistoksilla, kiitos kysymästä. Otin valistajan roolin ja luennoin sujuvasti diabeteksen syistä, seurauksista, hoidosta ja hyvinvoinnista. Kysymistä kannattaa harkita kahdesti.

Olen kirjoittanut päiväkirjaa viimeksi yli 15 vuotta sitten, enkä päiväkirjaan aio nytkään intoutua. Ehkä pikemminkin viikkomerkintöihin, harvakseltaan kuitenkin. Paitsi tietysti aluksi, koska “kaikki ilman muuta silloin innostaa, kun uutta aloittaa” (Kolmas Nainen: Jos se ois helppoo, san. Pauli Hanhiniemi). Mutta se innostushan ei tunnetusti kauan kestä.