Merkinnät teemasta ''

Jokakeväinen tunninkadotus

Suurin piirtein on taas selvitty jokakeväisestä kellojen rukkaamisesta. Silmiini ei ole osunut enää ainoatakaan kellonaikaa näyttävää kapistusta, joka eläisi mennyttä aikaa. Seuraavat seitsemän kesäaikaista kuukautta kuluvat siis aikataulussa.

Kesä- ja talviaikaan siirtyminen on paitsi raivostuttavaa myös hölmön tuntuista (seitsemän kuukautta poikkeusaikaa? eikö poikkeus ole jo siinä vaiheessa enemmän sääntö?).

Näin sanotaan Wikipediassa: “Kesäaikajärjestelyn tarkoituksena on saada kesän ajan aamuinen valo vastaamaan paremmin aktiivisia valveillaolotunteja ja työskentelyaikoja kouluissa ja työpaikoilla. Kertyneet valoisat tunnit ‘säästetään’ näin iltaan sen sijaan, että ne kuluisivat ‘hukkaan’ ihmisten vielä nukkuessa.” Selvä pyy, aamu valkenee myöhemmin ja ilta on pitempään valoisa. Hieno idea!

Josko tietysti Suomen kesä ei ole erityisen pimeä, ei varsinkaan pohjoisimmassa Suomessa. Päiväntasaajalla, jossa ei ilta- ja aamuhämärää tunneta, kellonsiirto vaikuttaa enemmän päivärytmiin.

***

Sitä en ymmärrä, miksi kellon pitäisi olla vain kesäaikaan tunnin edellä? Sama ongelmahan on myös talvella: illasta päin voisi olla valoisampaakin. Eikö olisi paljon mielekkäämpää siirtä viisareita tunti eteenpäin ja jättää ne siihen myös talven ajaksi, jos kerran se paremmin vastaa ihmisten tarpeita ja elämänrytmiä.

Joskus ennenmuinoin elettiin auringon tahtiin: noustiin, kun oli valoisaa, ja nukuttiin, kun oli pimeää. Kenties ongelman ydin on siinä, että meidät kaikki on sidottu viisareiden näyttämään aikaan, luonnollisesta ajasta viis. Ei voi kuunnella kehoa ja elimistöä, vaan pitää katsoa kellosta, milloin on aika herätä, syödä tai mennä nukkumaan.

***

Kello on vasta yhdentoista korvilla talviaikaa, ja olen jo puolikuollut. Päivärytmi on somasti sekaisin, mutta olkoon: menen nukkumaan jo nyt. Jos vaikka saisin kadonneen tunnin aiheuttaman univelan paikattua.

Poikkeus sääntöön

Kupillinen teetä höyryää, uusi vedenkeitin pääsi heti tositoimiin.

Uhmasin tänään lauantairuuhkia ja lähdin pitkän ostoslistan kanssa lähikauppaan. Vedenkeittimen lisäksi piti hankkia kangasta Saharan pukuihin, ompelulankaa (eihän minulla ole kellanvihreää lankaa omissa varastoissa), hammasharja (kenen idea on disainata hammasharjan keskelle jotain muovisia piikkejä? kolme käyttökertaa riitti, palaan vanhoihin malleihin), nauhat tenavan luistimiin (vaikkei enää tänä keväänä niille käyttöä olekaan) ja niin edelleen. Ei ihme, etten pidä shoppailusta.

***

Tänään koettiin sekin ihme, että olisin voinut hankkia jotain punaista ja kaunista, mutten hankkinutkaan. Pitkään käpälöitsin OBH Nordican ihanaa Chilli-vedenkeitintä: kaunis muoto, käteensopiva ja iiiiiihanan värinen. Mutta miltä punainen ihanuus olisi näyttänyt meidän siniharmaassa keittiössämme?

Mukaan tarttui sen sijaan Philipsin kiehutuskone, asiallisen näköinen, riittävän tilava (1,5 litraa) ja oletettavasti ihan hyvälaatuinen. Vesi kiehuu ja katkaisin toimii.

Tälle päivää on tiedossa pitkä työrupeama, teen voimalla urakoin. Montakohan pannullista saan vettä keittää?

Kylmää vettä

Tänään ennen töihinlähtöä tuli kylmää vettä niskaan. Käyttövettä oli tarjolla vain kylmästä hanasta, joten pakkaspyrypäivää viilensi myös reilusti vilpeä suihku.

Sisäinen lämmittelykään ei onnistunut: vedenkeittimemme hajosi. Vanha Philips on uskollisesti palvellut opiskeluajoistani asti. Pari iltaa sitten se unohti katkaista virran, kun vesi kiehui, tänään virtakytkin niksutteli tyhjää.

Taannoisella kylävisiitillä huomasin, että ystäväperheessä oli samanlainen Philipsin vedenkeitin vaihtunut uuteen, virtaviivaiseen malliin. Minunkin mieleni on tehnyt hankkia uudempi laitos, mutta ei ole vastaan kävellyt mieleistä. Nyt olisi paree kävellä, sillä ilman vedenkeitintä elämä on kuin… kuin… sellainen elämä, jota eletään ilman kuumaa vettä. Sisäisesti nautittavaa.*

*Mies huomautti, että vesi lämpenee myös mikrolla ja hellalla. Mutta kun se ei ole sama: mikrokiehutettu vesi ei kupli kunnolla ja hellakeitetty maistuu metallilta. Tai ehkä se riippuu kattilasta, jossa sen keittää.

Vain kohtuullisesti

Tänään haettiin (taas) postista pakettia. Tällä kertaa tulokas oli pituudeltaan reilut nelisenkymmentä senttiä, muilta kanteilta noin 10 x 15, ja painoa oli hilkun yli neljä kiloa.

Paketissa oli särmikkäitä lasihelmiä. Siis vain särmikkäitä lasihelmiä. Tarkennan: nelisen kiloa särmikkäitä lasihelmiä. Kuukauden päästä niistä aikamoinen määrä toivottavasti pyörähtelee lavalla tanssijoiden yllä.

Onkohan minun käsitykseni kohtuudesta pikkuisen nyrjähtänyt?

Aurinkoista vastaan

Kävin tänään vuosittaisessa piilolinssitarkastuksessani, tosin muutaman kuukauden myöhässä. Talven mittaan en ole piilareihin edes koskenut, kun ei ole ollut esiintymisiä eikä ole käyty uimassa, mutta kesää kohti tahti taas tiivistyy.

Heikomman silmän piilarilla näen huonommin kuin paremmalla silmällä, ja syykin oli oletettu eli piilareilla korjaamaton: taittovirhe tai sylinteri tai joku vastaava siellä haraa vastaan. Eipä haittaa, näen silti piilolinsseillä riittävän hyvin, ja suurimman osan ajasta käytän kuitenkin laseja.

***

Viime kesänä huomasin, että tarvitsen tavalliset aurinkolasit. Vaikka piilarit ovat käytössä harvoin, on tympeää lähteä tanssikeikalle kirkkaalla auringonpaisteella ilman aurinkolaseja – meikit valuvat pitkin poskia, kun aurinko häikäisee.

Tarve siis oli, ei ehkä aivan akuutti mutta perusteltu kuitenkin. Sovittelin suurimman osan tarjolla olevista malleista. Valtaosa oli liian suuria, liian 60-lukua, liian kulmikkaita, liian… ei-kivoja. Löysin kolmet mahdolliset: kahdet ihan kivat ja kolmannet, jotka olivat aivan taivaalliset, hyvännäköiset ja istuvat. Ja hervottoman kalliit. Serengetit.

Eräs ystäväni tapaa sanoa, ettei köyhällä ole vara ostaa halpaa. Ehkä se ei kuitenkaan tarkoita, että olisi tarkoitus ostaa kalleinta, mitä talosta löytyy. Kampanja tiputti hintaa sen verran, että hervottoman kallis halpeni silmissä ja muuttui enää järjettömän kalliiksi käyttömäärään nähden. Toisaalta lasien mukana tuli myös kotelo ja mikrokuituliina, jotka olisi kuitenkin pitänyt hankkia. Itse asiassa siis säästin roimasti.

Näillä Serengeteillä eletään seuraavat kymmenen vuotta. Ainakin. Ja taidetaanpa niitä pitää aina, kun on piilarit päässä, vaikkei auringosta näkyisi häivähdystäkään.