Merkinnät teemasta ''

Viipotustahtia: vasenoikeavasenoik…

Syyskuu oli etukäteen kalenterista katsoen hurja: päivät, jolloin ei tarvinnut lähteä liikkeelle, olivat kortilla, ja niillekin päiville oli toki töitä, mitenkäs muuten.

Kokonaistilannetta ei yhtään parantanut se, että koulutuspäiviä osui syyskuulle kolme (!) ja lisäksi yksi päivä vietettiin kvartaalitarkastuksissa Seinäjoella. Käytännössä siis melkein yhden normaali-ihmisen työviikon tunnit on lusmuttu jossain ihan muualla kuin töissä.

Olen ollut erittäin iloinen siitä, että kysyntää on ollut runsaasti. Niinhän se on, että sille, jolla on, annetaan; täysi kalenteri vetää magneetin lailla lisää töitä. Tolkun säilyttäminen on sitten kokonaan eri juttu.

***

Lokakuussa tahti ei onneksi jatku tappavana: toistaiseksi menokalenterissa on vakioviikko-ohjelmien lisäksi vain muutama riipustus. Työkalenterissa on kyllä niin monta projektia tehtäväksi ja viimeisteltäväksi, että ei niitä vapaa-ajan ongelmia ehdi alkavallakaan kuulla syntymään. Jos sellainen vahinko meinaa käydä, käyn mylläämässä vähän kangasvarastoja, ja vapaa-ajan ongelmat poistuvat saman tien.

Välihuomautus: alkaa sää sen verran kylmetä, että kunnolliselle välikausitakille olisi käyttöä. Kankaat on olleet jo vuodesta 1996, mutta sopivaa mallia ei ole löytynyt vieläkään. Pitäisikö tämän perusteella olettaa, että se takki ei ehdi ennen seuraavia lumia?

***

Alussa siis leppoisa lokakuu – tai ainakin leppoisahko. Tai ainakin suvantoja sisältävä. Tai ainakin sellainen, että jokaiseen viikkoon mahtuu ainakin yksi lepopäivä. Tässä kuussa syke ehkä ehtii laskemaan likelle normaalia, ainakin ajoittain.

Mutta ei vielä ainakaan tällä eikä ensi viikolla: parhaillaan työn alla muun muassa seuraava Ishtar.

Kissa pöydälle

Keittiön pöytä on talon hermokeskus. Sinne kerääntyvät ihmiset, tärkeät paperit, olennaiset tavarat – ja koko joukko muutakin melkein olennaista.

Ainoa asia, mikä meidän pöydältämme puuttuu, on kissa. Koska taloutemme vahvuuteen ei moista ole koskaan kuulunut eikä ole tällä allergisuusasteella tulossakaan, joten pöydällä on siis kissankokoinen tila muille tarpeellisille härpäkkeille.

Pöydän vakiokalustus:

  • insuliinikynät, paketti neuloja, omaseurantavihko ja kynä
  • verensokerimittari, purkki liuskoja, pari ylimääräistä lansettikynää ja juuri nyt vielä paketinloppu lansetteja
  • yksi läppäri olennaisine tarvikkeineen
  • uusimmat paikallislehdet, mukaanlukien paikallinen ilmaisjakelulehti, josta vilaastaan lähikaupan mainokset
  • talouspaperirulla telineessään
  • muovitabletit, ostettu Tiimarista hyvin kauan sitten
  • rehuja, tällä hetkellä saintpaulia (kukkii), yksi tunnistamaton kasvi ja 10 sentillä ostettu muratti – kahdelle jälkimmäiselle tarjottiin valohoitoa, mutta muratti ei näyttänyt siitä tokeentuvan (sen tilalle siirtynee kääpiösyklaami, josta maksettiin euro)
  • talomme ainoa sisustuselementti: sydämenmuotoinen kulho, jonka sain noin 30 vuotta sitten lahjaksi – siinä poltan talvikaudella kelluvia kynttilöitä

Tällä hetkellä lisäksi

  • kaksi korillista kynsilakkoja
  • pari tuubia perusvoiteita
  • allergialääkkeeni
  • desinfiointiainetta ja Basibactia
  • kynsiviila
  • pinsetit
  • lasten koulutodistuskansiot (joille voisin pikkuhiljaa keksiä jonkin järkevän paikan)
  • perheenjäsenten mukit
  • purkki hunajaa
  • lasten digikamera (jolle voisivat keksiä paremman paikan)
  • kanelipurkki (jolle on kyllä ihan omakin paikka)
  • yksi kyltti (jolle ei ole vielä keksitty hyvää paikkaa)
  • kasa lasten lehtiä ja muuta rompetta, joka toivottavasti häipyy ennen kuin ehdin kissaa sanoa

Kohta puoliin täytyy raivata vielä turvallista polttotilaa kynttilöille, eikä ole niin sanottua, ettenkö taas ajoittain tulisi siirtäneeksi tätä työläppäriänikin keittiöön. Siinähän se kissan kokoinen tila sitten menikin.

***

Tulossa jännittävä jatko-osa: työhuoneen pöydän arkeologiset kaivaukset nykypäivästä kohti esihistoriaa.

Keikalla taas

Koska tämä blogi heijastelee aina sitä, mikä kulloinkin elämässä on eniten pinnalla, tarjolla jälleen tanssielämyksiä. Olin illalla tanssikeikalla Ähtärissä, tällä kertaa esiintymässä tasavuosijuhlissa.

Usein tanssiesiintymiset ovat näytöksiä, joissa yleisönä on tanssin harrastajia. Nämä harrastajat ovat tulleet katsomaan nimenomaan tanssia ja sitä myöten osaavat heittäytyä esityksiin mukaan.

Tavallinen yleisö, jos tällainen lattana termi sallitaan, seuraa yleensä esityksiä sivistyneesti hiljaa ja taputtaa hillitysti esityksen jälkeen. Vasta esityksen jälkeen saa kuulla, että yleisö on pitänyt esityksestä kovasti – tanssin aikana sitä ei välttämättä huomaa.

Tämän illan keikalla oli sellainen yleisö, joka aloitti rytmikkään taputuksen jo heti musiikin ensi tahdeista ja palkitsi tanssijat biisien päätteeksi runsain taputuksin. Olo oli kuin tanssifestareilla esiintyessä (ja tämä on siis korkein mahdollinen kunnianosoitus, mitä yleisölle voi antaa).

Esiintyminen on aina upeaa, mutta erityisen upeaa se on, kun yleisökin silminnähden nauttii esityksestä.

***

Seuraava kalenterissa oleva esiintyminen on kahden kuukauden päästä Tampereella, joten ihan heti ei tanssiesityshehkutusta ole tyrkyllä. Tanssituntihehkutus toki pulpahtelee aika ajoin pintaan, sillä arkeni jatkuu tanssin parissa.

Kriteeristö

Mistä tietää, että tanssitunti on ollut onnistunut?

Ainakin omasta olosta. Kun vetäjällä on energinen ja virkeä fiilis tunnin päätteeksi, homma tuskin on mennyt kovin pahasti pieleen.

Positiiviselta vaikuttaa myös se, jos tanssijat eivät meinaa malttaa lopettaa tanssimista vaan urakoivat täydellä höyryllä vielä yliminuuteillakin.

Vaiti vain

Toinen päivä hiljaiseloa sujui kunnialla – vaikka ihan puhumatta en olekaan pystynyt olemaan. Pidin neljä tanssituntia kohtuullisen menestyksekkäästi hyvin pienellä puhemäärällä ja sekin kymmenesosalla normaalista äänenvolyymistani.

Jotain tästä voisi ottaa opikseen sitä aikaa varten, kun ääni taas on käytössäni. Ensinnäkin se, että kun minä puhun hyvin hiljaa, se hiljentää myös muut. Samaa kikkaahan käyttävät koulun opettajat: kun he puhuvat riittävän hiljaa, on oppilaidenkin pakko hiljentyä kuuntelemaan. Tämä toimii käsittämättömän hyvin opetuksessa, mutta häkellyttävän hyvin myös kotona lasten kanssa. Meillä ei ole ollut näin hiljaista miesmuistiin! (Mutta eihän tällainen kestäisi – tämä on outouden viehätystä lastenkin näkökulmasta.)

Toisekseen olen havainnut, että opetuksesta tulee selkeämpää, kun en voi käyttää ääntäni. Sarjojen täytyy olla selvempiä, ja niitä täytyy toistaa pidempään, jotta tanssijat ehtivät ensin nähdä, sitten ymmärtää ja lopuksi vielä toteuttaakin sarjaa menestyksekkäästi. Ainakin aloittelijoita käytäntö palvelee.

Kolmanneksi olen havainnut, että maailma pyörii, vaikken minä sitä puheellani ohjaakaan. Olen kyllä vakuuttunut siitä, että maailman pyörimisessä on jonkinsortin tihkasua. Täytyyhän sen jossain näkyä!

***

Huonojakin puolia on. Ääni tuntuu olevan ihan kokonaan kadoksissa, kun sitä ei käytä.

Normaalistikin minulla on aamuisin käheänkarhea ääni, ja jos en puhu päivällä pitkään aikaan, äänestäni tulee samanmoinen. Nyt tuntuu siltä, että puolentoista päivän minimipuheen jäljiltä äänestä ei ole jäljellä mitään. Koetan luottaa siihen, että kun äänihuulet saavat levätä, ääni taas hiipii takaisin.

Ja se puhumatta oleminen… Voi miten vaikeaa onkaan olla hiljaa! Minulla olisi niin paljon sanottavaa…