Merkinnät teemasta ''

Ikävä aamuhämärää

Eilen lähdin töihin iltaviideltä, ja oli aivan pimeää. Se on sitten talviaika.

Muutama vuosi sitten kellojenkääntö oli yhtä kidutusta. Ainahan se on keväällä nihkeää, kun yöstä häviää yksi tunti, mutta pienten tenavien kanssa myös yksi ylimääräinen tunti aiheutti ongelmia. Onneksi jälkikasvumme on aina tiennyt, ettei ihmistä ole tarkoitettu heräämään anivarhain, mutta talviaikaan palaamisen myötä satunnaisia vahinkoja saattoi käydä. Aikoinaan jouduin käyttämään viikon keväällä ja syksyllä tenavien rytmin siirtoon: nitkutin heräämistä ja nukkumaanmenoa kymmenkunta minuuttia päivässä oikeaan suuntaan.

Onneksi tätä nykyä on enää tarpeen hoitaa kellot oikeaan aikaan, lasten rytmi siirtyy kellojen mukana. Ylläreitä sen sijaan riittää ajastusrintamalla: kelloja on sielläkin, missä ei uskoisi.

Ensin on tietysti ihan oikeat kellot: keittiön, työhuoneen ja lastenhuoneen kellot (ja toivon mukaan tuota pikaa myös olohuoneen kello, jota kaipaan aina hautauduttuani nojatuoliin kutimen kanssa), kaksi rannekelloani, työhuoneen kello, herätyskellot. Sitten muut kellon mukaan käyvät: kännykkä, mikro, uuni. Kerran sähkökatko oli nollannut uunin kellon, eikä uuni mokoma suostunut toimimaan ennen kellon uudelleenasetusta. Olin jo varma, että sähkökatko oli kärväyttänyt koko uunin toimintakunnottomaksi.

Tietokoneet sentään osaavat vaihtaa aikaa aivan itsenäisesti. Videoihinkaan ei enää tarvitse kelloja ajastaa, koska niillä ei enää mitään voi nauhoittaa.

Sitä vastoin joka kellonkäännön aikaan unohdamme vaihtaa uuden ajan verensokerimittareihin. Nyt kotimittari oli kesäajassa vain yhden ylimääräisen päivän, mutta koulussa kulkevaa mittaria en ole vieläkään muistanut kääntää. Hämää, kun seurantavihossa lukee eri kellonaika kuin mittarissa. Pitkän insuliinin pistämisessä on onneksi sen verran liukuma-aikaa, että pistosajat saattoi siirtää kertarysäyksellä talviaikaan.

Akvaarioiden valot pelaavat ajastimella. Kaikki akvaariot heräävät nyt tuntia aiemmin kuin olisi tarkoitus ja menevät nukkumaan tuntia etuajassa. Pitäisi säätää ajastimet oikeaan aikaan, mutta tunnin taaksepäin kääntäminen on niissä paljon hankalampaa kuin eteenpäin siirto.

***

Nyt minulla ei ole taas pariin viikkoon kunnon aamuhämärää. Ehdin jo tottua siihen, että aamukahdeksalta oli mukavasti hämärää, sytytin keittiöön kynttilöitä ja nautiskelin hiljaisista aamuista. Nyt kuopus säntää ylös pirteänä ennen kuin isommat lähtevät kouluun, eikä ulkona ole hämärästä tietoakaan.

Edes aamutee ei maistu samalta.

Alusta alkuun

Ostin taannoin kerän Nalle Coloria hempeän vaaleanpunaisena. Arvelin, että siitä tulisi metkat treenisäärystimet – treenikassissa on jo kahdet, mutta molemmat ovat turhan valuvaa sorttia.

Hyödynsin viikonlopun reissun kutimen parissa. Perjantaina junamatkalla päättelin kesällä kutomani viininpunaisen villapaidan (!) ja aloittelin säärystimiä. Testasin ja totesin: 3,5:n puikoilla 60 silmukkaa on sopivasti.

Kudoin pätkän matkaa 1 o, 1 n -resoria, ja päätin sitten siirtyä 2 o, 2 n -resoriin. Sitä oli kasassa kymmenisen senttiä, kun ryhdyin miettimään, olisiko sittenkin jännittävämpää, jos säärystimessä olisi jotain kivaa. Purin leveämmän resorin lähes kokonaan ja ajattelin toisella yrityksellä heittää muutaman kerroksen välein oikeat silmukat ristiin. Se näytti kivalta, mutta arvelin, että näyttäisi vielä mukavammalta, jos laittaisin ne silmukat ristiin siten, että ensimmäisellä kerroksella ensimmäisestä, kolmannella toisesta ja viidennellä kolmannesta kahden oikean silmukan parista. Kokeilu kuitenkin osoitti, että kuvio ei hahmottunut.

Sen sijaan mieleeni tuli, että spiraalimaisesti kiertyvät säärystimet voisivat olla hauskat. Siis testaamaan: kudoin ensimmäisen oikean silmukan oikein, toisen oikean ja ensimmäisen nurjan yhteen, toisen nurjan nurin ja loihdin jatkoksi toisen nurjan. Muuten kiva, mutta ei syntynyt spiraalia.

Oivalsin onneksi, että jos toimisin palmikkotyyliin (nostaisin oikeat kutomatta, kutoisin nurjat ja sitten vasta apupuikolta oikeat), saisin haluttua jälkeä aikaan. No niin sainkin, mutta se vaihto olisi pitänyt tehdä arviolta joka toinen kerros. Ei näyttänyt tuolla langalla erityisen hauskalta. Siis purkuun.

Sitten mieleeni tuli, että saattaisihan tuo olla metkan näköistä korinpohjaneuleen tyylisenäkin. Päätin kokeilla kolmen kerroksen välein vaihtaa oikeat nurjiksi ja päinvastoin. Korinpohjaneule kadotti resorimaisuuden, joka taas säärystimessä olisi enemmän kuin paikallaan. Niinpä silmukat palasivat langaksi.

Lopulta päädyin kutomaan yksinkertaisesti 2 o, 2 n. Jos olisin tyytynyt alkuperäiseen valintaani, minulla olisi nyt yksi valmis säärystin ja toinen aluillaan. Nyt minulla on kolme senttiä 2 o, 2 n -resoria. Sitä paitsi yksi neulepaita odottaa hihaa. Ja tänään Elämänlankaa yritti houkutella paheen tielle. Ei, ei, ei – minulla ei ole lupaa ryhtyä kutomaan minkäänmoisia päähineitä. Eikä huiveja. Nyt tehdään säärystimiä. Ja hihaa.

Tämänkin tunteen on kirjoittanut auki Pauli Hanhiniemi: Olihan se helpompaa, kun ei tiennyt ettei tiedä mitä haluaa. (Kolmas Nainen: Onpa kadulla mittaa)

Vedet silmissä

Yövyin viikonloppuna miehen siskon luona. Tarkoitus oli nukkua kunnon yöunet, mutta keittiön pöytä ja reilua isommat teekupit pitivät ääressään huomattavasti pidempään kuin olisi ollut väsymysasteeseen verrattuna järkevää.

Sopivan väsyneenä hauskat asiat muuttuvat aivan hervottomiksi. Muutamanakin iltana Alhenan tiistaitreeneissä on naurettu vedet silmissä, maha kippuralla. Viikonloppuna kälyn kanssa keskusteltiin elävästä elämästä. Todellisuus oli siinä määrin ihmeellinen, että tolkuton nauru alkoi kivistää vatsaa ja kyyneleet valua. Nauruterapia tuli tarpeeseen!

Seuraavana iltana väsymys oli paria pykälää suurempi ja jutut asteikon vakavammasta päästä. En muista, milloin olisin viimeksi vollottanut useamman talouspaperiarkin verran.

Keittiöpsykologiaa on hyvä harjoittaa aika ajoin. Harmillista, että nykyisessä elämäntilanteessa sitä on tarjolla suhteellisen harvoin ja puhelinpsykologia tulee tolkuttoman kalliiksi. Reissuviikonloput ovat rankkoja: päivät ennalta suunniteltua ohjelmaa ja yöt syvällisiä keskusteluja. Niiden jälkeen on toipumisloma tarpeen – niin minulle kuin emännällekin.

Vt:n elämää

Myönnän: tämäkin päivä olisi ollut monin verroin miellyttävämpi, jos olisin hoitanut homman pois käsistä hyvissä ajoin. En vain saanut aikaiseksi.

Ei se edes ollut mikään monimutkainen homma. Tarvitsi vain täyttää pari lomaketta, allekirjoittaa pari paperia ja niputtaa muutama liite mukaan. Satsi kirjekuoreen ja valmista!

Eikä se edes vienyt kauan. Varttitunnissa nippu oli viittä vaille valmiina, puuttui vain yksi liite. Niinpä.

Myönnän tämänkin: jos minulla olisi työhuoneessani vähemmän paperia, jäljellejääneet aaneloset voisivat löytää jokainen oman paikkansa. Se liitepaperi ei ollut löytänyt.

Minulla on omat lomakelaatikot mapitettaville papereille, omat käsiteltäville papereille ja omat toimenpiteitä vaativille. Lisäksi on tietopaikat akuuteille ja pitkäkestoista säilytystä vaativille. Homma toimi oikein hyvin, kunnes paperia alkoi kertyä niin paljon, ettei se mahtunut mihinkään lomakelaatikoihin eikä mapittaja pysynyt mapitusvauhdissa.

Liitteen piti olla käsiteltävissä papereissa – ei ollut. Kävin kolme kertaa läpi mapitettavat, mutta eihän se toki sielläkään piilotellut. Varmistelin toimenpidelaatikon, akuuttien papereiden pinon ja tutkailin säilytettävien papereiden pinoa, mutta ei, ei ja ei. Liitettä ei löytynyt mistään. Kävin läpi jopa “nämä pitäisi käydä läpi joskus, kun olisi aikaa” -pinon. Ei sielläkään.

Siinä vaiheessa, kun olin jo luovuttanut ja ryhtynyt murehtimaan muita välitöntä huomiota vaativia asioita, tajusin tuijottavani paperinivaskaa, johon oli kerääntynyt joukko sellaisia papereita, joille en ole oikein keksinyt sopivaa säilytyspaikkaa: koulun tiedotteita, yhteystietoja sun muuta. Ja se kadoksissa oleva liite.

Eihän siinä mitään, kerrankos sitä yksi paperi on hukassa. Mutta kun niillä lomakkeilla ja liitteillä oli ollut neljä kuukautta aikaa siirtyä allekirjoitettuina minulta Kelalle. Tänään oli vihonviimeinen palautuspäivä.

Paperit ehtivät perille ajoissa, sanoisin melkeinpä, että hyvissä ajoin. Toimiston ovet olivat sentään avoinna vielä kolme varttia papereiden viemisen jälkeen. Mutta jos olisin ollut päivän viimeinen asiakas, silloin olisi voinut sanoa, että jäi vähän viime tippaan*.

*Kuvaava ilmaisu vt (= viime tipassa) on omaksuttu ja omittu eräältä ystävältäni.

Aikamuotokoukku

Äitini halusi tyhjätä kirjahyllyään, johon kieltämättä oli vuosikymmenten mittaan kertynyt metritolkulla kovakantisia. Ilmoitin ykskantaan, että kaikki lässynlässyromaanit saa pistää kirpputorille, niillä en meidän kirjahyllyä täytä. Sen sijaan pinosin pahvilaatikoihin minulle mieluisia kirjoja – mutta vain kohtuullisesti! – ynnä muutaman sellaisen klassikon, jotka näyttävät kirjahyllyssä hyvältä.

Hyllyssä seisoi komea rivi Patricia Cornwellin kirjoja. En ollut koskaan lukenut ensimmäistäkään Cornwellin kirjaa, mutta muistelin, että niitä oli monessa yhteydessä kehuttu. Toisaalta kehutaanhan monia sellaisiakin kirjoja, joita en viitsi lukea viidettä sivua pidemmälle. Aikani puntaroituani päätin ottaa Cornwell-rivistön mukaani: siinä oli yhdestätoista ensimmäisestä Kay Scarpetta -romaanista kymmenen, ainoastaan sarjan toinen kirja, Ruumiin todistus, puuttuu. Se täytyy jostain hankkia – sarjaan sopivin kansipaperein, jotta rivistö näyttää eheältä.

Olen lukenut Kay Scarpetan elämästä yhdentoista kirjan verran putkeen, ja nyt on hyvä siirtyä lukemaan jotain muuta. Kiinnostavia, mukaansatempaavia kirjoja, josko paikoin hyvin julmia, enkä tarkoita tällä vain käsiteltyjä rikoksia.

Kun ryhdyin lukemaan kirjoista viimeisintä, Viimeistä piiriä, hämmästyin: kirja oli kirjoitettu preesensissä. Vilkaisin suomentajaa: kyllä, Erkki Jukarainen, kuten edellisissäkin. (Ei sillä, että olisin uskonut suomentajan voivan kämmätä niin perinpohjaisesti, että hän olisi muuttanut koko kirjan aikamuodon. Mutta piti silti varmistaa.) Preesens oli siis Cornwellin harkittu temppu.

Alkuun kirjan lukeminen tuntui levottomalta, ikään kuin lukisin pitkää prologia tai seuraisin kirjoittajan tajunnanvirtaa. Tuli sellainen olo, kuin kirjoittajakaan ei tietäisi, mitä tapahtuu, vaan hän seuraisi päähenkilön elämää yhtä jännittyneenä kuin lukija. Koska Cornwellilla tuntuu olevan tapana antaa elämän murjoa päähenkilöään, alkoi hitusen pelottaa, mihin kirja oikein loppuu.

Useimmat kirjat kirjotetaan imperfektissä, nekin, joissa on minä-kertoja. Ikään kuin kerrotaan jo tapahtunutta tarinaa, “ette ikinä arvaa, mitä minulle tapahtui…”. Vain harvoin romaanit kirjoitetaan preesensissä. En ihmettele: se on vaikea aikamuoto, ja pitemmän päälle lukijalle raskas.

Kymmenen Scarpetta-kirjan jälkeen oli odottamatonta hypätä preesensiin. Poikkeuksellinen aikamuoto tuki yllättävän hyvin tarinan kaarta: Scarpetta oli kohtalon heiteltävänä, hänen tulevaisuutensa oli muuttunut epävarmaksi ja koko tarina kulki siinä hetkessä ja menneessä, päähenkilön pään sisällä, näennäisen kontrolloimattomana. Tehokasta, mutta uuvuttavaa.

Näytelmä on aina preesensissä, proosa imperfektissä; poikkeukset sääntöön ovat – no, poikkeuksia. En aivan heti rohkene kokeilla preesensproosaa, en ainakaan liuskaa laajemmassa tekstissä. Enkä ihan heti halua preesensromaaniin tarttua. Ei niitä onneksi ole vaivaksi asti tyrkyllä.