Lapset viidakossa
Kävimme Intian-lennolla Seinäjoen kaupunginteatterissa. Viidakkopojan tarina on, kuten esikoinen paluumatkalla käsiohjelmasta luki, kirjoitettu jo sata vuotta sitten, mutta “kertomus selviytymään oppivasta nuoresta on yhä ajankohtainen”.
Äiti jää pohdiskelemaan mielessään tarinan ajankohtaisuutta (käsiohjelmasta: “Jokainen nuori, joka etsii itseään ja omaa paikkaansa, on hetken viidakossa.”), mutta lapsiin näytelmässä vetoavat ihan muut asiat. Ja oikeastaan äitiinkin – mietin syvällisiä toiste.
***
Viidakkopoika oli komea: upeat lavasteet, sykähdyttävä äänimaailma, tyylikkäät puvut ja erinomaiset valot. Kokonaisuutta katseli aivan mielikseen. Erityisen hauskaa oli kuulla Bollywood-henkisiä kappaleita, joihin susi- ja apinalaumat sekä kyläläiset lauloivat tunnelmankohotusviisuja.
Näyttelijäsuoritukset olivat huikeita. Moneen otteeseen mietin, ettei näillä näyttelijöillä parane olla korkeanpaikankammoa, kun he kiipeilivät bambulavasteissa lähes katon rajassa. Fyysisin oli Mowglin rooli: Ville Orttenvuori teki niin kuperkeikat, voltit kuin hypyt ja kiipeilyt vaivattomasti ja vauhdikkaasti. Ilkan tammikuisen jutun mukaan nuori näyttelijä on harrastanut voimistelua, akrobatiaa ja itämaisia kamppailulajeja. Ilman tuollaista taustaa ei moisiin suorituksiin olisi voinutkaan ryhtyä.
Käsikirjoituksen oli tehnyt Rudyard Kiplingin romaanin pohjalta Tim Supple, suomennos oli sanavirtuoosi Ilpo Tiihosen. Teksti jäi kyllä toiseksi tässä näytelmässä musiikin rinnalla – sävellys ja äänisuunnittelijana toimi Mika Lintu.
***
Minä tietysti kyttäsin tanssikuvioita, joihin oli mukavasti poimittu bollywood-eleistöä. Kokonaisuutta hallitsivat luonnollisesti yksinkertaiset askelkuviot, sillä näyttelijät harvoin ovat loisteliaita tanssijoita.
Kyläläisten luutatanssissa kuviot ja luutaliikkeet pelasivat hienosti, susien yksinkertainen, elastinen liikehdintä tuki eläimellistä tunnelmaa ja apinoiden hullunkurinen veivaus oli marakattimaisen kepeä. Viimeksimainitussa oli minun silmiini selviä nuubialaistanssin vaikutteita (ensimmäisen kerran oivalsin, että nuubialaistanssissa on aika apinamaista henkeä).
Hauskasti toimi myös Baloo-karhun (Laura Jurkka) ja Bagheera-pantterin (Heikki Vainionpää) duetto, jossa muutamalla lantionliikkeellä ja käden vipatuksella saatiin jo bileet pystyyn.
Tanssillisesti kiintoisin oli Kaa-pythonin (Mia Vuorela) marakattienlumoustanssi. Siinäkin muutamalla liikkeellä tehtiin vaikutelma notkeudesta ja käärmemäisyydestä. Lopputanssissa käytettiin voimistelijoiden nauhaa, jota itämaisen parissa on menestyksekkäästi käyttänyt Taikku Hyvönen. Nauha kiinnitti katsojien huomion, joten Kaa-käärme pääsi helpommalla. Kivalta näytti, josko minä tietysti olisin tässä tanssissa käyttänyt intialaisen sijaan itämaista liikekieltä, olisihan se paljon käärmemäisempää.
Kaa-käärme muuten kiinnitti jälkikasvun huomion jo ensimmäisessä sisääntulossaan. Notkea liikehdintä, paljettikoristeinen puku ja punaiset käsineet tekivät meihin vaikutuksen.
***
Etukäteen pelkäsin hiukan, meneekö näytelmä liian jännittäväksi tai vakavaksi, mutta ei ainakaan meidän perheraatimme tuntunut pelkäävän. Vakavuus tuskin aukenee pienille lapsille, heille mieleen jäävät värikkäät eläimet ja hurjat temput. Ja hyvä niin – näytelmässä on tasoja kaikenikäisille katsojille.
***
Ei reissua ilman kommelluksia. Verensokerimittari oli toki mukana, mutta liuskoja purkissa oli vain yksi. Olisi pitänyt vielä tarkistaa, kun lapsi itse pakkasi tarpeiston. Mutta sillä yhdelläkin selvittiin.
Koulusta päin menevät katsomaan näytelmää vielä loppukeväästä. Kyllä kestää toisenkin katsomiskerran! Minäkin menisin mieluusti. Seinäjoen kaupunginteatteri jatkaa toivon mukaan hyvää lastenteatterilinjaansa ja tekee myös ensi vuonna teatteria nuorelle katsojakunnalle. Varaan liput heti, kun se on mahdollista.
Epilogi 17.3.
Tapojeni mukaan viilaan lisää pilkkua: Viidakkopoika Ishtar-blogissa, tanssinäkökulmasta tietenkin.