Älkää kuvatko kuvaajaa

En inhoa mitään niin paljon kuin valokuvien etsimistä. (Paitsi tietysti imurointia, mutta se on eri juttu se.)

Tätä ei pidä käsittää väärin. Valokuvani ovat paremmassa tallessa kuin esimerkiksi neulepuikkoni, ja niitäkin säilytän huolellisesti asianmukaisessa järjestyksessä omalla paikallaan. Digikuvat löytyvät näppärästi koneeltani aihepiireittäin ryhmiteltyinä, vuosien ja päivämäärien mukaan arkistoituina. Filmiajan otosten negatiivit ovat nimikoituina negataskuissaan, negataskut puolestaan aikajärjestyksessä sopivissa säilytyslaatikoissa.

Ongelmana ei olekaan valokuvien löytäminen, vaan juuri tarkoitukseen sopivien valokuvien valitseminen. Tehtävänä oli etsiä valokuvia perheestäni. Voi katinkontit.

***

Jälkikasvua on kuvattu, toki, mutta vain harvassa kuvista lapset ovat tunnistettavissa ja vielä harvemmissa ilmeet ovat ihmismäiset. Jäljellejääneissä on todennäköisesti päin seiniä oleva valotus tai rajaus.

Mies ei osu kameran eteen vahingossakaan, joten hänen kuviensa selaamiseen ei aikaa huvennut.

Minusta taas ei ole kuvia, ellei lasketa tanssinäytösotoksia, joissa olen esiintymisasuissa ja täydessä lavameikissä, toisin sanoen kaikkea muuta kuin itseni näköisenä. Kuten kaikki tietävät, valokuvaaja päätyy kuvattavaksi vain harvoin, koska yleensä kamera on hänen omissa käsissään. Muut eivät häntä uskalla ikuistaa, jotteivät joudu kuuntelemaan nurinaa kuvan rajauksesta, kuvakulmasta ja ylipäänsä teknisestä suorituksesta. Tai sitten kuvaaja huokaisee syvään, kun näkee mustat silmänaluset ja vanhentuneet kasvonsa.

Kävin kuvia läpi muutaman tunnin, ja löysin kuin löysinkin pari lähetyskelpoista kuvaa. Viiden minuutin päästä ne lähtevät sähköpostitse maapallon toiselle puolelle. Hyvää matkaa, kuvani, sanokaa terveisiä!

Haluaisin sanoa, että...