Merkinnät teemasta ''

Epävarmuustekijöitä

On taas talvi ja talviaika. Viikonloppuna reissasin Kurikkaan tanssikursseille useampaan otteeseen, joten ylimääräinen tunti tuli hyötykäytettyä unessa. Vielä viikon, parikin olo on jopa virkeä, kun aamulla herää — elimistö elää yhä kesäajassa.

Huomaan lumentulon heti vireydessäni. Lokakuinen pimeys väsyttää, marraskuinen pimeys vielä enemmän, ja joulukuun pimeässä loskassa pompin seinille. Kun lumi tulee, on iltaisinkin valoisaa. Vastineeksi tosin palelee koko ajan. Seuraavaksi täytyy kaivaa villasukka-arsenaali ja loputkin villapaidat esiin.

Talventulo on epävarmuuden aikaa: pysyykö lumi, tuleeko suoja, tarvitaanko kuravaatteet ja kumpparit vai villahaalarit ja topparukkaset. Niin epävarmaa elämä ei sentään ole, että kesäsandaaleja olisi ihan pakko enää säilyttää eteisessä. Nyt olisi aika pakata kesä pois ja samalla siivoilla muutenkin nurkkia. Kangasvarastot pursuilevat sen jäljiltä, kun viimeksi metsästin jotain tiettyä kangasta. Tanssiromppeet ovat levällään ja reissukampetta on vieläkin purkamatta elokuun tanssireissuilta.

Nyt olisi aika ryhtyä pistämään papereita järjestykseen ja saattamaan erinäisiä projekteja loppuun. Sitten olisi hyvä taas tarttua uusiin — niitäkin on taas tuloillaan.

Pidetään sadetta

Lapissa on jo pakkasta ja lunta, meillä keltaisia lehtiä vihreällä nurmikolla. Naapuritaloon näkyy jo keittiön ikkunasta, kun koivut ovat paljaina, ja osaan arvata, että talomme paljastuu myös muilta suunnilta kesän viherpimennon jälkeen.

Pikkuisen plussalla ja satelee selvää vettä. Tällainen syksy on ihan mukava, mutta muuten tämä eteläisen Suomen (toim. huom. minulle kaikki Oulun eteläpuolella on etelää) syksy on synkeä. Pimeys tulee aikaisin, mutta valontuojaa, lunta, saa odotella hamaan joulukuuhun asti. Pimeä ja vesisade vielä menettelee, mutta pimeä ja loskakeli ylittävät sietokykyni.

Tänä syksynä jäivät ruskakuvat (taas kerran) ottamatta. Kesä jatkui liian pitkään ja sitten yhtäkkiä olikin jo kylmää. Vielä reilu viikko sitten kävelin ihan huolettomasti edestä umpinaisilla pistokkailla, mutta nyt täytyy siirtää kesäromppeet talvivarastointiin ja panostaa lämpimämpään asukokonaisuuteen. Mieleistä talvitakkia ei kaupan vaaterekeistä löydy — täytyykö lopultakin pistää kymmenen vuotta sitten ostetut talvitakkikankaat palasiksi ja ommella niistä palttoo?

Pitkä kuiva kausi

Talvi on alkanut. Ulkona on vielä vihreää, keltaista ja ruskeaa, plussan puolella, mutta ihoni on ollut jo pitkään sitä mieltä, että talvi on tullut.

Rasvahyllylläni on pikaisesti laskien viitisentoista erilaista ihovoidetta. Apteekin perusvoidevalikoiman voi tarkistaa hyllystäni, ja marketin voidehyllyn hajustamattomia tuotteita (muun muassa HTH, Erisan) on hankittu.

Kasvojen ihon kanssa tulee suhteellisen hyvin toimeen, mutta siihen se sitten loppuukin. Kädet ottavat nopeasti itseensä: arkiset kotitoimet pakottavat kastelemaan käpälät tuhkatiheään. Huolellinenkaan kuivaus ei auta, tiheä rasvaaminen turhauttaa (rasvasin juuri, nyt on kasteltava kädet, rasvaan sitten heti uudestaan, ennen kuin taas kastelen kädet).

Tasapuolisuuden nimissä kaikki muukin kuivahtaa. Selkä on pahin, sitä on hankala rasvata. Nyt oireilee myös päänahka, joka ritisee kuivuuttaan, vaikka olen siirtynyt shampoon säästökäyttäjäksi. Loppu kroppa ottaa myös mieluusti voidetta vastaan suihkun jälkeen.

Joskus itseäkin ihmetyttää, mihin tarvitsen yli kymmenen erilaista rasvaa. Vähempikin kai riittäisi? Pienet, kuivat läntit vaativat täsmähoitoa sopivalla rasvalla (esimerkiksi Lipolan, pahimmissa tilanteissa Locobase Repair). Yleisesti kuivat alueet vaativat sopivasti kosteutta (vaikkapa Novalan, Ceralan tai NaturCaren suihkutettava öljy), mutta ne kohdat, jotka eivät kiusallaankaan kuivahda, haluavat mieluummin kevyttä (kuten Aqualan L, Hydrolan tai HTH). Käsien akuuttiin kuivamiseen käytän karbamidivoidetta, yleensä Eucerinilta. Pieniä rasvatuubeja kuljetan suurimman osan ajasta mukanani, koska verille raavittu iho paranee hilseilevää hitaammin.

Kuivuus hellittää pikkuhiljaa keväällä. Todennäköisesti kesällä en paljon juuri muuta tee kuin laitan kasvovoidetta, rasvaan satunnaisesti jalkoja ja silloin tällöin käsiä. Silloin saan lutrata vedellä kaikessa rauhassa, ei haittaa!

Kunnes syksy alkaa taas kylmetä ja kädet kutista. Kuiva kausi yllättää yhtä varmasti kuin ensimmäiset liukkaat.

Syyskunnostus

Ensimmäisen ja vielä toistaiseksi ainoan akvaariomme syyskunnostus on suoritettu. Selkä ei välttämättä ollut projektista aivan yhtä mieltä, mutta muistanpahan taas, mihin olen ryhtymässä, kun isompi pönttö alkutalvesta kotiin kannetaan.

Koska levät ovat innostuneet akvaariostamme turhan paljon, tarkoitukseni on pitää tämän akvan kasvit tässä akvassa eikä siirrellä niitä uuteen akvaan. Tiedä sitten kuinka tehokkaasti saisin levän uuteen akvaan siirtymään, jos valitsisin päällisin puolin levättömiä kasveja — en kuitenkaan ajatellut riskeerata. Kaipa ne levät osaavat oma-aloitteisestikin löytää tiensä tulevaan purkkiin.

Kävin siis täydentämässä 128-litraisen kasvistoa hyvillä, vihreillä perusrehuilla. Nyt kokonaisuus näyttää seuraavalta:
kääpiökeihäslehti (Anubia barteri nana) jatkaa kasvuaan, josko vanhat lehdet levästä karvaisina
— karttulehti (Heteranthera zosterfolia), turhan tehokkaasti venähtänyt kasvintappajamme, karsittiin raa’alla kädellä ja ainoastaan muutama vireä taimi jätettiin
— melalehti (Cryptocoryne-sukua, tarkka lajike tuntematon), yksi taimi on juurtunut mukavasti anubian kylkeen, muille yksilöille valonvähyys kävi kohtalokkaaksi
— hapsuruoho (Mayaca vendelii/fluviatilis) uudistettiin tuuheaksi pöheiköksi peittämään sisäsuodatinta
— isorasvalehti (Bacopa caroliniana) -taimi oli venähtänyt kaupassa kohtullisiin mittoihin, joten siitä napattiin pistokkaita jo ennen istutusta; kasvista pyritään kasvattamaan nurkanvaltaaja
— liuskavesitähdikki (Hygrophila difformis) sijoitettiin miekkakasvin entiselle paikalle (myös miekkakasvi Echinodorus amazonicus otti itseensä, kun karttulehti varasti kaiken valon)
— jaavansaniainen (Microsorium pteropus) kietaistiin kiinni kukkaruukun kylkeen, ja jos kasvi ymmärtää kiinnittyä ruukkuun kunnolla, ruukku haudataan puoliksi soraan (luonnollisesti kasviton puoli)
— argentiinanvesirutto (Egeria densa) saa kokeeksi kasvaa taustalla; aivan akvaarion alkuaikoina siellä rönsysi sukulainen Egeria najas, joka jostain syystä koki äkkikuoleman
— kalakaupan kasvialtaasta kaapattiin vielä yksittäinen rönsy vallisneriaa (Vallisneria spiralis), jonka kohtaloa jäämme seuraamaan; ensimmäinen vallisneria alkutaipaleella häipyi hyvin nopeasti kuvioista

Silloin ihan alkuun kokeilin akvassa myös jotain ärviää (Myrophyllum propinum), joka ei ollut yhteistyöhaluinen. Papukaijalehdestä (Alternanthera reineckii) pidin kovasti, mutta niin pitivät levätkin. Rusolehti (Ludwigia glandiosa) ja rotala (Rotala indica) joutuivat elämään liian varjoisaa elämää, ja se koitui niiden kohtaloksi. Ohuita puuvartisia kasveja oli lisäksi vaikea saada juurtumaan sorapohjaan.

Syysremontin jälkeen akvaario näyttää jälleen oikein mukavalta. Taidan käyttää syyslomaviikon akvan ihailemiseen, koska kohtapuoliin levät kuitenkin tekevät invaasion kasvien kimppuun. Saman tien ryhdyn myös listaamaan kiinnostavia kasveja tulevaa akvaariota varten. Mutta ihan ensimmäiseksi täytyy huoltaa kädet: aktiivista rasvausta pari päivää ja kynsien perusteellinen huolto. Lutraus ei ole käsieni lempiharraste.

Aika parantaa

Lääkäreitä on kahdenlaisia: sellaisia, jotka etsivät syytä, ja sellaisia, jotka parantavat seurauksia.

Naamioiden takana puhutaan surusta ja masennuksesta. Entisaikaan surut surtiin ja niistä toivuttiin pikkuhiljaa. “Aika parantaa haavat”, niinhän se on. Kun joku kuoli, sitä surtiin ja itkettiin ja kaivattiin. Kun joku sairastui, sai olla surullinen ja pelätä. Kun elämässä mentiin alamäkeä, silloin käytiin pohjalla ja sitten taas noustiin ylöspäin.

Joskus maailmassa vuoristorata kuului ihan normaaliin elämään. Aina ei ollut kivaa ja onnellista, mutta huonojen aikojen vastapainoksi tuli niitä hyviäkin aikoja. Nykyisin monet tuntuvat tavoittelevan jatkuvaa, autuasta onnentilaa. Ei ihme, ettei mikään tunnu miltään, sillä onneenkin turtuu.

Kun paha olo kielletään, sitä käydään poistamaan. Yksi poistaa sen juomalla, toinen syömällä, kolmas lääkkeillä. Hoidetaan seurauksia, mutta mietitäänkö syitä? Se on toki kivuliasta, käydä matkalla sielunsa syvyyksissä ja miettiä, miksi ei ole hyvä.

Muistelin hiljakkoin yliopistoaikoja. Jyväskylässä YTHS:llä oli lääkäri, joka tarjosi joka vaivaan lääkkeeksi liikuntaa. Vitsailimme, että sama resepti tulisi, vaikka olisi jalka poikki.

Tosiasiassa tuo lääkäri oli oikein hyvä. Useimmat opiskelijoiden niska- ja päänsäryt, selkäkivut ja muut pikkuvaivat olivat seurausta liikunnan puutteesta. Särkylääkkeet olisivat poistaneet seurausta, liikunnan lisääminen poisti syyn.

Ymmärrän, että kun on paha olo ilman selvää syytä, voi olla hyvinkin järkevää hoitaa paha olo pois. Mutta kun pahaan oloon on selvä syy, miksi hoitaa oiretta? Surun keinotekoinen poistaminen ei oikeasti paranna surua, siihen tehoaa vain aika.

“Eikä ne surut suremalla lopu.” Elämän päämäärä on onnellisuus, mutta ikuinen onni ei tunnu miltään. Suru, ikävä, kaipaus, tuska, väsymys, pelko, jännitys, odotus, riemu, onni… Elämää.