Merkinnät teemasta ''

Loma-aivojen anatomia

Pidin lomaa. Pistin koneet kiinni, nakkasin kännykän pois korvien ulottuvilta ja keskitin ajatukseni intensiivisesti ihan kaikkeen muuhun paitsi työhön.

Ensimmäiset päivät olivat aikamoista tuskaa. Stressaaminen on leipälajini, ja aivot pyrkivät murehtimaan yhtä sun toista asiaa, vaikkei minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni olisi asioiden tilaa miksikään muuttanut – eikä se stressaaminenkaan.

Neljän, viiden päivän päästä alkoi jo vähän helpottaa, ja pikkuhiljaa mielen pohjalta löytyi innostusta ja inspiraatiota niihin kahteen asiaan, joilla olin päättänyt lomani täyttää: kirjoihin ja käsitöihin.

***

Viikon hiljaisuuden jälkeen alkoi jo hymyilyttää, ja loma alkoi tuntua lomalta.

Innostuin testaamaan sen seitsemää pitsineulesorttia, kun metsästin pariin lankaan sopivia neulemalleja. Nautin kiireettömyydestä ja ohjelman puutteesta. Mikä tänään huvittaisi? Mitä tehtäisiin? Vai ollaanko vain ja luetaan? Aika usein päädyttiin kirjojen pariin.

***

Eilisen asennoiduin siihen, että loma on lopuillaan ja tällä viikolla täytyy alkaa taas työnteko. Kaivoin esille kännykän ja sain kirjoitettua yhden tekstiviestin.

Tänään aamulla avasin tietokoneen ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon. Sain kirjoitettua pari kolme sähköpostiviestiä. Meinasi jo työstressi yllättää loma-aivot, mutta onneksi illalle oli ohjelmaa: otin varaslähdön heinäkuun tanssitunteihin ja pidin ensimmäiset Speli-treenit. Tulin kotiin stressittömänä ja hyvillä mielin.

***

En ole enää lomalla, mutten ole ihan töissäkään.

Loma tuntui lyhyeltä. Nyt ymmärrän, miksi sanotaan, että lomaa olisi hyvä viettää kolme neljä viikkoa yhtä soittoa. Aivoja ei saa käännettyä työvaihteelta loma-asentoon yhdessä yössä – minulta meni viikko.

Ei minulla ole mahdollisuutta pitää neljän viikon lomaa. Tarkoitus on kuitenkin tehdä heinäkuu lyhennettyä työpäivää, osan aikaa toivottavasti myös lyhennettyä työviikkoa. Tosin tuossa keväällä työpäivät olivat välillä lähempänä 20 tuntia ja työviikkoon yritin epätoivoisesti tunkea kahdeksaa päivää, joten niistä mitoista lyhentämisen pitäisi onnistua kivuttomasti.

***

Puikoilla on konttineuletta ja villatakkia; aion testata lisää pitsimalleja neulepuseroani varten, kenties aloitella jotain mukavaa huivia. Pengon läpi kangasvarastoni ja linnoittaudun ompelukoneen ääreen.

Lomaa varten lainasin vajaan metrin pinon kirjoja, siitä on vielä lukematta yli puolet. Lapsille luen ääneen Tarinaa vailla loppua, sekin on tarkoitus päästä tässä kuussa siihen ihan oikeaan loppuun saakka.

Päätin lomalla, että heinäkuu on korukuukausi. Ajattelin ottaa tavoitteekseni tehdä korun päivässä. En ole yksin suunnitelmineni: Inkku oli jo ehtinyt pistää idean sanalliseen muotoon saakka. Tarkoitus on siis tarttua ÄHH*-projektiin. (Älkää nyt kuitenkaan odottako, että minä saan koko projektin blogiin raportoitua, kuvien kera ainakaan.)

***

Huomenna kirjoitan heinäkuun työlistan ja aikataulutan sen. Korkeintaan neljän tunnin työpäiviä, ja viikonloppuisin työkielto. Tai arkipäivinä, sama kai tuo. Kunhan ehdin välillä heittäytyä pihamaalle löhöilypeiton päälle, auringonvarjon alle lukemaan kirjaa tai katselemaan, kun lapset puhaltelevat saippuakuplia.

Heinäkuussa hiipivä työstressi selätetään saman tien.

*ÄHH = älä hilloa helmiäsi

Olisi pitänyt koputtaa puuta

WordPressin versio 2.8 on ilmestymässä hiljakkoin, mutta minä vasta hoksasin uuden ulottuvuuden versiossa 2.7.

Sen tiesin, että tags-välilehdeltä löytyvät aakkosjärjestyksessä kaikki tagit, joita blogissa käytän (niitä näkyy olevan 28 sivullista, 20 tagia per sivu – valtaosa varmaan yhden kerran tageja). Kaikesta päätelleen minun ei ole ollut isommin tarve vierailla tags-välilehdellä, sillä vasta nyt huomasin, että siellä on myös tag cloud.

Tägipilveen on kerätty useimmin esiintyvät tagit blogissani, samaan tapaan kuin monissa blogeissa tai foorumeilla on sivupalkissa. Hauska systeemi.

***

Kuten arvata saattaa, tägipilvestäni löytyy joukko tanssiin liittyviä sanoja, samoin nettiin ja verkkosivuihin liittyviä ilmaisuja. Luonnollisesti myös valikoima käsitöihin ja koruihin sekä kirjallisuuteen liittyviä tägejä on ollut taajaan käytössä.

Isommalla – ovat siis olleet useammin käytössä – ovat sanat joulu (kiitos ahkeran bloggaamisen joulukuussa) sekä kiire (!). Tosi isolla fontilla on kaksi sanaa: talvi ja sairastaminen.

Tässä blogissa puhutaan siis pääasiassa talvesta ja sairastamisesta. Äyksis.

***

Sairastaminen on kyllä ajankohtaista taas.

Onnittelin itseäni kesäloman alkaessa, että taas selvittiin yksi talvi ilman suurempia sairasteluja. Olisi pitänyt koputtaa puuta: lomaa on ollut reilun viikon, ja koko ajan on ollut joku lapsi joko sairaana tai toipilaana.

Pienestä pitäen näkyvät oppivan tunnollisiksi koululaisiksi.

Esikoisia

Käytiin kaupungissa. Käytiin Anttilassa. Käytiin levyosastolla. Nii-in.

Olen koko talven hiniöinyt Gabriella Cilmin levyä Lessons to be learned. En ole saanut niin paljon aikaiseksi, että olisin tilannut sen nettikaupasta. Aikomus oli tällä reissulla käydä ostamassa se ihan oikeasta kaupasta.

Valitettavasti Anttilassa oli menossa kaksi levyä 15 eurolla -tarjous. Valitettavasti siellä oli vaikka mitä kivaa. Mukana ollut jälkikasvun edustaja oli valitettavasti yhtä innostunut kuin äitinsä.

***

Olosuhteisiin nähden järki pysyi käpälissä ihan kiitettävästi. Ankaran kieltäytymisharjoituksen tuloksena minun käpäliini tarttui Gabriella Cilmin lisäksi ainoastaan Duffyn levy Rockferry.

Duffy on syntynyt vuonna 1984 ja on juuriltaan walesilainen, Gabriella Cilmi (sukunimi lausutaan “tsilmi”) syntyi 1991 Melbournessa Australiassa, ja on juuriltaan italian-australiainen, kuten sukunimikin kertoo.

Molemmilla laulajilla on omaperäinen ääni. Kumpainenkin levy on tekijänsä esikoinen, ja kumpikin kirjoittaa itse laulunsa – ainakin osittain.

Tällaista on siis olla urautunut aikuinen.

Uimataidon äärellä

Uimakoulun päätteeksi tuotiin tänään kotiin uintikirjat, joiden kannessa on pingviini (Valiojäätelö-pakkausten kyljestä tuttu), ja uintimerkit. Ensi kesänä toivottavasti jälkikasvu pääsee jatkamaan uimisen opettelua uimakoulussa, sillä siellä oppi uppoaa paljon paremmin kuin jos äiti yrittää ohjeistaa…

***

Uintikirjassa oli uinnin tavoitetaulukko, josta näkee, millaisia suorituksia vaaditaan erilaisiin uimamerkkeihin. Olen aina ollut kohtuullisen sulavaliikkeinen vedessä (taisi olla ainoa koululiikunnan laji, jossa olin vähintään keskitasoa), mutta en ole koskaan suorittanut uimamerkkejä. Listaa lukiessani tajusin, miksi en.

Varhaistaito- ja alkeismerkin jälkeen seuraava taso on harrastusmerkki. Sen suoritukset minulta vielä onnistuisivat: 20 metriä alkeisselkäuintia, 25 metriä rintauinnin potkuja, myyräuntia (se on se minunikäisten “koira”) 50 metriä, 5 metrin sukellus, käsinseisonta rinnansyvyisessä vedessä, keräkaato reunalta ja 20 sekuntia veden polkemista. Juu, luulisin, että jopa keräkaato saattaisi onnistua, kun sitä muutamaan otteeseen pääsisi harjoittelemaan.

Seuraava taso on taitomerkki, ja siitä en enää kunnialla selviäisikään. Krooliuinti tuskin sujuisi, eikä varmaan selkäkroolikaan, jos altaassa polskisi kovin paljon muuta väkeä (koska silloin vesi läiskähtää ikävästi naamalle). Taitekattohyppy metristä jäisi tekemättä, ja virallinen uimataitotestikin on siinä hilkulla: 200 metrin uiminen ei ole ongelma, mutta kun siitä pitäisi vetää 50 metriä selkäuintia…

Vasta seuraava taso on uimakandidaatti (voltti reunalta kerässä veteen, huh!) ja sitä seuraava uimamaisteri (jalat edellä viidestä metristä, iso huh!). Jos muistini ei kovasti menneisyyttä vääristä, nuoruudessani jo ala-asteikäiset suorittivat masterimerkkejä. Tässä iässä minua ei saisi enää edes kipuamaan viiden metrin torniin, saati hyppäämään sieltä alas.

***

Oli siinä kirjasessa sellaisiakin merkkejä, jotka sopisivat minun hermostolleni. Yleiset uintimerkit saa 100 tai 200 metrin yhtäjaksoisesta uinnista, ja useampana palana voi suorittaa 500 metrin, kilometrin ja kahden kilometrin uintimerkit.

Toisaalta minua eivät merkit motivoi, eivät edes ne punaiset. Uintitekniikkaa voisin kuvitellakin petraavani, olisihan se kohtuullista osata kroolin ja selkäkroolin tekniikka kunnolla. Varmaan olisi syytä ryhtyä treenaamaan, ennen kuin jälkikasvu hallitsee molemmat.

Kolmannes tutkintoa

Keskenkasvuisena kävin musiikkiopistoa, tarkemmin ottaen musiikkikoulun puolta. Siellä suoritettiin tutkintoja: teoria, YMT, 1/3, 2/3…

Musiikin teoria ja säveltapailu oli kivaa ja tentit helppoja, kun teorian osasi. YMT eli yleinen musiikkitieto kävi jo työstä: siinä piti tunnistaa koko joukko klassisen musiikin tyylisuuntia ja kappaleita ääninäytteiden perusteella.

Musiikkikoulun soittotutkintoja oli kolme kappaletta. Jokaisessa piti soittaa ainakin raadin pyytämät asteikot, jokin ennalta harjoiteltu kappale (vai peräti yksi etydi ja yksi “oikea” kappale?) sekä prima vista (ital. ‘ensi näkemältä’) -tehtävä. Prima vistassa annettiin nuotit, joita sai hetken tutkia, ja sen jälkeen nuottinäyte piti soittaa tasaisessa tempossa mahdollisimman virheettömänä.

***

Koska minusta ei klassista muusikkoa – siihenhän 1980-luvun musiikkiopiston opetussuunnitelma tähtäsi – olisi saanut koulittua millään, en erityisesti loistanut musiikkitutkinnoissa. Soittotekniikkani oli yksinkertaisesti liian heikko, aktiivisesta harjoittelusta huolimatta. Skaalat sinänsä sujuivat, kun niitä olin aikani kotona tahkonnut, mutta se valmiiksi harjoitellun kappaleen soittaminen oli aina nyanssitonta läpisoittoa – siitäkin huolimatta, että minä kyllä harjoittelin, välillä tosi paljonkin.

Kieroutunutta kyllä, minun vahva lajini oli prima vista. Aktiiviisina soittovuosina (ja niiden jälkeenkin) soittelin omaehtoisesti läpi kasoittain nuotteja, ja siinä nuotinlukutaito kehittyi väistämättä. Soitonopettajani havaitsivat, että jos soitin prima vistana kappaleen hyvin, siitä saattoi harjoittelulla saada ihan siedettävän, mutta jos se prima vistana meni päin seiniä, sitä ei kannattanut ottaa harjoiteltavaksi ollenkaan.

Soittotutkinnoista sain säännöllisesti keskinkertaisia arvosanoja, mutta prima vista -osioiden arviot olivat poikkeuksetta kiitettävää ja erinomaista. 2/3-tutkintojen jälkeen totesin, että klassisen musiikin soittaminen ei ole minun leipälajini, ja siirryin niihin musiikin osa-alueisiin, jotka minulle paremmin soveltuivat – esimerkiksi nuottien läpisoitteluun.

***

Toistaiseksi viimeiset musiikin tentit tulivat vastaan yliopiston yleisen musiikkitieteen opinnoissa. Sielläkin teoria oli ihan kivaa, mutta musiikintuntemuksen tentteihin valmistautuminen kävi työstä.

Klassisen musiikin helmet olivat jollain tapaa tuttuja vanhastaan, mutta esimerkiksi jazzissa oli suuntauksia (vaikkapa free jazz), joista en saanut minkään valtakunnan tolkkua, siitä puhumattakaan, että olisin muistanut kappaleiden nimiä.

Ne tentit eivät olleet yliopistoaikojeni huippusuorituksia, mutta tulipahan tentittyä ja opiskeltua.

***

Tänään oli yrittäjäkoulutuksen näyttökoe 1/3. Sitä varten ei tarvinnut lurittaa skaaloja iltatolkulla, opetella vastauksia knoppikysymyksiin tai ylipäänsä päntätä päähän vieraita asioita. Valmistauduin pohtimalla, täyttämällä muutamia ajatuksia selventäviä kysymyslomakkeita sekä laatimalla mindmapin (jota myös miellekartaksi kutsutaan – oppisinkohan minäkin vielä luontevasti puhumaan miellekartoista?).

Ykkösosio oli sinällään helppo juttu, kaksi seuraavaa vaativat enemmän konkreettista puurtamista. Kakkososioon tarvitaan kirjallinen liiketoimintasuunnitelma lukuineen päivineen. Siinä on urakkaa kesän vapaahetkiin.

Näistä näyttökokeista, pahus vieköön, puuttuu prima vista.