Merkinnät teemasta ''

Näppärät näpit

Jos aikaa olisi rajattomasti, voisin kuvitella innostuvani askartelusta.

Lapsen kaveri viettää syntymäpäiväänsä. Osana lahjaa on kiva antaa jotain itsetehtyä.

Juhannusprojektina testasimme kevyttä helmikudontakehystäni: opetin lapselle helmikudonnan alkeet, ja hän tekaisi näppärästi lahjaksi rannekorun. Minä päättelin langat ja kiinnitin lukot. (Ja ryhdyin siinä sivussa miettimään, josko a) löytäisin jonkin kivan helmikudontamallin ja b) hankkisin isomman helmikudontakehyksen, jossa voi kutoa leveämpiä helmitöitä.)

***

Tänään oli kortin vuoro. Koska mielikuvitukseni korttiprojekteissa on suppea, olen hankkinut havaintoaineistoa (pari askartelulehteä ja -kirjaa), joista lapsi valitsi mieleisensä, kukkaruukku ikkunalla -kortin.

Piirsimme ja leikkelimme paperista kasan kukkia, liimasimme, käytimme karhuntarraa ja kaksipuoleista teippiä, ja saimme yhteistyössä aikaiseksi varsin mukavan kortin. Aikaa hupeni odottamattoman paljon, mutta terälehtien leikkuu piti tehdä kieli keskellä suuta. Sitä paitsi lopputulos oli varsin onnistunut.

***

Korttiaskarteluun voisi jäädä koukkuun – ja varustelukierteeseen. Toistaiseksi olen onnistunut tyytymään paperiveitseen, kuviosaksiin ja kohokuviointihärpäkkeeseen, mutta esimerkiksi ATC-korttien tekijöiden taidonnäytteet saavat sormet syyhyämään ja mielen hiniöimään kaikenmoisia leimoja, pintakäsittelyaineita sun muita.

Syvää hengitystä, intensiivistä kellon tuijotusta. Eipä innostuta! Ompelukset, neulomukset ja virkkuut, helmi- ja paljettikirjonnat sekä korut saavat luvan riittää. Ei enää uusia kädentaitoinnostuksia. Ei ainakaan nykyisillä 24 tunnin vuorokausilla.

Boheemiuden rapsodia, osa 1

En ole koskaan kuvitellut, että tekisin töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen. En ole nähnyt itseäni kellokorttia leimaamassa. En ole havitellut virkaa tai vakinaista tointa.

En sitten ole päivätöihin koskaan päätynytkään. Enkä vakinaisiin, kokoaikaisiin työsuhteisiin.

***

Vakinaisissa työsuhteissa olisi etunsa. Esimerkiksi säännöllisesti juokseva palkka ja useampi viikko palkallista lomaa. Jonkinsorttinen varmuus siitä, että töitä on jatkossakin. Ja mahdollisuus olla sairaslomalla.

Vastineeksi pitäisi antaa työnantajalle aikamoinen osuus vuorokaudestani. Okei, ihan kohtuullista. Lisäksi työnantajalla olisi oikeus tuotosteni tekijänoikeuksiin. Jos teen työsuhteessa jonkin teoksen (esimerkiksi valokuvan tai lehtijutun), tekijänoikeus on työnantajalla. Edelleen: kohtuullista kai tuokin, siitähän työsuhteinen palkkansa saa.

Mutta lisäksi työnantajalla olisi mahdollisuus rajoittaa tekemisiäni vapaa-ajalla – moniin asioihin, joita työn ulkopuolella haluaisi tehdä, pitää olla työnantajalta sivutoimilupa. No joo, jos on päivätöissä, niin ei kai sitä enää vapaa-aikanaan mitään ylimääräistä jaksaisi tehdäkään.

***

Aika ajoin on mukava katsoa työpaikkailmoituksia ja miettiä, millaista olisi olla ihan oikeasti työsuhteessa. Varsinkin palkkapäivänä.

Ja todella usein on mukava tarttua kynään ja täytää omaa kalenteria omaehtoisesti omilla suunnitelmilla ja omilla deadlineilla, varata vapaata niille päiville, jolloin haluaa jonnekin mennä ja osallistua, valita mieleiset projektit ja työt, asettaa itse omat tavoitteet ja päämäärät.

Palkkapäiviä on harvakseltaan, sairaslomaa voi pitää vain loma-aikaan ja loman pitäminen tarkoittaa vähemmän tuloja. Toisaalta lasten ei tarvitse sairastaa yksin kotona eikä olla päinensä lomakausina.

Eikä minun tarvitse herätä töihin kahdeksaksi, jos en halua. Illanvirkku ei yleensä halua.

Finaaleja – ja finaaleja

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia sarjoista, jotka ovat jo päättyneet.

Nyt kesäkuulla on nähty muutaman tv-sarjan päätös. Ennakkoon hehkutettiin varmaan eniten Lostin viimeistä kautta, joka päättyi onnellisesti pari viikkoa sitten.

Viime viikolla nähtiin viimeinen jakso sarjasta Flash Forward, jota oli tarkoitus jatkaa useampikin kausi, mutta niin vain pistettiin stoppi ensimmäisen kauden loppuun. Vanhoista uusinnoista tuli päätökseen Mullan alla (Six Feet Under), jota tehtiin viisi kautta.

Lost, aikahyppyjen mestari

Lost (2004–2010) noudatti läpi kuuden kautensa lahjomatonta epäloogisuuden logiikkaa, jossa melkein mikä tahansa oli mahdollista, kronologia epäolennaista ja takaumien käyttö poikkeuksellisen onnistunutta.

Romaanikirjoittamisen kirjoittamaton sääntö on, että jokainen takauma pudottaa tuhat lukijaa (ehkä sääntö ei mennyt kirjaimellisesti näin, mutta ajatus oli jotakuinkin sama). Lukija odottaa tarinaa, joka etenee, ei hyppelyjä aikatasoilla taakse ja takaisin. Elokuvissa ja tv-sarjoissa tämä toimii paremmin, koska takauman voi toteuttaa visuaalisesti erilaisena kuin itse tarinan, jolloin katsoja pysyy paremmin mukana aikatasoissa.

Lostissa aikatasoja ja lopulta rinnakkaistodellisuuksiakin hyödynnettiin jo niin aktiivisesti, että katsoja ei enää tiennyt, missä ajassa oikeasti ollaan ja mikä on totta. Minä pidin näistä aikatasohyppelyistä, erityisesti takaumista ja takaumien uusinnoista eri näkökulmista: ne kuorivat jokaisesta henkilöstä uusia kerroksia.

Lostin viimeinen jakso olisi voinut vetää langat yhteen, mutta sillä määrällä mysteerejä, mitä kuuteen kauteen oli ehditty kasaamaan, olisi todennäköisesti tarvittu yksi kausi pelkkiä lankojen uudelleenkutomisia. Tuotantotiimi oli päättänyt turvautua siihen ainoaan mahdolliseen ratkaisuun, jolla sai suhteellisen tyydyttävän lopun aikaiseksi: henkilökaarti heitti henkensä ja siirtyi kohti valoa.

Tämä on juuri se temppu, mistä ala-asteen ainekirjoituksessa jo varoitettiin: se, että tekstin lopuksi kertoja herää sängystään ja toteaa kaiken olleen vain unta, on aika köyhä tapa saada teksti päätökseen.

Lostissa temppu tyydytti kohtuullisen hyvin, koska päähenkilöt oli ajettu jo sellaiseen umpikujaan, missä lohdullisin ratkaisu oli kuolema. Sitä paitsi romantikolle on aina mukava nähdä, että menetetyt rakkaat palaavat takaisin ja kaikki saavat elää (toisen) elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Flash Forward, pahasti kesken

Flash Forward (2009–2010) perustui Robert J. Sawyerin science fiction -romaaniin, jossa koko ihmiskunta menettää tajuntansa kahdeksi minuutiksi 17 sekunniksi ja näkee tulevaisuutensa.

Pidin tarinan lähtökohdista ja siitä ristiriidasta, mikä henkilöiden sisälle ja välille syntyi, kun he joutuivat taistelemaan tulevaisuusnäkyjen aiheuttamien pelkojen ja odotusten kanssa. Edellytyksiä monitasoisiin henkilökuviin oli, esimerkiksi naisagentti Janis Hawkin kaksoisagenttiuden paljastava jakso oli onnistunut. Kaikkien hahmojen logiikka ja uskottavuus ei aina ollut korkeimmillaan, mutta kokonaisuutena sarja jaksoi pitää minua otteessaan.

Tarina vain loppui liian lyhyeen: päätösjaksossa oli uusi tajuttomuus ja uusi flashforward, joka herätti lisää kysymyksiä. Ja niihin, pahus vie, ei ole luvassa jatkoa, koska ABC päätti lopettaa sarjan tuotannon.

Six Feet Under, todellinen flashforward

Mullan alla, alkuperäisnimeltään Six Feet Under, ehdi viiden kauden aikana (2001–2005) rikkoa surrealismin ja hyvän maun rajoja, mutta aina niin loistavilla käsikirjoituksilla, että sarjaan jäi väkisinkin koukkuun.

Viisi erinomaista kautta saivat ansaitsemansa lopun, vaikka toiseksi viimeinen jakso olikin jo pientä happy ending -hakuista laskusuhdannetta. Viimeisessä jaksossa annettiin henkilöiden tarinoille loppu, suuntaviivat tulevaisuuteen.

Mutta juuri kun katsoja luulee, että tähän tämä tarina päättyi, päähenkilöiden tarinat tuotiin todelliseen loppuun: näytettiin jokaisen kuolema. Nämä kuolemaepisodit limittyivät hautausurakoitsijaperheen kuopuksen Clairen ajomatkaan, jossa hän lähti kohti uutta tulevaisuuttaan. Samanaikainen tulevaisuuden odotus ja kuolema toimivat toinen toisensa kontrastina, jossa katsoja kellui ajan ulkopuolella, toinen jalka tarinan nykyajassa, toinen tulevaisuudessa.

Six Feet Under -sarjan päätösjakson loppuminuutit tekivät minuun räjähtävän vaikutuksen ensimmäisellä katselukerralla muutama vuosi sitten. Olin asennoitunut siihen, että uusintakierroksella loppu tuntuisi lässähtäneeltä, kun sen jipon tietää etukäteen, mutta ei: tälläkin kerta aikavirtaus imi minut mukaansa.

Kumarran kunnoittavasti, Alan Ball. Keep on the good work.

Pimeää päin

Kesäpäivän seisaus. Vuoden toiseksi masentavin päivä. (Se masentavin on talvipäivän seisaus.)

Minulle kesän paras aika on alkukesä, aika jolloin yöt ovat aurinkoisia ja luonto ei ole vielä ihan täysillä kesässä mukana. Tämä pätee tietysti lähinnä Pohjois-Suomen oloihin – täällä eteläisessä Suomessa yöt ovat pimeitä ja täysi kesä on jo kesäkuun alkussa, joskus aiemminkin, kuten tänä vuonna.

Kesäpäivän seisauksesta alkaa öiden pimeneminen. Pimeät yöt tarkoittavat minulle elokuuta, ja elokuu tarkoittaa, että kesä on jo takana. Ihan turha tulla väittämään, että elokuu on mitä parhain lomakuukausi: minulle elokuu on jo selvästi syksyn puolta. Ja kesäpäivän seisauksesta on enää reilu kivenheitto elokuuhun.

***

Vieläkin pahempi on talvipäivän seisaus. Pitenevät päivät tarkoittavat, että kevät on tulossa, ja kevät on vuodenajoista ehdottomasti surkein.

Minua ei ahdista talven pimeys eivätkä pakkaset, mutta lisääntyvä auringonvalo muuttaa mielen levottomaksi.

Uusia jippoja

Jos ei saa nukuttua, kannattaa tilanteesta ottaa kaikki hyöty irti. Olen viikolla käynyt pitkin yötä tekemässä verensokeriseurantaa, jotta olisi jotain mutua tarkempaa aineistoa diabetespolikäynnillä.

Seuranta kannatti: sen avulla nähtiin, mitä verensokeri oikeasti yöllä tekee, ja osattiin kehitellä uusia jippoja insuliinihoitoon.

***

Fakta: yksi yksittäinen tulos on vain satunnainen arvo. Kaksi tulosta kertovat jotain kehityksestä, mutta trendien ennustamiseen tarvitaan useampia lukemia.

Se, että verensokeri on pari tuntia nukkumaanmenon jälkeen esimerkiksi 8 ja aamulla herättyä 14, ei vielä kerro muuta kuin sen, että yhdeksän tunnin aikana verensokeri nousee. Ensimmäinen reaktio: yön pitkää insuliinia on liian vähän.

Mutta kun yöltä on muutama välimittaus, päästään näkemään, milloin verensokeri oikein alkaa nousta. Osoittautui, että keskellä yötä verensokeri voi olla oikein hyvä, mutta se lähtee nousuun aamulla. Tätä kutsutaan aamunkoittoilmiöksi, ja sen aiheuttaa kasvuhormonin erityksen lisääntyminen aamuyöstä. Kasvuhormoni on insuliinin vastavaikuttaja, joten mitä enemmän kasvuhormonia erittyy, sen enemmän tarvitaan insuliinia.

Sen sijaan, että olisimme lisänneet yön pitkää insuliinia, siirryimme kokeilemaan sitä, että illan pitkävaikutteinen insuliini pistetään myöhemmin, jolloin sen vaikutus kestää pidemmälle aamuun. Lähiviikkoina nähdään, auttaako muutos vai täytyykö ottaa lisää jippoja käyttöön.