Aikamuotokoukku
Tuesdayjakelun osoitteena sanat
Äitini halusi tyhjätä kirjahyllyään, johon kieltämättä oli vuosikymmenten mittaan kertynyt metritolkulla kovakantisia. Ilmoitin ykskantaan, että kaikki lässynlässyromaanit saa pistää kirpputorille, niillä en meidän kirjahyllyä täytä. Sen sijaan pinosin pahvilaatikoihin minulle mieluisia kirjoja – mutta vain kohtuullisesti! – ynnä muutaman sellaisen klassikon, jotka näyttävät kirjahyllyssä hyvältä.
Hyllyssä seisoi komea rivi Patricia Cornwellin kirjoja. En ollut koskaan lukenut ensimmäistäkään Cornwellin kirjaa, mutta muistelin, että niitä oli monessa yhteydessä kehuttu. Toisaalta kehutaanhan monia sellaisiakin kirjoja, joita en viitsi lukea viidettä sivua pidemmälle. Aikani puntaroituani päätin ottaa Cornwell-rivistön mukaani: siinä oli yhdestätoista ensimmäisestä Kay Scarpetta -romaanista kymmenen, ainoastaan sarjan toinen kirja, Ruumiin todistus, puuttuu. Se täytyy jostain hankkia – sarjaan sopivin kansipaperein, jotta rivistö näyttää eheältä.
Olen lukenut Kay Scarpetan elämästä yhdentoista kirjan verran putkeen, ja nyt on hyvä siirtyä lukemaan jotain muuta. Kiinnostavia, mukaansatempaavia kirjoja, josko paikoin hyvin julmia, enkä tarkoita tällä vain käsiteltyjä rikoksia.
Kun ryhdyin lukemaan kirjoista viimeisintä, Viimeistä piiriä, hämmästyin: kirja oli kirjoitettu preesensissä. Vilkaisin suomentajaa: kyllä, Erkki Jukarainen, kuten edellisissäkin. (Ei sillä, että olisin uskonut suomentajan voivan kämmätä niin perinpohjaisesti, että hän olisi muuttanut koko kirjan aikamuodon. Mutta piti silti varmistaa.) Preesens oli siis Cornwellin harkittu temppu.
Alkuun kirjan lukeminen tuntui levottomalta, ikään kuin lukisin pitkää prologia tai seuraisin kirjoittajan tajunnanvirtaa. Tuli sellainen olo, kuin kirjoittajakaan ei tietäisi, mitä tapahtuu, vaan hän seuraisi päähenkilön elämää yhtä jännittyneenä kuin lukija. Koska Cornwellilla tuntuu olevan tapana antaa elämän murjoa päähenkilöään, alkoi hitusen pelottaa, mihin kirja oikein loppuu.
Useimmat kirjat kirjotetaan imperfektissä, nekin, joissa on minä-kertoja. Ikään kuin kerrotaan jo tapahtunutta tarinaa, “ette ikinä arvaa, mitä minulle tapahtui…”. Vain harvoin romaanit kirjoitetaan preesensissä. En ihmettele: se on vaikea aikamuoto, ja pitemmän päälle lukijalle raskas.
Kymmenen Scarpetta-kirjan jälkeen oli odottamatonta hypätä preesensiin. Poikkeuksellinen aikamuoto tuki yllättävän hyvin tarinan kaarta: Scarpetta oli kohtalon heiteltävänä, hänen tulevaisuutensa oli muuttunut epävarmaksi ja koko tarina kulki siinä hetkessä ja menneessä, päähenkilön pään sisällä, näennäisen kontrolloimattomana. Tehokasta, mutta uuvuttavaa.
Näytelmä on aina preesensissä, proosa imperfektissä; poikkeukset sääntöön ovat – no, poikkeuksia. En aivan heti rohkene kokeilla preesensproosaa, en ainakaan liuskaa laajemmassa tekstissä. Enkä ihan heti halua preesensromaaniin tarttua. Ei niitä onneksi ole vaivaksi asti tyrkyllä.