Ne puhuu mulle!

Järjestelin tänään kivilaatikkoani (siis pyöreiden ja reiällisten, kilohinnaltaan melkoisten kivenkappaleiden laatikkoa). Laatikko on pursuillut ja aiheuttanut jonkin sortin ähkyoireen, ennen kuin olen ehtinyt sen pidemmälle materiaalien hipelöinnissä ja koruideoiden kehittelyssä.

Tänään suoritin yksinkertaisen lajittelutoimenpiteen: Toiseen laatikkoon ne kivet, jotka näyttävät minulta. Toiseen laatikkoon ne kivet, jotka on hankittu toisenvärisiä (= ei puna-harmaita) ihmisiä varten.

Siinä lajitellessa kivi jos toinenkin alkoi minulle vihjailla, mikämoiseen koruun ne haluaisivat päätyä. Muutama kivilaji alkoi käydä siinä määrin kovaäänistä keskustelua, että niihin on varmaan pakko tarttua.

Mutta miksi ihmeessä ne alkavat jutella silloin, kun ei ole aikaa ryhtyä niistä mitään tekemään? Ja mahtavatko ne puhua enää mitään, kun löytyy se rauhallinen tovi, että voisi uppoutua korujentekoon?

Yksi vastaus merkintään “Ne puhuu mulle!”

  1. Sä osaat kivien, mä lankojen kieltä. Langatkin puhuvat, pitää vaan osata kuunnella. Mulle kivet ovat ihan mykkiä. Muovihelmet saattavat joskus jutellakin jotain, mutta kivet eivät sano mitään.

Haluaisin sanoa, että...