Digi toi, digi vei
Puhun aina vaahto suussa digin hyödyntämisestä opetuksessa, mutta rajansa digilläkin.
Yleensä digiopetuskeskustelu tuppaa kääntymään kahden ääripään kinasteluksi: joko on digivastainen viimeiseen hengenvetoon tai digiuskovainen laput silmillä. Arno Kotro suomii Uuden Suomen blogissaan Helsingin opetuslautakuntaa ja kärjistää lautakunnan tavoitteiden ja mittareiden idioottimaisuuden: digilaitteet mukana 70 prosentissa opetuksesta? Edes minä en ole niin digihullu, että prosentteja tuijottaisin.
Lukiolaiset kaipaavat opetukseen keskustelua, opettajat haluavat vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta ja empatiataitoja. Ryhmäkokojen pienentämiseen ja lähiopetuksen turvaamiseen ei raha heru, mutta digilaitteisiin sitä syydetään sumeilematta. Kannetaan huolta opetuksen aataminaikuisuudesta ja viihdyttävyyden puutteesta (sirkusko tässä ollaan?), mutta päättäjät eivät yhtään voivottele sitä, miten koululaisten lukutaito rapistuu ja sitä myöten ajattelukyky heikkenee. Ilmiöoppiminen on hieno ajatus (joka toteutuu äidinkielessä ihan luontojaan), mutta ilmiöiden hahmottamiseen tarvitaan analyyttista ajattelukykyä, joka ei synny sirpalemaista tietoa tutkiskelemalla.
Minulla on kolme pedagogista lähtökohtaa:
1) Oppituntien pitää olla hauskoja, koska opettaminen on niin paljon mukavampaa duunia, jos oppitunneilla on kivaa. Oma lehmä ojassa. Ei se tarkoita, että opetuksen pitäisi olla viihdyttävää tai opeteltavien asioiden helppoja, pikemminkin päinvastoin: oppiminen on hauskaa, kun on haasteita. Positiivista on tietysti se, että koska opetan äikkää ja kirjoittamista, voin innostua opetusaiheista joka ikisellä tunnilla – tylsiä aiheita ei yksinkertaisesti ole.
2) Keskustelu on keskeistä. Jos on vaihtoehtona aito dialogi oppilaiden kanssa tai opettajan synkkä yksinpuhelu, kannatan aina puhumista, vaikka se välillä menisi vähän asiasta sivukin. Siinä kuitenkin oppii kahta tärkeää taitoa: kuuntelemista ja keskustelua. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos osaisimme oikeasti kuunnella toisiamme.
3) Digi otetaan käyttöön aina, kun se on järkevää. En halua papereita hukattavakseni (ne ovat aina väärässä pinossa), en viitsi käyttää aikaani sellaisten tehtävien tarkistamiseen, jotka kone tarkistaa nopeammin ja näppärämmin, enkä tosiaankaan lue yhtään käsinkirjoitettua paperia, jos voin sen välttää. Tiedän, tiedän, käden ja kynän yhteys ja aivojen kehittyminen, ja oppilaat kirjoittavat huolellisempaa tekstiä käsin. Ihan sama. Nyky-yhteiskunnassa on kansalaistaito osata kirjoittaa koneella pitkiä ja lyhyitä tekstejä, hallita kokonaisrakenteen ja sisällön muokkaus sekä tekstin viilaus ja hiominen – tietotekniikan avulla. Tietokoneella kirjoittaminen on erilaista kuin kirjoittaminen kynällä tai kirjoituskoneella (jolla minä olen kirjoittanut ensimmäiset lehtijuttuni ja näytelmäni). Tekstin tuottamisessa tietokone ei ole uhka vaan mahdollisuus, käypä työkalu, jolle manuaaliversio ei vedä vertoja.
Mutta ei sitä digiä joka käänteeseen kaivata. Opetus on kohtaamista, asioiden äärelle pysähtymistä, tutkimista ja pohdiskelua, oivalluksia – ei pikalinkkejä ja oikopolkuja, sinihohtoisia ruutuja ja hauskoja apuohjelmia. Opetuksen ideologiana ei pitäisi olla pädi vastaan karttakeppi, vaan parhaat menetelmät ja toimivimmat käytännöt jokaiseen tilanteeseen.
(Ajatukset ovat osin lainaa Kotrolta ilman lähdeviitteitä, osin omaa. Lukekaa koko linkki!)