Onnen salaisuudet

Sataa. Maa jaksaa jo imeä vedet ja helteestä kärsiintynyt nurmikko alkaa vihertää. Elimistö ei suostu ymmärtämään, että eletään jo syyskuuta, vaikka illat käyvätkin pimeiksi.

Kun aloitin yliopiston viisitoista vuotta sitten, syyskuu oli lämmin. Kävelin Jyväskylän katuja kartta taskussa, nautin vaahteroista ja vilinästä. Vaahteroista pidän vieläkin, mutta vilinää välttelen.

Ripustin pyykkejä narulle ja mietin: onnea on se, että voi keskittyä tekemään mitä haluaa. Mutta kuka voi? On velvollisuuksia, tehtäviä, työtä, eikä silloin paljon voi miettiä omaa onnellisuuttaan. On mukava hetki, kun saan välillä laittaa pyykit narulle ja miettiä omia ajatuksiani. Tai istua ikkunan ääressä teekupin kanssa katselemassa sadetta ja pohtimassa onnellisuutta.

Opiskeluajoistani muistan intensiivisyyden. Parhaimpana talvena kävin luentojen ja demojen lisäksi kirjatentissä joka toinen viikko. Silloin oli hyvä keskittyä opiskelemaan. Nyt päivät hupenevat arkisen puuhastelun ohella mieleisissä hommissa: lehdenteossa, tanssia ja kirjoittamista opettamassa, websivuja työstäessä, käsitöiden parissa.

Mä haluun -lista on pitkä: kirjat odottavat lukijaansa, elokuvat katsojaansa, musiikki soittajaansa, käsityöt tekijäänsä, suunnitelmat toteuttajaansa. Yhä edelleen elän futuurissa, visioissa, mutta aina vain harvemmin sitku-elämässä. Onni on nyt, tässä mitä teen ja siinä mitä suunnittelen. Ainakin tänään, kun kuuntelen ropinaa ja tuulta, teekuppi lämmittää käsiä. Siihen pitäisi oppia: joutilaisiin hetkiin, joista ammentaa voimaa.

Yksi vastaus merkintään “Onnen salaisuudet”

  1. Käsitöistä minäkin pidän, varsinkin siitä, kun saa neuloa salaa.

Haluaisin sanoa, että...