Merkinnät teemasta ''

Joulusatu 2019

Whamageddon! Perttu tuhahti. Amatöörien hommaa. Työporukka oli lyönyt vetoa, että he selviäisivät joulukuun ensimmäisestä päivästä jouluaattoon kuulematta Whamin Last Christmas -renkutusta. Pertun mielestä säännöt olivat aivan liian löysät. Ensiksikin cover-versioita sai kuunnella sydämensä kyllyydestä eikä kyseisen laulun hyräilystä sakotettu – ei edes siinä tapauksessa, että hyräili nuotin vierestä, mitä Perttu suurena musiikin ystävänä halveksi syvästi.

Pertulla oli tavoitteet paljon korkeammalla. Hän aikoi selviytyä aattoon asti kuulematta ainuttakaan joululaulua. Pelkkä ajatuskin pisti hykertelemään: kulkuset eivät riemuin helkkäilisi, kello ei löisi viisi mitä kummallisimpina aikoina päivästä, kesä ei tulisi talven keskelle ja yli kolmeen viikkoon nasaaliääninen nuorisokuoro ei rakentaisi lumilinnaa. Perttu alkoi suorastaan odottaa joulukuuta.

Marraskuun viimeisenä päivänä Perttu veti viimeistelevän korkeanpaikanleirin. Hän oli poistanut käytöstä kaikki mahdolliset sovellukset, joista voisi varoituksetta lävähtää soimaan joulumusiikkia. Hän oli pistänyt jäähylle television ja suoratoistopalvelut. Hän otti tietokoneesta äänet pois ja varmuuden vuoksi laittoi myös kännykän äänettömään tilaan.

Perttu oli tehnyt listan paikoista, jonne ei joulukuussa olisi asiaa. Koska listalla ensimmäisenä olivat ruokakaupat, Perttu oli käynyt illalla täyttämässä jääkaapin ja pakastimen. Herkkua oli siinä monenlaista, joululimpusta ja särpimestä puhumattakaan. Toiseksi kiellettyihin paikkoihin kuuluivat automarketit, joiden Perttu tiesi aloittaneen jo lokakuussa jouluviisujen pakkosyötön. Perttu oli varmistanut, että hänellä oli riittävästi ehjiä sukkia ja ylimääräinen paketti pyykkipulveria, jottei vain joutuisi sortumaan automarkettiasiakkuuteen ennen joulunpyhiä. Kolmanneksi listaan oli merkitty julkinen liikenne, sillä busseissa joulun alla kuskeillakin saattaisi olla hyvä lämmin hellä mieli ja jouluradio soimassa. Perttu päätti jouluun saakka käyttää kulkupelinä polkupyörää.

Itsenäisyyspäivään asti kaikki sujui hyvin, Perttu pystyi tyylipuhtaasti välttelemään kaikenlaisia joululauluja sisältäviä vaaranpaikkoja. Seuraavana arkipäivänä alkoivat murheet. Perttu oli avaamassa asuntonsa ovea, kun käytävästä kuului hyräilyä. Perttu veti oven äkkiä takaisin kiinni ja varmuuden vuoksi tunki lapaset korviinsa. Toki naapuri saattoi laulella höstvisaa tai kesäillanvalssia, mutta nyt ei ollut oikea hetki ottaa riskejä. Perttu päätyi tihrustamaan ovisilmästä ainakin puoli tuntia, ennen kuin uskalsi avata oviketjun ja juosta kolme kerrosväliä portaita alas.

Kymmenentenä päivänä Perttu päätti pistäytyä kirjastossa. Koska televisio oli pois käytöstä, Perttu oli alkukuun aikana ehtinyt lukemaan seitsemän dekkaria, mukaan lukien Antti Tuomaisen uusimman ja Agatha Christien klassikon Ikiyö. Olipa hän joutunut hätäpäissään lukemaan ne pari Finlandia-ehdokastakin, jotka kultivoitunut eno oli hänelle edellisinä vuosina joululahjaksi antanut. Niistä Perttu ei ollut niin innostunut, murhamysteerit olivat enemmän hänen mieleensä. Perttu kuvitteli itsensä piippu suussa ratkomaan selittämätöntä kuolemantapausta naapuritalon rappukäytävään. Koska Perttu oli viimeisen päälle tupakanvastainen mies, edes päiväunissa piipusta ei noussut savua.

Perttu marssi paikalliseen kirjastoon. Hän oli kerännyt Facebookin dekkariystävien palstalta pitkän suosituslistan, jottei joutuisi tyytymään keskinkertaisuuksiin. Kun elämä oli muuten rajattua, edes pienten ilojen oli syytä olla priimaa. Perttu ehti pudistella lumihiutaleet kaulaliinastaan ja avata takkinsa, kun hän huomasi kirjastoon kerääntyneen pelottavan joukon punaisia hiippalakkeja. Kulkuset kilisivät uhkaavasti.

”Meillä on tänään suuri joululauluraati”, heläytti herttainen kirjastonhoitaja. ”Nyt mukaan valitsemaan kauneinta joululaulua!” Ääntä nopeammin Perttu seisoi ulko-oven turvallisemmalla puolella napittamassa palttootaan. Illalla hän osti digitaalisen kirjapalvelun jäsenyyden puoleksi vuodeksi, sillä joulutarjouksena tuli kaksi kuukautta kaupan päälle.

Neljäntenätoista päivänä Perttu katsahti peiliin ja havaitsi, että silmät alkoivat peittyä ylipitkän kuontalon alle. Hän köpötteli parin korttelin päähän vakioparturiinsa. Parturi oli näppärä eikä jorissut turhia, mitä Perttu vakavamielisenä nuorena miehenä arvosti.

Parturi kietaisi Pertun kaulaan leikkauskapan ja tarttui saksiinsa. ”Onpa hiljaista”, parturi tuumasi. ”Onneksi on Teosto- ja Gramex-maksut maksettuna.” Parturi napsautti radion päälle ja hyräili mukana, miten pakkasyö on ja leiskuen. Kun parturi kääntyi takaisin asiakkaansa puoleen, tuoli oli tyhjä. Perttu viilletti kadulla kampaamoviitta hulmuten. Juostessaan Perttu tuumasi, että korville kasvaneet hiustupsut lämmittäisivät pakkasella ja vaimentaisivat joululauluja.

Pari päivää myöhemmin Perttu joutui soittamaan verottajan palvelupuhelimeen, sillä hän oli huomannut virheen verokortissaan. Koska verottaja oli kuluvana vuonna onnistunut arpomaan pieleen useammankin kansalaisen veroprosentit, Perttu päätyi jonoon. Luurista kuului iloinen pimpelipom; Perttu viskasi välittömästi puhelimen sängyn alle. Hän ei ollut aivan varma, oliko jonotusmusiikki joululaulu vai ei, mutta tuli siihen tulokseen, että kappaletta ei lasketa, jos kuulija ei tunnista sitä joululauluksi. Perttu päätti sittenkin kirjautua pankkitunnuksilla Omaveroon.

Aatonaattona Perttu pyöräili huolettomasti läpi keskustan. Hän onnitteli itseään hyvin sujuneesta joululaulujenvälttelyhaasteesta ja kaupungin kunnossapitoa hyvin auratuista pyöräteistä. Perttu kääntyi sutjakkaasti kadunkulmasta kohti kirkonmäkeä, kun hän törmäsi punapukuiseen joukkoon, joka aukoi suutaan rytmikkäästi. Perttu ei ollut varma, kuuliko hän heidän ääntään, sillä pelkkä näky kaupungin sekakuoron tonttukaartista säikäytti niin, että hän törmäsi koko kulmakunnan ainoaan lumikinokseen, jonka kaupungin katujen kunnossapitotiimin noviisi oli epähuomiossa aurannut pyörätien puoliväliin.

Perttu makasi maassa polkupyörän alla ja ehti luulla menettäneensä kuulonsa, kun paikalle hurautti sininen valovälke, joka sykki kuin amerikkalaiset jouluvalot valkoisessa katukuvassa. Hälytysajoneuvon pillit ujelsivat niin lujaa, että Perttu tiedosti yhä kuulevansa – ja olevansa yhä joululauluvaarassa.

Hälytysajoneuvosta hyppäsi kaksi univormupukuista poliisia, joiden päässä oli iloiset punaiset hiippalakit. ”Vähän asiakasystävällisyyttä ja myönnytystä juhlakaudelle”, oli poliisipäällikkö aamulla selittänyt, kun hän jakoi kaikille vuorossa olleille tonttulakit, joihin oli brodeerattu yhtä suurella Poliisi ja Polis ja joiden hiipassa roikkui poliisikoiraheijastin.

Perttu painoi lapaset korvilleen. Onneksi mummon kutomat vanttuut olivat paksut ja eristivät hyvin ääntä. Perttu ei ollut kovin harjaantunut huuliltalukija, mutta hän oli tunnistavinaan kummankin poliisin samanaikaiset suunliikkeet sanoiksi ”Tervepä teille, tervepä meille”. Tonttuarmeija se tästä vielä puuttuikin.

Hajanaisista vihjeistä ja käsien viittelöinnistä Perttu päätteli, että kaupungin ambulansseilla oli vilinää ja vilskettä, sillä kaupungin kunnossapito oli unohtanut aurata yhden kaupunginosan, ja sieltä kuljetettiin ketjussa väkeä paikattavaksi lasareettiin. Poliisit ja kuorolaiset tuumasivat, miten sinivuorten taa pian kiiruhtaa (Perttu kiitti mielessään mummonsa intoa kutoa pakkasen ja joululaulut eristäviä kirjoneuletumppuja), ennen kuin laulavat joulupoliisit nostivat keveästi Pertun maijan takapenkille, pyörän takatilaan ja kiidättivät potilaan sairastuvalle.

Istuessaan terveyskeskuksen odotushuoneessa oikea nilkka kylmä-koho-kompressiossa Perttu huokaisi. Enää vuorokausi ja haaste olisi paketissa.

Samassa odotushuoneen liukuovet avautuivat ja sisään astui Pertulle tutuksi tullut kaupungin sekakuoro punaisissa tonttupuvuissaan. Sen kummemmitta seremonioitta joukon pisin ja parrakkain heilautti kättään ja lausui: ”Yy kaa koo nee!” Ja niin joulumaa oli muutakin kuin tunturi ja lunta.

Perttu kirosi, mutta vain mielessään, koska hän ei halunnut vieressään istuvan herttaisen vanhan rouvan katsovan häntä tuimasti. Siinä meni veto, onnistuminen joululauluvaaran välttelyssä jäi niin pienestä kiinni. Perttu huokaisi ja katsoi kelloa. Hän oli odottanut jo yli neljä tuntia vuoroaan, nilkkaa jomotti. Tällä menolla hän olisi terveyskeskuksessa vielä aamullakin. Tätä se teetti, kun hallitus leikkasi varoja kunnallisilta sote-palveluilta.

Samassa Perttu tajusi, että kello oli yli puolenyön ja nyt oli jouluaatto. Vääräuskoisissa Britannian imperiumin alaisissa maissa, joissa alkuperäisen Whamageddonin säännöt oli laadittu, joulun juhlinta alkoi vasta joulupäivänä, mutta Suomessa jouluaatto luettiin jo joulunpyhiin. Perttu oli siis sittenkin selvinnyt jouluun asti kuulematta ensimmäistäkään joululaulua.

Kuoron johtaja hätkähti vain hieman, kun Perttu nousi, kaatoi könytessään kimallenauhalla koristellun miniatyyrijoulukuusen ja pomppi tutisevan vasemman jalkansa varassa kuoron tenorien viereen. Perttu sointuisine baritoneineen yhtyi lauluun täysin rinnoin: ”… joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä!”

© Inka Vilén 2019