Merkinnät teemasta ''

Lasiseinien keskellä

Koska historiani lasisten tuotteiden rikkomisen saralla on valitettavan monipuolinen, on hitusen riskaabelia hankkia kotiin akvaario tai — kuten näkyy käyneen — useampia.

Eilen saapui neljäs ja toistaiseksi viimeinen, 413-litrainen “jättiläinen”. Ei se oikeasti enää isolta tunnu: on väliaikaisesti olohuoneen sohvapöydän päällä odottamassa jalustan rakentamista ja levyä ja retkipatjaa allensa, ja näyttää ihan kivalta, muttei mitenkään valtavalta.

Osasyyllinen on tietysti 330-litrainen, joka tuli taloon ennen joulua. Sen sisustus ja laitto on vielä kesken, mutta sen verran sen mittoihin on jo ehtinyt turtua, että pituudeltaan ja syvyydeltään kymmenkunta senttiä suurempi ei enää tunnukaan tosi isolta.

189-litrainen kasvirapula on silikoonattu, mutta jämähtänyt siihen vaiheeseen, joten seuraavana on vuorossa kahden altaan kypsyttely samaa tahtia. Suodattimet on nyt kuta kuinkin valittu, ne pitäisi vielä tilata. Nelisataseen tulee ulkosuodatin ja tarvittaessa sitten sisäsuodatintakin, kasvirapulaan laitamme kiertovesipumpun mattosuodatinpalikan sisälle.

Mustatetra-allas saa lähiaikoina päänlisäystä, haemme sinne somia pieniä mustatetroja ja loistobarbeja. Testasimme viikonloppuna kookosluolan tekoa, kaksi kookosta palasteltiin ja jälkimmäisestä tuli oikein lupaava luola mustatetra-altaan partista varten.

Tämä akvaarioiden suunnitteluvaihe on työteliästä, josko myös antoisaa. Eniten risoo tekniikkapuoli: kokemusta on vielä niin vähän, että olen viisaampien neuvojen varassa, kun valitsen suodattimia sun muita. Kalaston ja kasvien valinta sujuu näppärämmin, koska olen aika yksioikoinen mieltymyksissäni.

Nyt kun lasiseiniä alkaa olla talossa runsaammasti, alkaa olla ongelma, miten niitä nimittää. Enää ei voi puhua vain akvaariosta, ja litroilla puhuminen tuntuu jotenkin… no, tekniseltä. 189-litraista nimeän jo sujuvasti kasvirapulaksi, vaikka altaassa on tällä hetkellä vain talouspaperia altaan putsaamisen jäljiltä eikä kasveista, ravuista saati hiekasta ja vedestä tietoakaan. Ensimmäinen saa luultavasti kutsumanimekseen joko pikkuallas tai makuuhuoneen akvaario, ellei sitten viitata purkin pääkaloihin intiaaninsulkiin (jälkikasvun mielestä tosin rubiinitetrat ovat mielenkiintoisempia, kun niissä on väriäkin).

Isot altaat sijoittuvat molemmat ns. kodinhoitohuoneeseen, joten paikan mukaan niitä ei voi nimetä. Luultavasti 330-litraisesta, tämänhetkisestä mustatetra-altaasta, tulee barbiallas, koska sen pääkalana ovat loistobarbit. Isoimmusta lasilaatikkoa voisi nimetä vaikkapa monnistankiksi, koska tämänhetkisten suunnitelmien mukaan se on ainoa, missä on monnisia. Juuri siksi pohjapinta-alaa haluttiin mahdollisimman paljon, että pohjakaloilla on, mitä tonkia (kunhan eivät nypi kasvejani irti!).

Tätä nykyä ajatukseni pyörivät hyvin aktiivisesti noiden akvaarioiden ympärillä, välillä jopa uuvuttavuuteen asti. Onneksi — jos kaikki sujuu hyvin — tiedän, että elo rauhoittuu sillä rintamalla kummasti, kun purkit ovat ns. valmiina. Oikeasti valmiitahan niistä ei koskaan tule, mutta jo siinä vaiheessa, kun jokaisessa tankissa on asukkaat sekä riittävästi sisustusta ja ainakin nopeastikasvavia kasveja, alkaa seesteisempi elo. Silloin suunnitteluun uppoava aika vapautuu tankkien ihailemiseen ja hoitamiseen.

Erityisesti tuohon ihailemiseen toivon mukaan löytyy runsaasti aikaa, nythän on tulossa paljon mielenkiintoisia uusia asukkaita! Loistobarbeja odotan innokkaasti, ison altaan kohokohtana ovat monniset ja kenties selkäuimarit, ja kasvirapulan pikku rapusiin osaan odottaa hullaantuvani. Onneksi kaikki eivät tule kertarysäyksellä: loistobarbeja pääsen ihailemaan pian, ison altaan väki saadaan ehkä maaliskuussa, ja rapusia luulen uskaltavani tuoda uuteen kotiin siinä vaiheessa, kun kevät on lämmennyt. Siinä vaiheessa, toivon, alkaa rauhallinen rinnakkaiselo lasiseinien kanssa.

Kynttilän kuluttua

Kuopus herätti aamuyöllä viideltä. Nukahtaminen ei sitten enää onnistunutkaan, väsy hävisi sen siliän tien. Lueskelin siinä likemmäs seitsemää; aprikoin, pitäisikö lähteä koneelle tekemään töitä, mutta päätin mennä suihkuun ja hoidella vaihteeksi perheen aamutoimet, jotka yleensä jäävät miehen hoteiksi.

Aamu oli pimeä. Vaikka ulkona pakkasen myötä onkin vaaleaa kuuraa maassa, niin eipä se mitään valota. Laitoin kynttilän palamaan aamiaispöytään ja nautiskelin hämärästä. Minusta talvihämärä on ollut aina mukavaa aikaa, Lapin sinistä kaamosta on ikävä. Nyt täällä “etelässä” paistaa aurinko, mitä elimistö ei meinaa alkuunkaan käsittää. Ihanaa, yhtä kaikki, ettei ole harmaata ja sada vettä. Sade on kivaa syyskuussa, muttei enää nyt, kun kalenterin mukaan on talvi.

Siinä määrin väsyttää, ettei oikein mikään etene. Pikkuhommia on tullut hoideltua, mutta ihan oikeaa tekemistäkin olisi, pyykkivuorista ja ruokaostoksista puhumattakaan. Ehkä kiireisintä olisi saada kalenterit tähän vuoteen. Seinällä roikkuu yhä joulukuu, kansien välissä on viime vuoden sivut. Ensi viikolla alkaa työt, ja sitten pitäisi jo tietää, missä mennään.

Aamulla sytytetty kynttilä on palanut jo yli puolen välin. Hämäräntuloon mennessä se lienee lopussa, sitten on hyvä sytyttää taas uutta. Voi kai sitä aikaa näinkin mitata: puoli kynttilää aamusta.

Takaisin fantasiamaailmasta

Kun Harry Potterista tuli muutama vuosi takaperin kuuluisa, päätin hankkia koko kirjasarjan. Jollei muuta, lapsilla olisi luettavaa ja ihmeteltävää, että tämä oli heidän lapsuutensa kuuluisin kirja- ja elokuvahahmo.

Kun olin nuori, olin innostunut fantasia- ja scifikirjallisuudesta (ja intiaaneista). Osa scifistä oli tosin hitusen raskasta yhteiskuntapoliittisine ja tieteellisine sävyineen, mutta yhtä kaikki upposin mielelläni tulevaisuusvisioihin sekä avaruusseikkailuihin, joista osa kaupattiin scifin nimellä, vaikka oli enemmän fantasiaa.

Fantasiakirjallisuus oli scifiä helpommin lähestyttävää, siinä kun sai upota fantasiamaailmaan, jossa päti oma, pettämätön logiikkansa. Eräät varhaisimmista suosikeistani olivat Edgar Rice Burroughsin Mars– ja Pellucidar-sarjat, josko jälkimmäistä en ole tainnut koskaan saada luettua kokonaan, koska kirjastossa oli vain osa sarjan teoksista — liekö niitä kaikkia suomennettukaan?

Tolkienin löysin melko myöhään, koska kirja oli hävyttömästi piilotettu aikuisten hyllystöihin, eikä silloin ollut Internetiä, mistä löytää kivoja kirjavinkkejä. Tolkienin maailmasta pidin kovasti, enkä vähiten kielitieteellisen aspektin vuoksi.

Nuoruusvuosieni suurin fantasiasuosikki oli Susan Cooperin Pimeä nousee (The Dark Is Rising), jonka luin useampaan otteeseen (josko niin luin ylipäänsä likimain kaikki kirjat, joista pidin).

Sitten lähdin opiskelemaan, ja lukuintoa oli pakko suunnata romaanikirjallisuudesta tenttikirjallisuuteen (vaikkakin kirjallisuuden opinnoissa sai välillä tenttiä romaaneja, yleensä ei tosin niitä, mitä olisin mieluiten lukenut). Fantasiakirjallisuus muuttui lasten saduista kaikenikäisten viihteeksi, fantasiakirjallisuuden julkaisumäärät räjähtivät ja minä tipahdin fantasiakärryiltä — en edes tiedä enää nimeltä monia kuuluisia fantasiakirjailijoita. Osasyyllisenä on vuosien kirjanostokielto: ennen kuin hankimme uuden kirjahyllymme vuosi sitten, ei tilaa ollut edes vanhoille kirjoille, saati sitten uusille.

J. K. Rowlingilta ei ole voinut välttyä, jos on tässä universumissa elänyt. Hänen kirjailijanuransa kuulostaa uskomattomalta: ensimmäisellä romaanilla menestykseen. Se jos mikä on omiaan aiheuttamaan skeptisyyttä lukijassa. Mutta kirja-arvostelut Harry Pottereista olivat hyvin positiivisia, ja monet lukijat kertoivat, että niihin jää koukkuun. En siis uskaltanut tarttua pottereihin, koska aikaa koukuttumiselle ei ollut.

Tänä jouluna päätin lopulta, että nyt on Pottereiden aika. Viimeinen osa tosin julkaistaan vasta ensi kesänä ja suomenkielinen sitten seuraavana vuonna, mutta muuten sarja on nähtävästi likimain valmis. Aloitin joulunpyhinä ykkösosasta, ja olin koukussa, niin kuin pelkäsin.

Loppiaisen jälkeen sunnuntaina päivällä pyyhin kyyneleet kuutososan kipeän lopetuksen myötä ja jäin hermostuneena steppaamaan johonkin fantasiamaailman ja tämän elävän elämän välille. Pari viikkoa Tylypahkassa (miinus pakolliset muut hommat, ei lepoa ns. lomallakaan) oli ollut nautinnollista aikaa, ja yhtä aikaa kirjoja oli tehnyt mieli ahmia ja säästää.

Nyt mietin, pitäisikö hankkia koko sarja englanninkielisenä, jotta voisin lukea seitsemännen osan tuoreeltaan, kun se kesällä ilmestyy, ja sitten hankkia suomenkielisen, kun se saadaan käännettyä. Ehkäpä näin teenkin, nykyisin kun englanninkielisten kirjojen hankkiminen webbikaupoista on häkellyttävän helppoa verrattuna kymmenen, viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jolloin kirjat piti ostaa ulkomaan reissuilla.

Ensilukemalla minua häkellytti se koherenssi, mikä koko Potter-sarjassa oli (kun edelleen ottaa huomioon, että tämä on kirjailijan ensimmäinen romaanisarja). Koko sarjan suunnitelmallisuus näkyy, sillä maailma pysyy kasassa, ja kirjoittajan taito näkyy siinä, että vain harvoin kirjoihin tuodaan ylimääräistä, mille ei ole varsinaista käyttöä. Erityisesti — niin kipeää kuin se lukijaan ottaakin — nautin siitä, miten kirja kirjalta Harry ja hänen ystävänsä kasvavat ja miten kuolema ja menetykset tulevat väistämättömäksi osaksi elämää. On helppoa luoda täydellinen sankari, joka ei tee virheitä, mutta sellaisesta ei jaksa lukea. Epätäydellisyys on paljon kiinnostavampaa — kunhan sen kertoo hyvin.

Kalakaavailuja

Muutamaan viikkoon en ole mitään suurempaa jaksanut puntaroida kuin akvaarioprojektejamme. Nyt kokoonpano alkaa olla suhteellisen selvillä, joten kohtsillään siirrytään suunnittelusta toimintaan. Hitaastihan tuo akvaarioiden perustaminen etenee, mutta vesitankkien tapauksessa hyvin perustettu on enemmän kuin puoliksi tehty.

Ensimmäinen akvaariomme on toiminut nyt hilkun yli kaksi vuotta. Tarkistuslaskenta kertoi, että ulkomittojen mukaan akvaario on 124-litrainen, ei suinkaan 128-litrainen, kuten olen kuvitellut. Ero ei liene merkittävä, mutta uuteen lukemaan on yllättävän vaikea tottua.

Tarkoitus on lähiviikkoina täydentää satakaksikymppiseen intiaaninsulkien (Pristella maxillaris) ja rubiinitetrojen (Hemigrammus erythrozonus) parvia muutamalla yksilöllä, samalla kun otamme muutaman fisun kakkostankkimme.

Syksyn kasviuudistuksen jälkeen levää ei ole runsaammin ilmaantunut, joten olen tullut siihen tulokseen, että kyseisen tankin hulvaton leväinvaasio johtui siitä, että alkuun kasveissa oli liian hitaasti kasvavia, jotka ehtivät kerätä levää pinnalleen. Uusien purkkien kanssa testaan toisenlaista kasvitaktiikkaa: aloitan nopeasti kasvavilla, ja vasta kevään mittaan siirryn pikkuhiljaa hitaampiin lajikkeisiin. — Satakaksikymppisessä liuskavesitähdikki (Hygrophila difformis) kasvaa innokkaasti, eikä argentiinanvesiruttokaan (Egeria densa) ole paljon jälkeen jäänyt. Niinpä siirsin näiden kasvien pistokkaita mustatetrojemme iloksi purkkiin numero kaksi. Hapsuruohosta (Mayaca vendelii/fluviatilis) on kehkeytynyt varsin mukava pusikko, jossa tetrat käyvät mielellään kutemassa, ja jaavansaniainen (Microsorium pteropus) kasvattelee pieniä poikaskasveja. Sain jaavansaniasen juurrutettua kukkaruukun kylkeen, ja ruukku on nyt puoliksi haudattuna pohjasoraan. Karttulehti (Heteranthera zosterfolia) toipui karsinnasta hitaasti, mutta nyt jäljellejääneistä pienistä versoista on kasvanut jo muutama kunnon varsi.

Pönttö numero kaksi näkyy olevan joulun alla kotiutunut lasilaatikko, jolla on ulkomittojen mukaan tilavuutta 330 litraa. Siellä ovat nyt asustelleet toisen akvaarion mukana tulleet kahdeksan mustatetraa (Gymnocorymbus ternetzi) sekä iso partiseukko (Ancistrus sp.). Vaikka mustatetrat ovat inkkareihin ja rubiineihin verrattuna pullevia, ei kahdeksanpäinen parvi paljon tuollaista tankkia täytä. Tällä hetkellä tietysti kalat näkyvät sangen hyvin, koska kasveina on vasta toisessa päässä pöheikkö ykköspurkista karsittuja, mutta kun akvaarioon saadaan viidakkoa kasvatettua, nuo kahdeksan häviävät ihan tyystin. Tämänhetkisenä suunnitelmana on ottaa mustisparvelle jatkoa ja ottaa kaveriksi toinen, kohtuullisen kokoinen parvi.

Mustikset ovat aika hätköjä yksilöitä, joten kaikki rauhalliset lajikkeet jouduttiin viivaamaan listoilta. Nuoriso on ihaillut lehtikaloja (Pterophyllum scalare), mutta hitusen jaksaa arveluttaa, kuinka yhteiselo sujuisi. Kun totesin, että mustatetrat viihtyvät vähän matalammassakin lämmössä (22 astetta minimi), oivalsin, että nyt on tilaisuuteni hankkia loistobarbeja (Barbus conchonius), sitä ainoaa barbilajia, josta olen ollut innostunut. Loistobarbit kasvavat melko kookkaiksi ja ovat väreiltään häkellyttäviä, sellaisia “köyhän miehen kultakaloja”, lämpötilaksi sopii 18–25. Lisäksi ne ovat vilkkaita menijöitä, joten kisailkoot rauhassa mustatetrojen kanssa. Koska fisut tulevat lähikaupastamme erinomaisen pieninä sintteinä, otamme niitä varmaan vähintään 15 kappaletta, jolloin altaan pääluku olisi noin 15 mustatetraa ja noin 15 loistobarbia ynnä partiseukko.

Akvaario numero kolme sai silikonit pyhinä ja nyt siellä on pohjalla muutama sentti vettä. Hyvin tuntuu pitävän, lisäilemme vettä ja tarkkailemme tilannetta. Kolmosen vetoisuus on ulkomittojen mukaan 189 litraa, ja tästä tulee meille se himoitsemani kasvirapula. Tarkoitus on siis saada aikaiseksi vihreä keidas, jossa asustaa sukarapuja, pieniä alle viisisenttisiä, saksettomia viiksivalluja. Kun purkki on todettu vettäpitäväksi ja sinne saadaan hankittua sopiva mattosuodattimen ja sisäsuodattimen sekasikiö vettä liikuttamaan, alkaa kypsytys. Kypsytyksen jälkeen laitan kasan nopeakasvuisia lajikkeita vihertämään, ja kun akvaarion tila alkaa vaikuttaa stabiililta, hankin hitaampia lajikkeita ja sukarapuja.

Vielä en tiedä, mitä lajeja rapulaan hankitaan. Todennäköisesti ainakin tulisukarapuja (Caridina cf. cantonensis var. “crystal red”) ja jotain Neocaridina-lajiketta, ehkä helmisukarapuja (Neocaridina cf. zhangjiajiensis) tai kirsikkasukarapuja (Neocaridina heteropoda var. “red cherry”). Neocaridinat risteytyvät keskenään, joten vain yhtä lajia sitä sukukuntaa. Koska satakasikymppisessä on tilaa muutamallekin rapuselle, voi olla, että Caridina-sukua mahtuisi toinenkin parvi, ehkä leväsukarapua (Caridina multidentata), jolle kelpaa pehmeämpikin vesi. Mitään eväkkäitä ei tähän purkkiin ole tarkoitus tuoda, joten ravut saavat rauhassa lisääntyä ja täyttää vesistöä. Kyllähän niitä sitten mahtuu noihin kolmeen muuhunkin, jos väentungos alkaa äityä mahdottomaksi.

Kasvirapula sijoitetaan eteistilaan tilanjakajaksi — siinä se akvaario on ollut saapumisestaan saakka, josko sen piti olla väliaikainen paikka. Alkoi vain tankki näyttää siinä määrin hyvältä, että muutettiin sijoitussuunnitelmia. Kalat eivät välttämättä pidä tilanjakaja-akvaarioista, ei ainakaan noin kapeista kuin tuo satakasikymppinen (syvyyttä on vain 35 senttiä), mutta kasvit tuskin pistävät pahaksensa. Rapujenkin toivon tulevan välillä näkösälle, kun niitä pääsee katselemaan molemmilta pitkiltä sivuilta. Toisaalta kasvivoittoisessa akvaariossa lienee riittävästi myös piilopaikkoja.

Se neljäs, 413-litrainen, ei ole vielä saapunut, eikä kalastokaan ole viimeisen päälle valmiiksi viilattu. Parvi isoja tetroja, iso parvi pienempiä tetroja, pari parvea monnisia, partis ynnä ehkä joku muu pleko sekä kenties selkäuimareita. Tuohon litramäärään jo alkaa mahtuakin. Ja kun nyt näkee, miten tuo kolmisatanen vetää kaloja, sitten on helpompi hahmottaa vielä isomman vetoisuutta.

Monet sanovat, että akvaarioissa mukavin vaihe on suunnittelu. Kieltämättä juuri nyt akvaariot pyörivät mielessä pitkin matkaa, ja ramppaan Aqua-webissä monta kertaa päivässä; sitten kun altaat ovat toiminnassa, ei paljon muuta tarvitse tehdä kuin ylläpitää ja ihailla (jos kaikki sujuu sulavasti). Siinä vaiheessa varmaan eletään jo kevättä, tämä akvarismi kun ei ole hätäisen hommaa.

Vaihtuvat vuodet

Eilisiltana ihmettelin, mikä pauke ulkoa kuuluu. Vasta kelloa katsellessani oivalsin, että oli rakettien huippuaallon aika, vuosi oli juuri vaihtunut. Mitä minä olin tehnyt? Ryöminyt lattialla piirtämässä kaavoja. Mikäs sen parempi tapa juhlistaa vuoden vaihtumista?

Siinä lattialla pyöriessäni tajusin, että nyt olen pääsemässä flunssasta voitolle. Virtaa löytyy jo sen verran, että jaksan kiinnostua muunkin kuin pakollisen tekemisestä. Kenties alkanut viikko tuottaa käyttövaatetta itselle ja lapsille.

Voimattoman olon myötä olen antanut ajatusten liikkua lähinnä vesistönhallinnan saralla. Akvaarioiden kokoonpanoja ja muita toteutuksia on suunniteltu, vertailtu ja muuteltukin. Nyt vaikuttaa todennäköiseltä, että kasvi-sukarapula kotiutuukin eteisaulatilaan tilanjakajaksi, rapuset kun toivon mukaan eivät häiriinny, vaikka viidakkoa tutkaillaankin joka puolelta.

Joulu oli vihreä, mikä häiritsi yllättävän vähän, tunnelma oli muuten jouluinen ja lämmin. Pari yötä sitten vettä tuli taivaan täydeltä. Nyt ulkona on kuuraa, mustavalkokuvan tunnelmia. Tuleekohan tästä ennätyslyhyt talvi vai jatkuuko kylmä pitkälle kevääseen?