Sormiharjoituksia

Montakohan kertaa olen kirjoittanut blogimerkinnän ja pyyhkinyt sen pois. Viimeisin kerta oli juuri äsken.

***

Joskus sensuroin itse itseäni, kun huomaan kirjoittaneeni jotain, jonka ainoa tarkoitus on olla minulle terapeuttista. Toisinaan sensuroin itse tekstini, kun huomaan, että tekstin sisältö voi viedä minut oikeuteen kunnianloukkauksesta. Jaa, nämä kaksi kirjoitustyyppiä taisivat olla oikeastaan samoja.

Painan deleteä myös silloin, kun merkintä on yksinkertaisesti liian tyhjänpäiväinen. (Aivan, ajatelkaa, miten paljon tyhjempää tämäkin blogi olisi täynnä, jollen tyhjentäisi tyhjiä postauksia oma-aloitteisesti!)

Toisinaan pyyhkiytyy pois sellaista tekstiä, joka ei yksinkertaisesti lähde lentoon. Vaikka blogi onkin minulle vapaan kirjoittamisen vyöhykettä, jossa mitta ja muoto eivät ole julkaisukriteerejä ja jonka tekstejä ei hiota tuntitolkulla vaan kirjoitetaan enemmän tai vähemmän selkäytimellä, niin joku raja siinä selkäydinnesteen valutuksessakin täytyy olla. Surkea teksti on surkeaa. (Tosiaan, ajatelkaa, että ne surkeimmat tekstit on jo editoitu pois ennen lukumahdollisuutta!)

Ja silloin tällöin joku pitkä postaus saattaa joutua deleten uhriksi ihan vain siksi, että tekstin sisäinen koherenssi hajoaa omaan mahdottomuuteensa. Eivät nämä julkaistutkaan tekstit mitään logiikan riemuvoittoja ole, mutta pysynpähän sentään itse oman ajatuksenjuoksuni perässä. Lukija tosin saattaa huomata jääneensä kärrypolun viereen keräilemään voikukkia.

***

Blogien kirjoittamisesta on tullut minulle tärkeä juttu eritoten siksi, että se pitää kirjoittamistuntumaa yllä. Kirjoittamista ei voi harjoitella samalla lailla kuin esimerkiksi tanssia tai soittamista: tanssitreenissä yhden liikkeen tai liikeyhdistelmän jauhaminen on tarpeen, muusikko harjoittelee skaalojaan, vaikka sormien liikeradat tulevat jo selkäytimestä. Mutta hulluksihan sitä kirjoittava ihminen tulisi, jos kirjoittaisi samaa sanaa tai lausetta uudelleen ja uudelleen.

Kirjoittamisesta tulee pitkän, sanattoman tauon jälkeen helposti ylivoimaista. Joskus jo tyhjän postausruudun tuijottaminen saa sykkeen nousemaan ja aivot solmuun. Aina blogiin kuitenkin jotain syntyy.

Kuten muussakin kirjoittamisessa, ensimmäinen vedos voi olla täyttä tajunnanvirtaa, jonka ainoa oikea osoite on roskakori. Mutta se ensimmäinen vedos on tarpeen, jotta voi ryhtyä kirjoittamaan toista vedosta. Ensimmäisessä vedoksessa löytyy ajatus, toisessa se saa sanallisen ilmiasun, ja kolmannessa, neljännessä, viidennessä ja sen jälkeisissä vedoksissa ajatus kiteytyy, muoto ja rakenne saavat hahmon.

Tämä on nyt se toinen vedos, eikä tällä ollut muuta yhteistä ensimmäisen kanssa kuin pari olla-verbiä.

hakusanoja julkaisukynnys
| Lisää kommentti »