Merkinnät teemasta ''

Näytöksen jälkeen

Hirveä väsy. Tyhjä pää. Vireetön.

Näytös on takana, minuuttitahtinen urakka on lopuillaan. Ottaa jonkin aikaa, että elämän rytmi taas löytyy.

Mutta hyvin meni, esiintyjät ja yleisö ovat olleet tyytyväisiä. Vielä väsy lähtee ja tyytyväisyys jää.

Käsillä on kiire

Lauantai lähestyy aivan liian nopeasti; tekemistä on paljon. Tanssiyhdistys Sahara ry:n tanssinäytös on ihanmelkeinjustheti, ja se tarkoittaa, että minä tiedän ihan tarkasti mihin tämän viikon tunnit ja minuutit käytän.

Kangassilppua on pitkin lattioita, mutten ole vaivautunut sitä siivoamaan, sillä lisää tulee koko ajan. On punaista, vihreää, oranssia, turkoosia, violettia, ruskeaa, sinistä, mustaakin, kimallusta ja hohdetta. Värit inspiroivat ompelemaan, vaikka sarjatyönä valmistuukin 14 pussihousut ja kymmenkunta toppia. Ynnä oma hame. Ja teinhän minä taannoin muutaman alusmekon ja kaksi khaligimekkoakin. Ainakin. Olen jo aikaa sitten seonnut laskuissa.

Korupöydällä on röykkiöittäin puolivalmiita korvakoruja. Saa nähdä, antaako aika myöten vai jääkö osa koruista pelkän suunnittelun asteelle. Omaan soolopukuun sopivia korvakoruja en ole vieläkään tehnyt, vaikka puku onkin ollut käytössä jo vuosia. Ehtisiköhän sitä inspiroitua ennen lauantaita…

Näytöksen rutiinihommia on pinoittain. Lippujen leikkausta ja numerointia, käsiohjelman työstämistä, musiikkien koostamista, lippujen laskutusta, tiedotusta, yhteydenottoja ja yhteydenpitoa, suunnittelua ja ajattelua.

Ja tanssimista. Ylimääräisiä harjoituksia, treenausta, hiomista, viilausta, nipotusta, soolon työstämistä, ongelmanratkaisuja, tekniikan tarkennusta, stilisointia. Valmistautumista. Tanssimista.

Tästä tulee hyvä näytös*.

*Halawa 2010 Seinäjoella lauantaina 30.1. kello 16.30 ja 19.00 Nuorisokeskuksessa. Tanssiyhdistys Sahara ry:n näytös ja savonlinnalaisen Farah ry:n tanssiteatteriteos Pyörteessä, kokonaiskesto väliaikoineen 1 h 45 min.

Opin tiellä ja oikopolulla

Olen suurimman osan elämääni opiskellut asioita itse, yrityksen ja erehdyksen kautta.

Aikoinaan opin englannin kielestä ja kieliopista enemmän istumalla sanakirja kädessä ja suomentamalla laulujen sanoja kuin koulussa tunneilla. Journalistiikan opinnoissa vietin käsittämättömän määrän tunteja tuijottaen Quark-taitto-ohjelman ruutua ja etsien ratkaisuja taitto-ongelmiin. Olen tyhjentänyt kirjaston hyllyjä ja lukenut tietokirjoja, osan uudelleen ja uudelleen, sillä hyvästä kirjasta saa jokaisella lukukerralla irti jotain uutta.

Kun haluaa oppia, oppii ilman opettajaakin. Mutta se on kivinen ja mutkainen tie.

***

Itse opiskellessa joutuu itse rakentamaan syyt ja seuraukset, yhtäläisyydet ja erot. Itse joutuu etsimään näppärämpiä tapoja tehdä, itse joutuu etsimään virheen ja keksimään sille ratkaisun. Matkan varrella kaadutaan ja kompuroidaan, otetaan takapakkia, tehdään sutta. Joskus onnistutaan.

Opettajan tehtävänä on näyttää oikopolku oppimiseen. Opettaja osaa tarjota asiat sopivina kokonaisuuksina, jolloin oppilas ei joudu kerralla omaksumaan liikaa asiaa. Opettaja tietää helpomman tavan tehdä tai nopeamman keinon toteuttaa. Opettaja näkee heti, missä virhe on, ja osaa auttaa sen korjaamisessa.

Opettaminen on prosessin nopeuttamista.

***

Aloitin opettamisen 15 vuotta sitten. Sittemmin olen opettanut suomen kieltä, kielenhuoltoa ja kirjoittamista, itämaista tanssia, kuvankäsittelyä, kädentaitoja…

Olen havainnut, että opettaminen on ryhmätyötä.

Opettajalla on taito ja tieto, jota hän oppilailleen jakaa. Mutta opettaja on myös omaksunut alansa käytännöt, normit ja ajattelutavan. Oppilailla ei ole välttämättä sen paremmin taitoa eikä tietoa, muttei myöskään niiden rasitteita.

Kun ei tiedä, miten joku pitäisi tehdä, voi kokeilla mitä tapaa tahansa ja onnistua (tai epäonnistua). Kun ei tiedä, miten joku asia on, voi tehdä sen miten vain ja onnistua (tai epäonnistua).

Häkellyttävän usein opettajana saan uusia oivalluksia oppilaiden tavasta hahmottaa tai tehdä asioita. Joskus se oivallus liittyy sisältöön, joskus tekniikkaan, joskus asioiden ja elämän laajempiin yhteyksiin.

Tanssioppilaani ovat jo tottuneet siihen, että tartun hulluimpiinkin heitettyihin ideoihin. Niin on tansseihin päätynyt muun muassa keihäänheittoa ja ammuntaa.

Opettaminen on myös oppimista.

Tärkeämpää kuin lopputulos

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. (Huomautus: seuraa rankkaa yleistystä. Todennäköisesti ihmisiä on enemmän kuin kahdenlaisia, mutta tämän tosiseikan huomioon ottaminen sotkee ikävästi tämän tekstin rakenteen. Sovitaan siis, että on olemassa vain kahdelaisia ihmisiä.)

On ihmisiä, jotka haluavat saada kaiken valmiina, nopeasti, hetijustnyt, ilman vaivaa. Ja on ihmisiä, joille prosessi on yhtä tärkeää – tai joskus jopa tärkeämpää – kuin lopputulos.

***

Minä en pidä valmiista asioita (paitsi jos kyse on ruoanlaitosta, jolloin puolivalmis on aina parempi kuin raaka-aine – paitsi kaurapuurossa). Ehkä olen jopa mennyt monessa suhteessa liian pitkälle, kun vieroksun valmiina hankittua. En silti sentään ole ostanut lampaita keritäkseni niitä ja kehrätäkseni villoja. Enkä ole hankkinut tietokoneen komponentteja kasatakseni niistä konetta. Joissain asioissa valmiilla on paikkansa.

Mutta kovin monessa asiassa mieluummin teen ja valmistan itse kuin ostan valmiin tuotteen. Teen mielelläni juuri minun näköistäni, minun tarpeisiini sopivaa ja itselleni käyttökelpoista.

Sopii kysyä, olenko jämähtänyt noin kolmivuotiaan “minä itse” -asteelle.

***

Minulle tekeminen on tärkeää. Se, että käsitöitä tehdessäni näen villapaidan valmistuvan silmukka silmukalta, puseron muotoutuvan sauma saumalta. Se, että näen painotuotteen hahmottuvan, valokuvan työstyvän tai nettisivuston rakentuvan. Se, että näen koreografian muotoutuvan, sovituksen palasten loksahtelevan paikoilleen.

Osa tekemisen nautintoa on oppiminen ja taitojen kasvaminen. Ensimmäinen yritys ei välttämättä tuota hyvää lopputulosta, mutta harjoittelu kasvattaa taitoja. Ongelmia oppii ratkomaan vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Tietoa etsiessä löytää sellaistakin, mitä ei ollut etsimässä.

Tieto ja taito eivät tule ilman ponnisteluja, niiden eteen pitää tehdä työtä. Mutta kun se taito on hankittu – niin no, sitten sillä taidolla tehdään töitä. Tehdään valmista.

Syy ja seuraus?

Nyt on jotain vialla. Minulla on virtaa vaikka toisille jakaa.

Tätä hämärää olotilaa on kestänyt jo puolen viikkoa, ehkä jopa maanantaista asti. Tekeminen on iloista, mieli tekee tarttua töihin ja urakoihin, ja saan jopa valmista.

***

Moni tietysti sanoo, että sitä se teettää, kun päivät pitenevät. Minulle käy yleensä päinvastoin. Joulukuun 22. päivä on se pahin, kun tajuan, että nyt alkaa päivä pidentyä ja kevät lähestyä. Minun energiani ei virtaa valon lisääntymisestä.

Joku ehdottanee, että uusi vuosi ja uusi kalenteri on virtaa-antavana voimana. Ehkä, kenties, mutta rohkenen epäillä. Hyvistä aikeistani huolimatta en ole vielä saanut edes avattua vuoden 2010 kalentereitani, ja seinäkalenterinkin vaihdoin uuteen tänään. Ei tunnu uudenvuodenvirralta tämä.

Satunnainen henkilö voisi arvella, että kenties olen nukkunut niin paljon, että univelat on pois kuitattu. Ja katinkontit, tässä mitään nukuttu ole. Toinen voisi arvella ulkoilun virkistäneen aivoja. Tosiasiassa olen ollut aktiivisesti neljän seinän sisällä. Kolmas aprikoi syyksi rakastumista. Se asiantila on ollut entisellään liki parinkymmentä vuotta, joten rohkenen epäillä.

***

Tiedän minä, mistä tämä johtuu. Deadline lähestyy.

Näytökseen on kolme viikkoa, joten alkaa olla pakko saada aikaiseksi. Asiat alkavat loksahdella paikoilleen. Tanssit valmistuvat. Päätöksiä tulee tehdyksi (siis oikeita päätöksiä, pitäviä päätöksiä, ei mitään ehkä-jos-en-keksi-mitään-parempaa-päätöksiä). Hommia tulee tehtyä valmiiksi (siis oikeasti valmiiksi eikä tämä-on-ihan-just-melkein-valmis-kun-vielä-teen-pari-pikku-juttua-valmiiksi). Projektit etenevät.

Mikään ei ole niin addiktoivaa kuin loksahtelu. Eikä niin motivoivaa.