Liian valoisaa
Wednesdayjakelun osoitteena diabetes, sitä ja tätä
Helmikuun aamut eivät enää ole kotoisia kynttilänpolttoaamuja; kun heräämme puoli kahdeksan jälkeen, päivä on jo valjennut ja valo patistaa tarttumaan töihin, vaikkei vielä jaksaisi.
En pidä keväästä, en ole koskaan pitänyt. En pidä valkenevista aamuista, en auringonpaisteisista päivistä, en loskasta ja sulavasta lumesta, en lumen alta paljastuvasta harmaudesta. Siinä kohti elämä taas voittaa, kun kaikkialla on vihreää (vaikka näillä leveyksillä yöt ovatkin silloin kovin hämäriä).
Pitäisi tarttua töihin, lista on pitkä. Tänään on viimeinen sensorointipäivä ja huomisen ohjelma on tarkkaan aikataulutettu: heti aamusta matkaan kohti sairaalaa, siellä pitkä päivä sensorin purkutulosten ihmettelyä, sitten kotiin, laukunvaihto ja illaksi töihin.
Kaikki, minkä haluan perjantaina olevan valmista, on tehtävä tänään. Ja minä haluaisin, että aika moni asia olisi silloin ruksattuna valmiiksi.
***
Maanantaisen takkuilun jälkeen sensoroinnin jälkimmäinen jakso lähti kaikesta päätellen hyvin sujumaan. Signaali on ollut kohtuullisen vahva eikä turhia hälytyksiä ole enää tullut. Toivottavasti saamme eilisestä ja tästä päivästä tavallisten koulupäivien sokeritasoja, sitähän tämä elämä suurimmaksi osaksi on: arkisia koulupäiviä.
Olen kovasti odottanut, että sensorointi paljastaa meille sokerin vuoristoratojen salat. Odotan luultavasti liikaa, sillä eihän pelkkä verensokerikäyrä kerro paljon, tuskin sekään, että siihen yhdistetään syömis-tekemis-kirjanpito. Mutta jos se edes vähän valottaisi meille mysteerejä: miksi sokerit nousevat aamiaisesta lounaaseen hurjasti, mitä tapahtuu, kun koulu loppuu, miksi iltapalan jälkeen sokerit voivat mennä taivaisiin ja kuinka aamut voivat pyörähtää korkeiksi, vaikka ilta ja yö ovat näennäisesti menneet hyvin. Muuten päivät menevät yleensä odotuksenmukaista rataansa (siis jäljellejäävä jakso iltapäivästä iltaan).
Työlista odottaa, luvassa ihmeidentekoa puoleenpäivään mennessä.