Sormiharjoituksia

Teksti on julkaistu ensimmäistä kertaa Pohjanmaan Kirjailijat ry:n blogissa 15.3.2020

Olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Tarkemmin ajatellen sama pätee kaikkeen, mitä teen. Luen sukkelasti, mutta kirjat eivät päädy kirjahyllyihin sen paremmin olohuoneessa kuin Goodreadsissa. Kudon vauhdikkaasti isojakin projekteja, mutta langanpäiden päättelyyn menee ikuisuus. Taitan ripeästi esitteet ja julisteet viittä vaille valmiiksi, mutta viimeistelyhiomista en osaa lopettaa ennen ehdotonta deadlinea.

Kirjoittajana olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri. Kirjoitan vikkelästi raakatekstin, joka muokkautuu julkaisukelpoiseksi ankaran editoinnin myötä. Jos minulta kysyttäisiin, se viimeinen viimeistelykierros olisi aina vasta tulossa. Onneksi on armottomat deadlinet, jotka pakottavat pistämään viimeisen pisteen hiomiselle.

Raakatekstiä kirjottaessani uskon Hemingwayn lausahdukseen ”The first draft of anything is shit”, nätisti suomennettuna ”ensimmäinen versio on aina roskaa”. Lasken riman niin alas kuin mahdollista, sillä jokaista kirjoitettua sanaa voi muokata, mutta tyhjästä paperista voi tehdä vain lennokin. (Tämä metafora olisi toiminut huomattavasti paremmin kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun ensisijainen kirjoitusväline oli kirjoituskone eikä näyttöpääte.)

Ensimmäistä versiota kirjoittaessani en ole järin kranttu, suollan ajatuksia ulos alitajunnasta. Teksti ei ole mietittyä eikä muotoiltua, vaan selkäytimen jatketta, joka tursuaa sormenpäistäni näppäimistön painalluksiksi. Ensimmäinen versio on minulle ajattelua, aivoitusten pukemista sanoiksi, sisäistä monologia, joka tallentuu verbaaliseksi virraksi. Ensimmäisessä versiossa voi olla himmeitä helmiä, hienoja havaintoja ja joskus jopa loistavia lausahduksia, mutta usein ensimmäinen läpikirjoitettu teksti on vain haparoivia ajatuksia, jotka vasta editoinnin myötä jalostuvat lukukelpoisiksi.

Lukemattomat tekstiliuskat ovat opettaneet minulle muutamia toistuvia totuuksia omasta kirjoittamisprosessistani. Kirjoitan alusta asti käytännössä virheetöntä tekstiä. Pilkut löytävät paikkansa, lauserakenteet ovat koherentteja, lyöntivirheitä on harvoin. Automaattisesti vältän pahimmat verbaaliset karikot: en viljele lauseenvastikkeita tai kapulakieltä, suosin suoria sanajärjestyksiä, verbit ovat virkkeitteni sielu. Toki sorrun omiin maneereihini, kuten ylipitkiin, polveileviin virkkeisiin, jotka rakentuvat pahimmillaan seitsemästä sisäkkäisestä sivulauseesta. Ensimmäisessä versiossa sallin sen, sillä silloin vasta etsin tekstin ydintä.

Luomistilassa aivoni suoltavat materiaalia autuaana, piittaamatta realiteeteista ja sellaisista triviaaleista seikoista kuin lukija ja hänen kykynsä sisäistää asioita. Tekstin toisessa versiossa vaihdan käyttöön editointiaivot, jotka tarkastelevat tekstiä kriittisesti, toimivat linkkinä kirjoittajan ja lukijan välillä. Varsin usein editointivireiset aivoni huokaavat syvään ja pudistelevat päätään: mitä ihmettä kirjoittaja on ajatellut! On tartuttava toimeen – idullaan oleva idea voi vaatia kahdeksan kokeilua, ennen kuin ilmaisu välittää ajatuksen lukijalle iskevästi ja osuvasti.

Tekstiä muokatessani aloitan isoista linjoista ja lopetan yksityiskohtiin. On ajanhukkaa miettiä juuri oikeaa synonyymia tai vääntää yksittäistä lauserakennetta, ennen kuin tekstin rakenne on ruodussa. Voihan olla, että siinä vaiheessa, kun kantavat rakenteet on saatu kuntoon, ongelmavirke makaa puolivillaisten virkkeiden joukkohaudassa.

On tekstejä, jotka kakkosversiossa muokkautuvat niin paljon, ettei alkutekstin rakenteita tai virkkeitä juuri jää jäljelle. Vastineeksi silloin tällöin raakaversio siirtyy rakennemuokkauksesta viilausvaiheeseen lähes sellaisenaan – ajoittain luomisaivot onnistuvat virittäytymään valmiiksi editointiaivojen taajuudelle.

Jos muusat ovat suopeita, kakkosversiossa rakenne loksahtaa kohdalleen ja kolmosversiossa viilataan vain sisältöä ja ilmaisua. Olen vuolas kirjoittaja, joten minusta on kehittynyt myös tehokas tiivistäjä. Kolmosversiossa tiukennan näkökulmaa, poistan turhia asioita, heitän syrjään tarpeetonta toistoa, vähennän pehmentäviä täytesanoja ja napakoitan ilmaisua. Haen tarkempaa, terävämpää, osuvampaa, iskevämpää – jouhevia sanajärjestyksiä, soljuvia sanavalintoja ja sujuvaa, lukijalle loogista ilmaisua. Höylään, viilaan, hion.

Käytännössä kolmosversioita tulee aina useampia: ensimmäistä kolmosversiota seuraa 3b, sitten 3c, toisinaan 3d, 3e ja 3f. Kun koen olevani valmis vaihtamaan versionumeroon 4, teksti alkaa olla julkaisuvalmis. Joku toinen kirjoittaja hahmottaa tuossa kohti olevansa vasta toisessa tai korkeintaan kolmannessa versiossa, joku muu nimeäisi saman vaiheen yhdenneksitoista versioksi. Aritmeettisella numerolla ei ole merkitystä: olennaista on, että vaihe vaiheelta työstön ja muokkauksen myötä teksti löytää lopullisen, lukuvalmiin muotonsa.

Moni tuttava ihmettelee, miksi kirjoitan niin harvoin somepäivityksiä tai vastaan viesteihin viiveellä, olenhan sentään rutinoitunut, ripeä kirjoittaja. Syy löytyy pääkoppani sisältä: kirjoittaja-aivoni vaativat neljän kierroksen editointia myös somejulkaisuille ja sähköposteille, pahimmillaan jopa pikaisiin Whatsapp-viesteihin. Olen nopea kirjoittaja, mutta hidas tiivistämään ja kristallisoimaan ajatuksiani muotoon, joka kestää viidennenkin lukukerran.

Olen editoija, työstäjä, viilaaja, nysväri, perfektionismiin taipuvainen pilkunviilaaja. Tästä huolimatta aika ajoin tekstistäni syntyy se neljäs, valmis versio – varmimmin silloin, kun deadline koputtelee olkapäätä.

hakusanoja
| Lisää kommentti »