Merkinnät teemasta ''

Joulusatu

Tämä joulusatu on julkaistu Helmetti-foorumin joulukalenterissa 19. luukkuna.

Sinä aamuna äiti oli hyvin, hyvin väsynyt. Kun lapset tulivat herättämään, äiti ei olisi millään jaksanut nousta. Hän avasi laiskasti vasenta silmäänsä, mutta sulki sen äkkiä. Kattolampun koko valoteho tunkeutui pupillista sisään. Sitten hän raotti oikein, oikein varovaisesti oikeaa silmäänsä.

Näkökentässä pompotteli kolme tonttua, jotka tuntuivat singahtelevan valon nopeudella (299 792 458 metriä sekunnissa), lakkien kulkuset rämisten. Äiti sulki silmänsä, veti keuhkot täyteen ja puhalsi ilman hitaasti sihisyttäen hampaiden välistä.

Kun happi alkoi pikkuhiljaa kulkea keuhkoista aivoihin, äiti räväytti kummankin silmän auki ja tuijotti suoraan kolmeen silmäpariin, jotka tapittivat häntä herkeämättä. Tonttulakit pysähtyivät, kulkuset hiljenivät ja äidin kolme kullanmurua läväyttivät leveimmät hymynsä ja kiljaisivat: “Viisi päivää jouluun!”

Edelleen valon nopeudella (30 senttimetriä nanosekunnissa) lapset lennähtivät pois. Tuota pikaa keittiöstä alkoi kuulua astioiden kalahtelua ja jääkaapin oven tiheää aukoilua. Joku avasi vesihanan ja juoksutti vettä isoon astiaan. Naps, raps, kops, hups!

Äiti tuijotti kattoon. Viisi päivää jouluun. Mahdottomasti tekemistä. Liian lyhyitä päiviä, liian vähän öitä salaisille puuhille. Aivan liikaa siivottavaa. Ihan mahdottoman paljon siivottavaa.

Äiti työnsi varpaansa varovaisesti peiton ulkopuolelle. Brrrh! Huoneilma (+20,7 °C = 69,26 °F) tuntui viileältä täkin alla viipyilevän lämmön jälkeen. Hän kurotti lattialta villasukat ja vetaisi ne jalkaansa, ennen kuin uskalsi nousta.

Keittiöön taapertaessaan äiti oli havaitsevinaan jotain outoa. Hän solmi aamutakin vyöhön tiukemman rusetin ja oivalsi sitten: lattialla ei lojunut leluja. Äiti käveli makuuhuoneesta keittiöön törmäämättä ensimmäiseenkään leluun. Pikainen 360 asteen panorointi paljasti, että lattioilla ei ollut leluja, ei kirjoja, ei lehtiä, ei kenkiä eikä vaatteita — ei niin mitään.

Häkeltyneenä äiti pysähtyi lastenhuoneen ovensuuhun. Tavanomaisen kaaoksen sijaan siellä oli lattia (aivan, se ei ollutkaan harmaa vaan vaaleanruskea, äiti oivalsi) ja säntillisesti pinottuja lelulaatikoita, joista ei pursunnut yhtään bioniclea eikä hellokittyä. Sängytkin oli pedattu ja yöpuvut taiteltu huolellisesti tyynylle.

Äidin aivoihin tunkeutui yksi valtava ajatus: lapseni on napattu ja tilalle on tullut ekstraterrestriaalisia ihmekummajaisotuksia! Silmät pälyillen äiti hiipi kohti keittiötä. Siellä tonttukolmikko seisoi rivissä ja ojennuksessa, parrat suitt- (äiti ravisti päätään ja katsoi uudelleen: aivan, ei partoja, tontut olivat kuitenkin hänen lapsiaan) keittiön pöydän vieressä. Pöydällä höyrysi muumimuki parin kynttilän ja joulukaktuksen vieressä. Ei lehtivuoria, ei murupeltoja, ei maitojokia. Pöytäkin oli puunattu.

Äiti istuutui pöydän ääreen ja tuijotti epäluuloisena tuoksuvaa teekupillista.

“Se on sitä intialaista, mistä sinä tykkäät”, sanoi keskimmäinen.

“Otatko voileipää?” esikoinen kysyi ja ojensi lautasta, jossa oli kolme juoksevilla kurkkusiivuilla koristeltua ruisleipää.

Kuopus tuli kylkeen kiinni. Automaattisesti äiti nosti hänet syliinsä.

“Äiti, minä heräsin aamulla tosi aikaisin”, pienimmäinen kertoi. “Ja minä näin — ihan varmasti näin! — ikkunan takana tontun. Siellä on jalanjälkiäkin!”

Äiti vilkaisi ulos. Perheen isä oli lumitöissä, oli ollut jo aikamoisen tovin. Juuri silloin isä pysähtyi ja kääntyi katsomaan keittiön ikkunaan. Ei hän mitenkään voinut nähdä äidin istuvan keittiön pöydän ääressä, tukka sekaisena, kuopus sylissä, teekupillista sekoitellen. Ei hän voinut.

Äiti siristi silmiään. Kyllä, isä katsoi suoraan häneen ja virnisti.

© Inka Vilén 2010

Jälkihuomautus: ei perustu tositapahtumiin, ei ainakaan mitä tulee lattioiden siisteyteen.