Merkinnät teemasta ''

Menee metsään

Kun koulusta tulee tieto, että luokka lähtee retkelle metsään, ns. tavallisissa perheissä kaivellaan kumisaappaita ja metsäkelpoista vaatetta. Diabeetikkolapsen perheessä, ainakin tällaisessa vähänkokeneessa, prioriteetit ovat toisenlaiset.

Ensiksi pohditaan retkipäivän ruokailurytmiä, joka ei lähtiäisiksi ole kovin edullinen diabeteksen näkökulmasta. Kun koululounas on ennen yhtätoista ja sitten lähdetään retkelle, jossa on tarkoitus syödä, täytyy sopivaa hiilariannosta ja insuliinin määrää tuumata toinenkin tovi. Tärkeimpänä periaatteena on, että pieni diabeetikko voi elää samanlaista elämää kuin muutkin lapset, joten vaikka retkieväs ei aivan vastaa äidin näkökulmaa hyvästä sapuskasta (nuotiolla paistettua makkaraa, valmiskaakaota ja pullaa), lähdetään siitä, että herkut syödään. Kevyt ateria-arvio on 40–50 hiilaria, pullan koon ja kaakaon määrän mukaan — siis reilusti tämän lapsen normaalin koululounaan verran.

Mutta kun ennen retkeä syödään se koululounas. Lounasta ei voi jättää väliin, koska retkieväs syödään vasta puoliltapäivin ja sitä ennen kävellään metsässä ehkä puolisentoista kilometriä. Jotain täytyy syödä ennen retkeä, että verensokeri ei tipahda liian alas. Koko luokka syö normaalin koululounaan, joten pelkällä leivällä ei sovi lounasta kuitata. Ratkaisu: syödään lounaalla tavallinen ruoka, kuten muutkin luokkatoverit, mutta jätetään maito ja leipä pois.

Onneksi on diabeteshoitaja, jolle voi soittaa ja kysyä ohjeita ja ideoita. Nytkin tuli tärkeitä ohjeita insuliinimäärästä: aamun pitkää insuliinia vähennettiin yhden yksikön verran ja parinkymmenen hiilarin koululounaalta jätetään insuliini kokonaan pois, koska muutoin sen insuliinin vaikutus olisi mennyt päällekkäin retkievästyksen insuliinin kanssa. Näitä seikkoja en olisi vielä itse osannut ajatella.

Ohjeet kirjataan selväsanaisesti (toivon…) reissuvihkoon, jotta opettaja voi toimia osviitan mukaan. Äiti asennoituu tarvittaessa laskettamaan verensokeria iltapäivällä, kun pikku retkeilijä saapuu kotiin — tai sitten syöttämään ylimääräistä, jos liikuntaa on kuitenkin tullut niin paljon, että verensokeri on matalalla. Sitäkään ei osaa arvioida, kun kyse on ensimmäisestä metsäretkestä diagnoosin jälkeen.

Ja ne metsäkelpoiset vaatteet? Kyllä nekin löydettiin, tosin retkipäivän aamuna viime tingassa, kun diabeteksen hoitosuunnitelmat olivat valmiina ja tarpeisto päivää varten pakattuna. Toivottavasti retkeltä tuodaan paljon värikkäitä lehtiä, mustikoita ja puolukoita sekä mukavia muistoja.

56 metriä

En ole koskaan ollut mitenkään hillitty hankkija mitä tulee käsityötarpeisiin. Yleensä hankin materiaaleja reilusti, jotta on, mistä tehdä, kun inspiraatio iskee.

Toisinaan suunnittelen ostoksia pitkään ja hartaasti, ihailen jotain kangasta kymmenkunta kertaa ja vasta sitten ostan — yleensä ainakin kolmanneksen enemmän kuin uskon tarvitsevani. Toisinaan on ensin tarve saada tietynlainen käsityötuote, ja sitten lähdetään etsimään materiaaleja. Oikeanlaisia ei löydy, joten suunnitelmaa muutetaan ja muokataan, kunnes löytyy jotain toteuttamiskelpoista. Joskus (harvoin) vastaan kävelee sellainen materiaali, jota ei voi ohittaa: idea syntyy sillä hetkellä, materiaalit hankitaan — ja ainekset päätyvät varastoihin odottamaan toteutushetkeä.

Olen viime viikkoina ansiokkaasti harventanut treenivaatekangasvarantojani: muutama vuosi sitten ostetut kankaat ovat muuttuneet asuiksi ja siirtyneet aktiivikäyttöön. Sarjatuotanto on metodeista paras. Levitetään kaikki kiinnostavat kankaat, valitaan inspiroivat, kaivetaan sopivat kaavat esiin ja ryhdytään leikkaamaan. Valtaosa omista vaatteistani syntyy muutamasta hyväksi havaitusta peruskaavasta; esimerkiksi paitoihin on piirretty erilaisia kaula-aukkoja ja vaihtoehtoisia hihoja.

Eilen oli kangasshoppailupäivä. Lopputuloksena oli 56 metriä tarjouskankaita. Ei, tämä ei ollut hetken huumaa: kankaista muotoutuvat esiintymisasut Alhenan nuubialaistanssiin. Sopivat kankaat ovat olleet hakusassa jo keväästä asti, mutta puvustusvisio oli hakusassa. Nyt — uskomatonta mutta totta — käyttökelpoisia kankaita löytyi vieläpä tarjoushintaan ja likimain riittävästi. Eleganssissa on jälleen luvassa väriä, tällä kertaa liikutaan oranssin ja violetin sekä sinisen sävyissä.

Kankaat omaan käyttöön on helppo valita, sillä harvoin tarvitsee neljää, viittä metriä enempää yhtä kangasta. Kahdeksan hengen galabeyat ja isot päähuivit nielaisevat yhteensä tuon manitun 56 metriä kangasta, ja sekin on on laskettu säästeliään version mukaan. Kun laskeskelin yhteen asuun tarvittavaa kangasmäärää ja yhdestä kankaasta leikattavaa metrimittaa, oli ihan pakko pysähtyä miettimään: tämän kummempaan en koulun matematiikan oppeja ole tainnut vuosiin tarvita. Arkielämässäni pärjään mainiosti, kun osaan prosenttilaskut, yhteen- ja vähennyslaskut, ympyrän pinta-alan, säteen ja kehän mitan laskemisen.

Todennäköisyyslaskennasta en muista enää mitään, mutta olisipa kiva tietää, mikä on se todennäköisyys, että saan ostettua kaikki tanssiryhmän yhteen pukukokonaisuuteen tarvittavat kankaat yhdellä kauppareissulla ja vielä alennuksesta. Pahaa pelkään, että tätä ei tapahdu ihan heti uudestaan.

Onnen salaisuudet

Sataa. Maa jaksaa jo imeä vedet ja helteestä kärsiintynyt nurmikko alkaa vihertää. Elimistö ei suostu ymmärtämään, että eletään jo syyskuuta, vaikka illat käyvätkin pimeiksi.

Kun aloitin yliopiston viisitoista vuotta sitten, syyskuu oli lämmin. Kävelin Jyväskylän katuja kartta taskussa, nautin vaahteroista ja vilinästä. Vaahteroista pidän vieläkin, mutta vilinää välttelen.

Ripustin pyykkejä narulle ja mietin: onnea on se, että voi keskittyä tekemään mitä haluaa. Mutta kuka voi? On velvollisuuksia, tehtäviä, työtä, eikä silloin paljon voi miettiä omaa onnellisuuttaan. On mukava hetki, kun saan välillä laittaa pyykit narulle ja miettiä omia ajatuksiani. Tai istua ikkunan ääressä teekupin kanssa katselemassa sadetta ja pohtimassa onnellisuutta.

Opiskeluajoistani muistan intensiivisyyden. Parhaimpana talvena kävin luentojen ja demojen lisäksi kirjatentissä joka toinen viikko. Silloin oli hyvä keskittyä opiskelemaan. Nyt päivät hupenevat arkisen puuhastelun ohella mieleisissä hommissa: lehdenteossa, tanssia ja kirjoittamista opettamassa, websivuja työstäessä, käsitöiden parissa.

Mä haluun -lista on pitkä: kirjat odottavat lukijaansa, elokuvat katsojaansa, musiikki soittajaansa, käsityöt tekijäänsä, suunnitelmat toteuttajaansa. Yhä edelleen elän futuurissa, visioissa, mutta aina vain harvemmin sitku-elämässä. Onni on nyt, tässä mitä teen ja siinä mitä suunnittelen. Ainakin tänään, kun kuuntelen ropinaa ja tuulta, teekuppi lämmittää käsiä. Siihen pitäisi oppia: joutilaisiin hetkiin, joista ammentaa voimaa.