Merkinnät teemasta ''

Elämäni kirjastot

Tämä teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan kirjailijat ry:n blogissa 15.7.2017.

Kun sanotaan sana kirjasto, mitä ajattelet? Ajatteletko valtavaa kaupunginkirjastoa, Aleksandrian kirjaston aarteita vai pienen kyläkoulun kirjastohuonetta?

Minulle kirjasto tuo mieleen lapsuuteni kirjaston Sodankylässä. Ei sitä pientä, josta isä ja minä haimme ensimmäisen kirjastokortin koulutaipaleeni alussa, vaan sen isomman kirjaston uuden kunnantalon päädyssä. Siinä kirjastossa lähes asuin kymmenkunta vuotta. Keltaisessa aulassa tervehti täytetty susi. Lasten puolella oli matalat, selkänojalliset tuolit punakantisen pöydän ympärillä. Nuortenkirjat alkoivat ikkunanpuoleiselta seinustalta, sieltä löytyivät Edgar Rice Burroughsin Mars-kirjat ja Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja. L. M. Montgomeryn Annat ja Runotytöt olivat seinän takana lainaustiskin liepeillä. Mark Twainin ja Jules Vernen jälkeen alkoivat korkeat aikuisten hyllyt.

Tänään Sodankylän kirjasto on samassa paikassa kuin kultaisella kahdeksankymmenluvulla, mutta täysin uudistettuna: valoisana, tilavana, viihtyisänä. Vierailen siellä jokaisella Lapin-lomallani, mutten vieläkään hahmota, miten romaanit on hyllyille sijoitettu. Onneksi tiedän tärkeimmät: kävelen aina suoraan nuorten fantasiahyllylle ja sieltä luokkien 86 (kirjallisuustiede) ja 87 (kielitiede) luokse. Kiertueeni päättyy pisteeseen 83.2 (näytelmät).

Olen viettänyt eri kirjastoissa satoja ja taas satoja tunteja: kierrellyt hyllyjen välissä, uppoutunut tutkimaan kirjoja, lainannut enemmän kuin syliin mahtuu, istunut lukemassa kasapäin lehtiä, kirjoittanut muistiinpanoja käsikirjaston helmistä. Jos vietän paikkakunnalla pidempään kuin viikonlopun, olen mitä todennäköisimmin etsinyt sieltä kirjaston ja hankkinut sinne kortin.

Mukanani kulkee seitsemän kirjastokorttia Lapista Helsinkiin. Kirjastokimppojen myötä pystyn korteillani lainaamaan kirjoja lähes 90 kunnan ja yhden yliopiston kirjastoista, sähköisiä aineistoja unohtamatta. Viimeisen kahden vuoden aikana olen käyttänyt kolmentoista kirjaston palveluja paikan päällä, kiitos reissutyön ja opiskelun.

Minulla on jatkuvasti lainassa kymmeniä teoksia. Suurin osa on tietokirjallisuutta, joka liittyy joko opetukseen tai muuhun tutkittavaan aineistoon. Romaanit ovat vähemmistönä lainauslistallani – paitsi kesäisin, jolloin jätän jälkeeni isoja aukkoja nuorten fantasiahyllyihin. Ei liene yllättävää, että rakastan verkkokirjastoja, joiden avulla pysyn kartalla siitä, mitä olen lainannut mistäkin kirjastosta. Erityisesti rakastan sähköpostimuistutuksia lähestyvistä eräpäivistä ja mahdollisuutta uusia lainat verkossa.

Lapsuudessani kirjasto oli ehdottoman hiljaisuuden tyyssija. Jokainen nenänniisto ja tuolin kolahdus kuului perimmäiseen nurkkaan asti. Nykyisin kirjastot ovat paljon muutakin kuin kirjoja ja lukusaleja: ne ovat kohtaamispaikkoja, julkisia olohuoneita, tiloja, joissa on tarkoitus viihtyä yksin ja yhdessä. Vaikka elämme internetin ja googlauksen kulta-aikaa, kirjastot ovat myös ehtymättömiä tiedon runsaudensarvia, kiitos ammattitaitoisen henkilöstön.

Työpöytäni ylimmässä laatikossa on pino käytöstä poistuneita kirjastokortteja kahden–kolmenkymmenen vuoden takaa. On kortti Keuruun kirjastoon, jossa kävin lapsena kesäisin ahkerasti isovanhempieni kanssa; on kortti Rovaniemelle, josta lainasin vain kaksi kirjaa; on opiskeluajalta kortit Jyväskylän kaupunginkirjastoon ja yliopiston kirjastoon – kummankaan viivakoodi ei toimi enää; on vanhat kortit Töysään ja Alavudelle ajalta ennen lähiseudun yhteiskirjastoa ja yhteistä korttia; on Seinäjoen kortti, joka siirtyi eläkkeelle alkuvuodesta, kun Etelä-Pohjanmaan yhteinen Eepos-kirjasto otti ensiaskeleitaan.

Vanhojen kirjastokorttien kokoelmani kantaa muistoja tutuksi tulleista kirjahyllyistä, kirjastojen tuoksusta, opiskelusta ja työstä, eletystä elämästä eri paikkakunnilla, eri elämänvaiheissa. Minne tahansa elämä on minua kuljettanut, olen aina löytänyt itseni lähikirjastosta.