Jos äiti kokee raskausaikana voimakasta stressiä, lapsi kehittyy tuntemaan tunteiden ääripäät vahvasti, kertoo Ylen uutinen.
Hyvä tietää, mihin suuntaan osoittaa syyttävää sormea, kun jälkikasvu kulkee mielialojen vuoristorataa. Vai liekö se ihan vain perinnöllistä?
Kyllähän minä sen tiedän, ettei autoon saa jättää valoja päälle. Onneksi autoni rääkäisee ilkeästi, jos olen aikeissa poistua autosta sammuttamatta valoja.
Paitsi eilen. Ei inahdustakaan, kun avasin oven. Ilta-aurinko oli sen verran kirkas, etten huomannut valoja, kun kannoin treenikasseja autosta sisälle. Sitä paitsi aivoni jäsentelivät parhaillaan muutamaan kiireistä projektia, joten havaintosensorini oli käännetty pois päältä.
***
Tänään olin lähdössä juuri aikataulussa. Istun autoon ja ihmettelen, miksi kojetaulun kellossa ei ole numeroita. Sitten havaitsen valoviiksen, joka on yläasennossa. Epätoivoinen starttiyritys ei tuota inahdustakaan.
Onneksi apu oli paikalla muutamassa minuutissa, ja loppujen lopuksi ehdimme juuri ajoissa. Jos olisi ollut huonompaa tuuria matkassa, päivän aikataulut olisivat menneet pahasti mukkelismakkelis. Ja siihen ei juuri nyt olisi varaa.
Muistan ainakin jatkossa triplatsekata, etten jätä palavia valoja jälkeeni.
Joku viikko sitten tyhjäsin kännykkäni muistikortin ja tallensin sinne valikoiman uutta musiikkia. Hyväksi havaittuun tapaan laitoin eri soittajaryhmille valikoiman erilaisia soittoääniä.
Oma perhe soittaa Marilyn Monroeta. Sukulaisten soittaessa kajahtaa Duffy (jolta olen kuullut tasan kaksi kappaletta, mutta kummastakin pidän – ihanaa 1960-luvun tunnelmaa). Tanssiryhmäläisillä soivat työn alla olevat tanssibiisit, tanssinharrastajilla ylipäänsä itämaisen tanssin musiikki. Kaikki ryhmättömät soittavat Andrew Lloyd Webberiä, tällä hetkellä musiikkia musikaalista Evita.
Tai siis nämä kappaleet soisivat, jos kännykkäni ei olisi kokenut jotain idiottimaista vinksahdusta. Muistikortilla olevat soittoäänet kieltäytyvät toimimasta tai soivat korkeintaan sekunnin, pari. Sitten ilmoille helähtää iloinen Nokia tunes.
Jos minä jotain soittoääntä inhoan, se on Nokia tunes. Se saattoi olla ihan komea joskus pyöreästi 12 vuotta sitten, kun ensimmäisen kännykkäni ostin. Mutta se ei tosiaan ole se soittoääni, jonka kännykästäni haluaisin kuulla.
Aiemmin biisit kännykän muistikortilta toimivat ongelmitta soittoääninä, nyt eivät. Mikään säätö ja vääntö ei tunnu auttavan. Tänään keksin, että voisin siirtää kaikki SIM-kortille tallennetut kännykkänumerot puhelimen muistiin. En vielä tiedä, saako se soittoääniä toimimaan, mutta jotain ainakin tapahtui: kaikkien numeroiden ryhmätiedot hävisivät.
Mieluummin silti joka puhelulla And the money kept rolling in kuin Nokia tunes.
Jälkikirjoitus viikkoa myöhemmin
Ei auttanut mikään: muistikortin musiikit päättivät lopettaa tyystin soimisen, soittoääninä siis. Musiikkeja pystyy toki kuuntelemaan soitto-ohjelman kautta tai yksitellen galleriasta, mutta soittoäänenä soi itsepintaisesti Nokia Tunes.
Kun siirsin kappaleet kännykän omalle “kovalevylle” (mikä-se-sitten-ikinä-oikeasti-onkaan), ne suostuivat toimimaan kännykän hälytysääninä. Valitettavasti yksittäisten kappaleiden vaatima tila Nokian suosimassa aac-muodossa on useampia megoja, joten kännykän pieni muisti ei kovin laveaan biisivalikoimaan riitä.
Siispä täytyy muuntaa kappaleet mp3-muotoon ja pätkäistä sopiva puolen minuutin pätkä soittoääneksi. Ensimmäiseen urakkaan valikoitui ohjelmaksi Switch, toiseen Audacity.
Pienenä kesä alkoi siitä, kun pääsi ensimmäistä kertaa uimaan. Taisin joskus jopa uida joessa likimain jäiden seassa. Sitä en tekisi enää.
Tenavana uiminen oli kesän tärkein juttu. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen vähemmän minua innostavat uintireissut luonnonvesiin. Siellä on aina kylmä viima, vesi on jäätävää, jaloista vetää suonta, hiekkaa on varpaiden välit täynnä ja uimisen jälkeen on hirveän hankala saada kuivat vaatteet päälle. Kotimatkan ajan hampaat kalisevat ja sitten pitäisi päästä taas suihkuun, jotta saa järviveden lisäaineet huuhdottua pois. Eikä järvellä voi uida matkaa, ja sehän on ainoa syy mennä uimaan. (Missä välissä minusta tuli näin tylsä?)
Niinpä minulle sopi oikein mainiosti, että sain ulkoistettua lasten uittamisen, ainakin tälle viikkoa. Tänään alkoi kuusipäiväinen uimakoulu lähimmällä uimahallilla. Lapset ovat innoissaan, eikä minun tarvitse värjötellä kylmässä vedessä.
Ehkä sitten kesempänä käydään järvelläkin. Ja oikein hyvällä tuurilla minä selviän niistäkin reissuista kastumatta.