Merkinnät teemasta ''

Laukkukaupoilla

Olen käyttänyt samanmallisia käsilaukkuja varmaan parikymmentä vuotta. Laukut ovat olleet mustia ja pieniä, niissä on ollut paljon lokeroita ja taskuja, ja ne ovat nopeasti olleet täynnä kaikenmoista tarpeellista tilpehööriä.

Viimeisin tämän kaliiperin laukku oli tullut tiensä päähän jo ajat sitten, mutta käytössä se oli yhä, koska mieluista korvaajaa ei ollut tullut vastaan. Todennäköisesti se mieluisa täytyy tehdä ihan itse; olohuoneessa on jo pino kaavalehtiä. Samalla inspiraatiolla (sitten kun se joskus tulee) joutaisi ompelemaan kaulapussin verensokerimittarille sekä muutaman pienen laukun inskalaukuiksi. (Toim. huom. inskalaukku ‘suppean piirin nimitys pienelle laukulle, jossa kulkevat verensokerimittari, insuliinit, hätävarat ja kännykkä; laukku kulkee mukana aina, kun ollaan jossain muualla kuin kotona’)

***

Eilen kipaisin Nahkapaikkaan penkomaan laukkujen poistomyyntiä. Mukaan tarttui pari halpaa pussukkaa jälkikasvun tarpeisiin sekä itselleni Gaborin viininpuna-violetti laukku . Yllättävä värivalinta, eikö totta? En ole mitenkään varma, että laukku on Se Oikea (ihan liian vähän taskuja ja lokeroita!), mutta on se ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin nykyinen. Ja mikä parasta, näin päivänvalossakin laukku on kauniin värinen.

Kotona piti varmistella, tuliko hankittua liian mummomainen malli. “Kyllä sitä tuossa iässä jo pitää”, kuului vastaus.

Käyrät, tutkimukset ja uutiset

Eilen purettiin sairaalassa sensorin mittaustulokset. Kaikesta päätellen glukoosimonitorointi onnistui hyvin ja saimme oivallista tilastotietoa verensokerin vaihteluista. Käyrien perusteella tehtiin muutama pieni korjaus insuliineihin ja pistoksiin, ja hiihtolomalla testaillaan, miten ne vaikuttavat.

Trendit kävivät selviksi: Yöllä on korkeaa, mutta harvoin todella pitkiä aikoja. Ajoittain ilmestyvät aamun korkeat sokerit johtuvat todennäköisesti aamunkoittoilmiöstä. Aamupalan jälkeen ollaan pitkään korkealla, päivä menee hyvillä sokereilla ja illasta päin taas pompsahdetaan ylöspäin.

Minulla on mapissa kuuden päivän verensokerikäyrät, ja kun pari työprojektia on hoideltu alta pois, ryhdyn lyijykynän ja viivottimen kanssa sihtailemaan, miten ruokailut ja liikunnat tarkkaan ottaen mittauksissa näkyvät. Tilastotiedosta voi olla arvaamatonta hyötyä, niin muuttujista riippuvaista kuin se onkin.

***

Kakkostyypin diabeteksen hyökyaallosta on syyllistetty koko Suomen kansaa; ykköstyyppi koskettaa harvempia, mutta kyllä heidätkin saa tehokkaasti syyllistettyä.

Tämän päivän uutisissa on yhdistetty kasvikset ja ykköstyypin diabetes. Pikku-uutiseen on referoitu varsin valikoiden Mediuutisten artikkelia, jossa kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri Arno Hänninen pohdiskelee tekijöitä, jotka aiheuttavat ykköstyypin puhkeamisen.

Imeväisiän ruokavaliosta on nostettu jo aiemmin esille lehmänmaito: lyhentyneet imetysajat ja aikainen lehmänmaidon käyttö lisäävät ykköstyyppiin sairastumisen riskiä.

Myönnän: diabeetikkomme sai synnytysosastolla tuttipullosta kerran maitoa (virhe, jota en missään nimessä toistanut myöhemmin), josko ehkä se oli luovutettua äidinmaitoa – mutta vierasta geenistöä yhtä kaikki. Ja kyllä, diabeetikkomme on saanut äidinmaidonvastiketta ainakin kerran puolen purkin verran (tätäkään virhettä ei ole toistettu uusintavaiheessa). Muuten lehmänmaitoon on koskettu ensimmäisen kerran noin kymmenen kuukauden iässä, neuvolan suositusten mukaan.

Tämän tutkimustiedon valossa minua ihmetyttää, miksi diabetes on niin yleistä Suomessa, jossa äidit pitävät pitkiä äitiyslomia ja imettävät lapsiaan huomattavasti pitempään kuin monissa muissa maissa, joissa äidit kiiruhtavat töihin jo muutaman viikon päästä synnytyksestä. Ehkä siellä on erilaisia lehmiä.

***

Edellä mainitun artikkelin mukaan “marjojen ja juuresten syöminen alle neljän kuukauden iässä kaksinkertaistaa diabetesriskin”. Kun jälkikasvu oli imeväisikäinen, alle nelikuisille ei suositeltu muuta kuin maitoa. Tätä nykyä suositus on kuulemma nostettu kuuteen kuukauteen.

Tällä menolla varmaan meinaavat, että lapsi elää vuoden ikään pelkällä rintamaidolla, ja sen jälkeenkin on parempi olla syömättä oikeastaan mitään, jos ei halua sairastua diabetekseen, keliakiaan, sydän- ja verisuonitauteihin tai ylipäänsä mihinkään. Ruoka, ihmiskunnan vihollinen numero yksi.

Että nyt, kun lapsella on diabetes eikä sitä poiskaan saa, voi kantaa huonoa omaatuntoa siitä, että olen aikoinaan noudattanut synnytyssairaalan ja neuvolan antamia ohjeistuksia, jotka sittemmin on osoitettu diabetesriskiä lisääviksi.

***

Tosiasiassa en kanna minkäänlaista huonoa omaatuntoa. Diabeteksen syntyyn ja syihin on tullut perehdyttyä vajaan kahden vuoden aikana niin paljon, että tiedän, että ykköstyyppi tulee jos on tullakseen. Jos nuo pari satunnaista kosketusta lehmänmaitoon eivät haiman tuhoutumista alulle pistäneet, todennäköisin syy lienevät enterovirukset. Ja niiltä ei voi suojautua, paitsi jos siirtyy elämään kuplan sisällä.

Diabeetikkomme riski sairastua ykköstyyppiin oli sama kuin väestöllä keskimäärin, ei siis järin suuri, olikohan tuo prosentin luokkaa. Jonkun sitä on oltava tilastossa se yhden prosentin edustaja.

Tilastofriikeille tutkiskeltavaa: diabeetikot Suomessa 2007. Sieltä löytyy meidän diabeetikkomme sekä 4 282 muuta alle 15-vuotiasta ykköstyyppiä. Kohtalotovereita sairastui viime vuonna 581, näistä 5–9-vuotiaita oli 209. Jos haluat vähentää riskiäsi sairastua ykköstyyppiin noin kolmanneksella, hanki XX-geenit. Sairastuneista kolme viidestä on poikia.

Liian valoisaa

Helmikuun aamut eivät enää ole kotoisia kynttilänpolttoaamuja; kun heräämme puoli kahdeksan jälkeen, päivä on jo valjennut ja valo patistaa tarttumaan töihin, vaikkei vielä jaksaisi.

En pidä keväästä, en ole koskaan pitänyt. En pidä valkenevista aamuista, en auringonpaisteisista päivistä, en loskasta ja sulavasta lumesta, en lumen alta paljastuvasta harmaudesta. Siinä kohti elämä taas voittaa, kun kaikkialla on vihreää (vaikka näillä leveyksillä yöt ovatkin silloin kovin hämäriä).

Pitäisi tarttua töihin, lista on pitkä. Tänään on viimeinen sensorointipäivä ja huomisen ohjelma on tarkkaan aikataulutettu: heti aamusta matkaan kohti sairaalaa, siellä pitkä päivä sensorin purkutulosten ihmettelyä, sitten kotiin, laukunvaihto ja illaksi töihin.

Kaikki, minkä haluan perjantaina olevan valmista, on tehtävä tänään. Ja minä haluaisin, että aika moni asia olisi silloin ruksattuna valmiiksi.

***

Maanantaisen takkuilun jälkeen sensoroinnin jälkimmäinen jakso lähti kaikesta päätellen hyvin sujumaan. Signaali on ollut kohtuullisen vahva eikä turhia hälytyksiä ole enää tullut. Toivottavasti saamme eilisestä ja tästä päivästä tavallisten koulupäivien sokeritasoja, sitähän tämä elämä suurimmaksi osaksi on: arkisia koulupäiviä.

Olen kovasti odottanut, että sensorointi paljastaa meille sokerin vuoristoratojen salat. Odotan luultavasti liikaa, sillä eihän pelkkä verensokerikäyrä kerro paljon, tuskin sekään, että siihen yhdistetään syömis-tekemis-kirjanpito. Mutta jos se edes vähän valottaisi meille mysteerejä: miksi sokerit nousevat aamiaisesta lounaaseen hurjasti, mitä tapahtuu, kun koulu loppuu, miksi iltapalan jälkeen sokerit voivat mennä taivaisiin ja kuinka aamut voivat pyörähtää korkeiksi, vaikka ilta ja yö ovat näennäisesti menneet hyvin. Muuten päivät menevät yleensä odotuksenmukaista rataansa (siis jäljellejäävä jakso iltapäivästä iltaan).

Työlista odottaa, luvassa ihmeidentekoa puoleenpäivään mennessä.

Hiihto ja ammunta

Tänään oli aamusta talven (tai “talven”) paras hiihtoreissu. Tosin suksi lipsui eikä luistokaan ollut aina parhaimmillaan, mutta sää oli juuri parahultainen: pakkasta oli varmaan viiden hujakoilla, sää lauhtui aamun kymmenestä pakkasasteesta; latu oli vasta lanattu, pinnassa uutta lunta eikä vielä jäätä; pilvisestä taivaasta huolimatta oli kirkas kevättalven päivä.

Hiihtolenkillä menin lähes koko matkan perinteistä ihan oikeaoppisesti. Lumi nihrasi sen verran vastaan, että potkuissa oli tehoa. Vauhti ei ehkä päätä huimannut ja ylämäet otin tepsuttelun kannalta, mutta viis siitä: hyvältä tuntui, suksi luisti ja hiki tuli. En olisi tuntia pitempään jaksanutkaan.

***

Kuuden päivän sensorointi eli glukoosimonitorointi on tänään siinä vaiheessa, että laitettiin uusi sensori. Sensorin laitto sujui kohtuullisen hyvin, vaikka jännitti sekä äitiä että kohdetta. Sisäänvientineulan ampuminen ei kuulemma enää sattunut yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

Sen sijaan mittarin kalibrointi tuotti enemmän murhetta: ensimmäinen kalibrointiyritys päätyi erroriin. Toinen onneksi tuotti hyväksytyn tuloksen, vaikka signaali lähettimen ja vastaanottimen välillä ei erityisen vahva olekaan. Toivottavasti tiedonkeruu silti onnistuu – tässä on vielä kaksi ja puoli vuorokautta sokerien vuoristorataa ennen lääkäriä.

Mikä on kohtuus?

Tänään kiskoin kangaslaatikot levälleen ja järjestelin ne uudelleen – tai ainakin tanssiasujen kankaat, sillä niiden määrä on lisääntynyt viime aikoina runsaasti. Seuraavan kahden kuukauden aikana syntyy taas paljon tanssivaatetta paitsi itselleni myös ryhmille.

Aiemmin olin saanut ahdettua lievää väkivaltaa käyttäen kaikki tanssiasujen kankaat kahteen isoon pahvilaatikkoon, nyt piti ottaa lisäksi käyttöön kaksi keskikokoista. Tämä siitäkin huolimatta, että siirsin muutaman huonosti vaatteeksi muotoutuvan näyttävän kankaan lavastustuotteiden puolelle.

(Takauma: En enää ikinä ikinä ikinä yritä ommella kangasta, johon on liimattu paljetteja: se liima tarttuu neulaan ja lankaan ja jälkimmäinen katkeilee toivottoman tiheästi. Lavan koristuksena kangas menestynee hyvin.)

***

Jäin pohtimaan, milloin kohtuus on ylittynyt kangasvarastoissa? Mahtaisiko rajana olla se, kun laatikoista alkaa löytyä kankaita, joiden olemassaolo tulee täytenä yllätyksenä?

Jos sitä pidetään kriteerinä, niin kohtuuden rajoissa vielä mennään. Niukin naukin.