Merkinnät teemasta ''

Trendikäs

Korufoorumi Helmetissä keskustelimme muodikkuudesta. Muoti on muuttuvaista, ja yleensä minulle käy niin, että vasta kun alan tottua johonkin muotityyliin, on uutta tullut tilalle.

Katsoin kesällä uusintoja sarjasta Konnankoukkuja kahdelle, Moonlighting. David Addison, siviilissä Bruce Willis, istuu tähän päivään ihan sellaisenaan, mutta Maddie Hayes, näyttelijänä Cybill Shepherd, näyttää olkatoppauksineen hyvin 80-lukulaiselta. Olkalinjat, hameenhelmat, lahkeiden leveydet, niistä tunnistaa vuosikymmenen.

Myönnän, että olen jämähtänyt muinaisuuteen. Hienommin jos asiaa muotoilisi, niin ehkäpä oma tyylini on ajaton. Kymmenen vuotta vanhat vaatteeni ovat yhä mieluisia, ja esimerkiksi rippilahjaksi saamani korusetti on silmissäni yhä tyylikäs. Ja rippikesästä on sentään kiitettävä määrä vuosia.

Osaltaan tähän lienee syynä sekin, etten ole erityisen vaihtelunhaluinen. En kyllästy materiaaleihin ja tyyleihin enkä varsinkaan väreihin. Uskallan siis investoida vanhaan roosaan ja viininpunaiseen.

En juuri muista tehneeni asioita siksi, että ne olisivat muotia. Mutta kummasti osun tällä hetkellä olemaan muotiaallon huipulla: nyt on buumina tehdä itse, omin käsin. Se, että satun nauttimaan käsitöiden tekemisestä, on siis tehnyt minusta trendikkään. Ajatella!

Parittomien sukkien valtakunta

Yritin etsiä tenaville puhtaita sukkia. Miten voi olla mahdollista, että parittomia sukkia on yksi kopallinen, mutta pareja ei missään?

Jos pesukoneemme olisi sukkiasyövää sorttia, myös aikuisten sukat olisivat hukkateillä (tai “sukkateillä”?). Mutta ehei, suurin osa sukista kokoa 37 tai yli on löytänyt parinsa.

Sama pätee myös villasukkiin, jotka suhteettoman harvoin pesukoneeseen päätyvät. Syy on siis jossain muualla. Mutta onko vika käyttäjissä vai käytön jälkeisessä säilytyksessä, pesuprosessissa vai hitaassa varastoinnissa?

Vai onko jossain sukkavaras, jonka jalka on kokoa <34? Ja miksei se mokoma voi viedä koko paria kerralla?

Toinen ongelma-D

Kaikki kiva tulee televisiosta arkisin kello 21. Koska vain poikkeuspäivinä olen siihen aikaan television ääressä kudin kädessä ja teemuki vieressä, videoissa oli joka viikko toistuva tallennusohjelma: ma klo 21 –22 Nelonen, ti klo 21–22 MTV3, ke klo 21–22 Nelonen, to klo 21–22 MTV3…

Se riemu loppui syyskuun alussa, kun siirryttiin digiaikaan. Videot eivät osaa automaattisesti tallentaa digiboksista, johon ne on kytketty, vaan tarvitaan napinpainajaa (ja kännykkämuistutus). Napinpainajan täytyy myös huolehtia siitä, että digiboksi on oikealla kanavalla, ettei tarvitse katsella naapurikanavan tarjontaa tallennettuna.

Mennäviikolla tallennusta kokeiltiin kahteen otteeseen. Ensimmäisen tallennuksen tuloksena oli tunnin verran sinistä ruutua: scart oli nitkahtanut paikoiltaan eikä kanavaa näkynyt. Ongelma onneksi havaittiin heti seuraavana päivänä (kun olin istuutunut television ääreen kudin kädessä ja teemuki vieressä, valmiina tunnin annokseen Desperate Housewives -tunnelmaa), joten tekniikkaa petrattiin. Keskiviikkona sinisen ruudun ongelma oli eliminoitu huolellisella ennakkotestauksella.

Ongelma paljastui eilisiltana, kun olin asettunut television ääreen (kudin kädessä ja sitä rataa): videolle oli tallentunut kuva, muttei ääntä. Grayn anatomian dialogi osoittautui yllättävän nopeatempoiseksi. Ilman ääntä ei aina voinut olla varma siitä, kuka sanoi minkäkin repliikin. Olennainen tuli juonesta kuitenkin ymmärrettyä.

Ensi viikolla soisin sekä näkeväni että kuulevani. D-ongelmien ratkonta jatkuu. Kauankohan sitä jaksaa panostaa videonauhurin ja scartin räppäykseen, ennen kuin television alle ilmaantuu tallentava, kahden virittimen D-boksi?

Ärrinmurrin

Tänään ei oikein suju.

Sain Maarian korupajasta helmipostia, ja Swarovskeista hurmaantuneena olen ryhtynyt rakentamaan korvakoruja. Homma ei vain pelitä: hahmottelemani raakaluonnos ei näytäkään oikein hyvältä valmiiksi toteutettuna. Luultavasti pitää keksiä kokonaan uusi ratkaisu, jolla saan korun mieleisekseni.

Kiukku nousi tähtiin, kun pihdit lipsahtivat: yksi Swarovskin sydän sai uuden muodon. Olen jo aiemminkin huomannut, että sydämet ovat tosi herkkiä vaurioille, mutta enpähän muistanut ajoissa olla varovainen. *sensuroituja voimasanoja*

Tänään ei oikein suju. Taidan uppoutua kirjaan.

Kotipäivä

Kansalaisopiston ryhmistä useimmat pyörähtivät tällä viikolla käyntiin, joten olen taas iltavuorossa hamaan kevääseen asti. Mutta vaikka olen iltatöissä, ei se tarkoita, että päivät olisivat vapaata.

Arkihommien täytyy rullata. Päivisin laulavat erilaiset koneet, jotta syntyy puhdasta vaatetta ja astiaa. Ruokakaupassa on käytävä, taloutta on siivoilta, akvaarioita huollettava. Lapset tekevät läksyt ja hoidellaan muut perhe-elämän rutiinit. Onneksi ruoanlaitto on useimmiten kotona iltavuoroa hoitelevan rästinä.

Kun opettaa illat, päivisin täytyy hoitaa tuntien suunnittelut, valmistelut, kopioiden ottamiset, päiväkirjojen täyttämiset, kalenterin päivitykset ja muut olennaiset toimet. Kansalaisopiston opetuksen lisäksi minulla on muutama muukin työmaa, esimerkiksi Ishtar, ja tätä nykyä pyrin tekemään töitä niidenkin eteen myös päiväsaikaan, jottei enää tarvitsisi kovin usein valvoa yökaupalla.

Iltatyöläisyys on valinta, joka sulkee pois aika monta muuta elämäntapaa. Päivätyön tekeminen tässä rinnalla ei ole mahdollista — missäs välissä kaikki valmistelut ja kotihommat tekisin, jos ensin olisin päivät töissä ja heti kotiutumisen jälkeen lähtisin illaksi taas töihin? Harrastuspiireihin ei voi osallistua, koska piirit kokoontuvat silloin, kun olen itse opettamassa. Talvisaikaan perheen yhteistä aikaa on harvakseltaan, kun työt ja koulut sun muut kulkevat omien aikataulujensa mukaan.

Mutta on tässä hyvätkin puolensa: lasten ei tarvitse mennä päivähoitoon, pääsemme käymään kaupassa pahimman ruuhka-ajan ulkopuolella, on helppo käydä asioimassa esimerkiksi virastoissa, kun päiväsaikaan ei ole kiinteitä työaikoja. Aamuisin ei ole kiirettä lähteä töihin, mikä on tällaiselle hitaalle aamukäynnistyjälle oikein mukavaa.

Tänään on sanan varsinaisessa merkityksessä kotipäivä: tällä viikolla ei ole iltaopetusta eikä koko päivälle ole pakollisia menoja ja kaupassakäyntejä sun muuta. Jos ei tee mieli, ei ole pakko lähteä mihinkään. Se ei tarkoita, etteikö tälle päivää olisi ripakopallinen työhommia: paperitöitä, koruhommia, tietokoneella istumista, kodinhoitoa…

Tällaisia arkipäiviä ei tänä talvena ole kalenterissa monta, mutta onneksi olen sentään pitänyt huolta, että muutama viikonloppu on pidetty vapaana. Sen verran olen viime vuosien hullusta työntekotahdista oppinut, että vapaapäiviä — tai ainakin kotipäiviä — tarvitaan. Jo se, ettei ole pakko lähteä, tuntuu levolta.