Merkinnät teemasta ''

Joulusatu 2020

Jouluaatonaattona Pihlan asunnon ovikello soi. Sissi haukahti. Se oli varma, että ilman äänimerkkiä Pihla ei olisi noteerannut ovikelloa.

”Hassu Sissi, kyllä minä kuulin.” Pihla oli leipomassa joulutorttuja, yksi pelti omena­marmeladitäytteisiä uunissa, työn alla pellillinen tavallisia luumutorttuja. Pihla pyyhki enimmät jauhot käsistään ja meni avaamaan oven.

Oven takana ei ollut ketään, koko rappukäytävä oli hiljainen. Jos ovikelloa olisivat soittaneet naapurirapun ilkikuriset kakarat, olisi portaissa kaikunut kikatus ja jalkojen töminä, kun lapsi­lauma olisi rynnistänyt alas. Nyt ei kuulunut sen paremmin askeleita kuin hissin klonksahduksia.

Pihla oli sulkemaisillaan oven, kun hän huomasi lattialla oven edessä pienen paketin. Se oli kuution muotoinen, kääritty ruskeaan voimapaperiin. Ympärillä oli punainen rusetti ja nauhassa käsin kirjoitettu kortti, jossa luki koukeroisin kirjaimin ”Pihlalle”. Pihla kumartui nostamaan paketin. Paperin tuoksu toi kyyneleet silmiin. Se muistutti isomummusta.

Pihlan isomummu oli kuollut lokakuun lopussa. Iäkäs vanharouva oli ollut loppuun asti hyvävointinen, vaikkakin hieman hassahtanut – mutta kukapa ei olisi, kun oli täyttänyt jo yhdeksänkymmentäkuusi. Loviisa-mummulla oli ollut tarkka katse, mutta aika ajoin hänen puheensa harhautuivat tästä maailmasta johonkin toiseen ulottuvuuteen, jossa pätivät aivan toiset lainalaisuudet. ”Muista, Pihla-pieni, että vastuu on sinun”, Loviisa-mummu toisti taajaan. ”Se lahja tulee sinulle verenperintönä, ja kun minä siirryn ajasta ikuisuuteen, sinun on aika ottaa lahja vastaan. Mutta muista: sen mukana tulee vastuu.”

Pihla veti oven kiinni ja kiiruhti ottamaan joulutortut uunista. Takimmaisten sakarat olivat tummempia kuin muut, uuni ei paistanut tasaisesti. Pihla tiesi, ettei äiti noteeraisi asiaa miksikään, mutta moinen ei menisi rakkaan siskokullan silmien ohitse, Pinja varmasti tekisi asiasta numeron kahvipöydässä. Pihla taittoi tummuneet tortunsakarat ja syötti ne yksi kerrallaan Sissille.

Toinen pellillinen joulutorttuja meni uuniin. Pihla ajasti kännykkään hälytyksen kahdentoista minuutin päähän, istui keittiön pöydän ääreen ja keskitti huomionsa pakettiin. Pihla avasi punaisen nauhan; voimapaperi lähti aukenemaan itsekseen. Jämäkän ruskean paperin sisältä paljastui puinen lipas, jonka jokaiselle sivulle oli kaiverrettu ja poltettu tumma ornamenttikuvio.

Sissi laittoi käpälänsä Pihlan reidelle ja nousi tassujen varassa tutkimaan rasiaa. Sen korvat vetäytyivät luimuun.

”Kaunis, eikö totta?” Pihla huomautti ja kyhnäisi Sissin korvantakusta. Koira heilautti häntäänsä ja käänsi sitten katseensa takaisin laatikkoon. Niskavillat nousivat pörhölleen, Sissin kurkusta kohosi matala murina.

”Höpsö vanhus”, Pihla sanoi hellästi. ”Se on vain lipas.” Pihla käänsi salvan auki ja nosti kannen ylös. Sissi vinkaisi, hyppäsi alas ja jäi tuijottamaan korvat luimussa ilmaa. Tuoksui sahramilta ja kardemummalta, mummulalta.

Rasian sisällä oli puinen joulukello, jota koristi punainen rusetti. Pihla otti kellon käteensä. Puupinta oli lämmin, sen reunaa koristi samankaltainen ornamenttikuvio kuin rasiaa. Kellon keskellä oli kömpelö puinen kieli, joka kopsahti onttona kellon sisäpintaan.

Pihla muisti nähneensä joulukellon aiemminkin. Kun hän oli ollut pieni, Loviisa-mummu oli monena jouluna pyytänyt kamariin hänet – nimenomaan Pihlan yksin, ei Pinjaa, mistä sisko oli ollut myrtynyt. Kamarissa isoisoisän sota-aikaisen valokuvan alla seisoi tummanpuhuva lipasto, jonka laatikoissa oli koristeelliset, messinkiset vetimet. Loviisa-mummu oli ottanut kaulaltaan avaimen, avannut lipaston ylimmän laatikon ja nostanut esiin saman joulukellon. Pihla oli halunnut viedä kellon kuuseen koristeeksi, mutta Loviisa-mummu ei antanut. Sen sijaan hän puhui vaikeilla sanoilla, jotka valuivat Pihlan korvasta alas kaulalle ja jähmettyivät tahroiksi pöytäliinaan. Pihla muisti vain hämärän huoneen, isoisoisän vakavan tuijotuksen valokuvassa ja pihlajanmarjakarkkien imelyyden.

Pihla siveli joulukellon pintaa. Hiottu puu oli liukas sormien alla.

”Laitetaanpa tämä kuuseen”, Pihla sanoi. Sissi painautui kyyryyn ja uikutti vähän. Pihla silitti sen aaltoilevaa turkkia. ”Höpsö. Tämä on vain joulukoriste.”

Pihlan pieneen kaksioon ei mahtunut kunnon kuusta – mitä hän olisi sillä tehnyt, kun kuitenkin viettäisi joulunpyhät lapsuudenkodissa perheen kanssa. Pihla oli ostanut pienen huonekuusen ja koristellut sen jouluvaloin ja kimaltavin nauhoin. Latvassa oli kultainen tähti.

Pihla avasi joulukellon rusettinauhaa ja sujautti sen kuusen oksaan. Hän ajatteli Loviisa-mummun tiukkahuulista hymyä ja luisia sormia, jotka näppärästi pyöräyttivät karjalanpaistin ja mustikkapiirakan joulupöytään. Kenenkään muun mustikkapiirakka ei keskellä talven pakkasia maistunut samalla lailla kesältä.

Kello helähti kuusen oksalla. Sen ääni ei enää ollut ontto puinen kolahdus, vaan heleä vaskinen sävel, joka kasvoi ja kietoi Pihlan ja Sissin sointiinsa. Sissi herkesi haukkumaan, sen korvat lakkasivat luimistelemasta ja häntä heilahteli innokkaasti. Pihla kosketti kelloa. Sileä puupinta oli sulanut lämpimäksi messingiksi.

”Muista vastuu.” Pihla kuuli äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi ympäri. Kaksion pienellä sohvalla istui Loviisa-mummu juuri sellaisena kuin Pihla hänet muisti: käytännöllisissä housuissa ja neuletakissa, joka oli helppo pukea päälle, vaikka vuodet olivat kangistaneet käsien liikeradat. Sahrami ja kardemumma tuoksuivat voimakkaammin. Sissi heilutti häntäänsä, tepsutti Loviisa-mummun luokse ja painoi päänsä mummun reidelle. Loviisa-mummu rapsutti Sissin kaulaa.

”Se oli minun tehtäväni, ja nyt se on sinun.” Loviisa-mummun silmät hohtivat lämpöä, jota Pihla ei muistanut koskaan niissä nähneensä.

”Mikä? Mikä on minun tehtäväni?” Pihla kuulosti omiin korviinsa sekopäiseltä. Loviisa-mummu oli kuollut, hänet oli haudattu eikä ylösnousemus ollut varteenotettava vaihtoehto. Isomummun joulukoriste toi niin vahvoja muistoja, että hän kuvitteli juttelevansa Loviisa-mummun kanssa. Ei ollut tehtävää, ei vastuuta, ei verenperintönä tullutta lahjaa. Oli vain ikävä, joka oli suurempi kuin Pihla oli tajunnut.

Loviisa-mummu hymyili, ja hänen tiukat huulensa kaartuivat pehmeiksi. ”Ei joulurauha tule ilman sanansaattajia, ei saavu hyvä, lämmin, hellä mieli jokaiselle, jos sitä ei joku tuo. Seitsemänkymmentäviisi vuotta minä olin joulumielen airut, ja nyt on sinun vuorosi.”

Pihla tuijotti Loviisa-mummua. ”Minunko tässä pitäisi ryhtyä jakamaan joulumieltä maailmaan?”

Loviisa-mummu nyökkäsi. ”Se on raskas mutta tärkeä tehtävä. Me teemme joululauluista totta, tuomme joulumielen jokaiseen torppaan ja tupaan, olemme joulun sanoman kuriireja.”

Pihla veti kädet puuskaan. ”Ja mikäköhän se joulun sanoma on?”

Loviisa-mummu nousi sohvalta. Sissi asettui niin lähelle Loviisa-mummua, että melkein kosketti tämän jalkaa, muttei painautunut heiveröistä vanhusta vasten. Loviisa-mummu astui kevyesti Pihlan eteen ja laski kätensä tämän olkavarsille. Kosketus oli lämmin, kuin Loviisa-mummu olisi oikeasti ollut siinä. Mausteiseen tuoksuun sekoittui pihlajanmarjakarkkien imelyys.

”Toisille joulun sanoma on se alkuperäinen, miten Jumala lahjoitti ainoan poikansa pelastamaan meidät ihmiset. Toisille taas joulun merkitys on tärkeissä ihmisissä ja yhdessäolossa, siinä että rakkaus on kaiken ytimessä.” Loviisa-mummu katsoi Pihlaa silmiin. Vuodet eivät olleet haalistaneet mummun silmiä, ne olivat kuin kaksi kirkasta lampea, joista heijastui koko maailman valo. ”Mutta on vielä tärkeämpi sanoma, jota me viemme eteenpäin ja joka tuo ihmisille joulumielen. Se on auttaminen: kädenojennus niille, jotka tarvitsevat apua. Useimmille riittää kuunteleva korva, lohduttava sana, olkapää, jota vasten itkeä. Toiset tarvitsevat tuen, joka pitää pystyssä ja auttaa askel askeleelta eteenpäin.”

Pihla henkäisi syvään. Liian suuria asioita, liikaa hänen kontolleen. Loviisa-mummu hymyili ja pudisti päätään. ”Ei sinun tarvitse tehdä sitä kaikkea. Sinä olet viestinviejä, sinun osasi on levittää joulun sanomaa, välittää auttamisen halua eteenpäin. Kun ajatus on kerran kylvetty ihmisten mieleen, he tekevät itse loput.”

Joulukello helähti uudelleen. Pihla vilkaisi kuuseen. Kello lepäsi huonekuusen oksalla puisena, jähmeänä. Pihla kääntyi Loviisa-mummun puoleen, mutta huoneessa ei ollut ketään – ei ketään muuta kuin hän ja Sissi.

Pihlan kännykkä hälytti. Joulutortut! Pihla syöksyi keittiöön. Hän odotti näkevänsä pellillisen mustaksi palaneita leivonnaisia. Sen sijaan hän veti ulos uunista täydellisiä, tasaisesti paistuneita tähtitorttuja, joiden sakaroista yksikään ei irvistellyt. Sissi istui pöydän viereen, tapitti Pihlaa ja haroi tassullaan ilmaa.

”Nämä ovat vielä kuumia, höpsö. Et halua polttaa kieltäsi.”

Pihla katsoi ikkunasta ulos. Aamu oli tuonut muutaman sentin lunta, ja koko maailma näytti nyt valoisammalta ja toiveikkaammalta. Pihla hymyili. Tänä jouluna hän olisi pitkämielinen, ei antaisi siskonsa terävien kommenttien mennä ihon alle. Hän jopa jättäisi nälväisemättä Pinjaa, vaikka tilaisuus tarjoutuisi.

Pihla kaivoi kaapista jauhot ja rasvat, sekoitti ne taikinaksi ja paineli taikinan piirakkavuoan reunoille. Sitten hän haki pakasteesta pussillisen Loviisa-mummun mustikoita. Kenties hän pystyisi tekemään joululaulut todeksi ja tuomaan kesän keskelle talvea. Pihla varisteli mustikat piirakkapohjan päälle ja laittoi leipomuksen uuniin.

Sissi istui uunin eteen. Se oli aivan varma, että piirakka kärvähtäisi, jollei se seuraisi paistumista silmä tarkkana. Sissi huokaisi ja otti paremman asennon. Mihin emäntä joutuisikaan ilman Sissiä.

© Inka Vilén 2020