Merkinnät teemasta ''

Takaisin fantasiamaailmasta

Kun Harry Potterista tuli muutama vuosi takaperin kuuluisa, päätin hankkia koko kirjasarjan. Jollei muuta, lapsilla olisi luettavaa ja ihmeteltävää, että tämä oli heidän lapsuutensa kuuluisin kirja- ja elokuvahahmo.

Kun olin nuori, olin innostunut fantasia- ja scifikirjallisuudesta (ja intiaaneista). Osa scifistä oli tosin hitusen raskasta yhteiskuntapoliittisine ja tieteellisine sävyineen, mutta yhtä kaikki upposin mielelläni tulevaisuusvisioihin sekä avaruusseikkailuihin, joista osa kaupattiin scifin nimellä, vaikka oli enemmän fantasiaa.

Fantasiakirjallisuus oli scifiä helpommin lähestyttävää, siinä kun sai upota fantasiamaailmaan, jossa päti oma, pettämätön logiikkansa. Eräät varhaisimmista suosikeistani olivat Edgar Rice Burroughsin Mars– ja Pellucidar-sarjat, josko jälkimmäistä en ole tainnut koskaan saada luettua kokonaan, koska kirjastossa oli vain osa sarjan teoksista — liekö niitä kaikkia suomennettukaan?

Tolkienin löysin melko myöhään, koska kirja oli hävyttömästi piilotettu aikuisten hyllystöihin, eikä silloin ollut Internetiä, mistä löytää kivoja kirjavinkkejä. Tolkienin maailmasta pidin kovasti, enkä vähiten kielitieteellisen aspektin vuoksi.

Nuoruusvuosieni suurin fantasiasuosikki oli Susan Cooperin Pimeä nousee (The Dark Is Rising), jonka luin useampaan otteeseen (josko niin luin ylipäänsä likimain kaikki kirjat, joista pidin).

Sitten lähdin opiskelemaan, ja lukuintoa oli pakko suunnata romaanikirjallisuudesta tenttikirjallisuuteen (vaikkakin kirjallisuuden opinnoissa sai välillä tenttiä romaaneja, yleensä ei tosin niitä, mitä olisin mieluiten lukenut). Fantasiakirjallisuus muuttui lasten saduista kaikenikäisten viihteeksi, fantasiakirjallisuuden julkaisumäärät räjähtivät ja minä tipahdin fantasiakärryiltä — en edes tiedä enää nimeltä monia kuuluisia fantasiakirjailijoita. Osasyyllisenä on vuosien kirjanostokielto: ennen kuin hankimme uuden kirjahyllymme vuosi sitten, ei tilaa ollut edes vanhoille kirjoille, saati sitten uusille.

J. K. Rowlingilta ei ole voinut välttyä, jos on tässä universumissa elänyt. Hänen kirjailijanuransa kuulostaa uskomattomalta: ensimmäisellä romaanilla menestykseen. Se jos mikä on omiaan aiheuttamaan skeptisyyttä lukijassa. Mutta kirja-arvostelut Harry Pottereista olivat hyvin positiivisia, ja monet lukijat kertoivat, että niihin jää koukkuun. En siis uskaltanut tarttua pottereihin, koska aikaa koukuttumiselle ei ollut.

Tänä jouluna päätin lopulta, että nyt on Pottereiden aika. Viimeinen osa tosin julkaistaan vasta ensi kesänä ja suomenkielinen sitten seuraavana vuonna, mutta muuten sarja on nähtävästi likimain valmis. Aloitin joulunpyhinä ykkösosasta, ja olin koukussa, niin kuin pelkäsin.

Loppiaisen jälkeen sunnuntaina päivällä pyyhin kyyneleet kuutososan kipeän lopetuksen myötä ja jäin hermostuneena steppaamaan johonkin fantasiamaailman ja tämän elävän elämän välille. Pari viikkoa Tylypahkassa (miinus pakolliset muut hommat, ei lepoa ns. lomallakaan) oli ollut nautinnollista aikaa, ja yhtä aikaa kirjoja oli tehnyt mieli ahmia ja säästää.

Nyt mietin, pitäisikö hankkia koko sarja englanninkielisenä, jotta voisin lukea seitsemännen osan tuoreeltaan, kun se kesällä ilmestyy, ja sitten hankkia suomenkielisen, kun se saadaan käännettyä. Ehkäpä näin teenkin, nykyisin kun englanninkielisten kirjojen hankkiminen webbikaupoista on häkellyttävän helppoa verrattuna kymmenen, viidentoista vuoden takaiseen aikaan, jolloin kirjat piti ostaa ulkomaan reissuilla.

Ensilukemalla minua häkellytti se koherenssi, mikä koko Potter-sarjassa oli (kun edelleen ottaa huomioon, että tämä on kirjailijan ensimmäinen romaanisarja). Koko sarjan suunnitelmallisuus näkyy, sillä maailma pysyy kasassa, ja kirjoittajan taito näkyy siinä, että vain harvoin kirjoihin tuodaan ylimääräistä, mille ei ole varsinaista käyttöä. Erityisesti — niin kipeää kuin se lukijaan ottaakin — nautin siitä, miten kirja kirjalta Harry ja hänen ystävänsä kasvavat ja miten kuolema ja menetykset tulevat väistämättömäksi osaksi elämää. On helppoa luoda täydellinen sankari, joka ei tee virheitä, mutta sellaisesta ei jaksa lukea. Epätäydellisyys on paljon kiinnostavampaa — kunhan sen kertoo hyvin.