Nyppijän luonnekuva

Viime päivinä olen miettinyt, mikä minut on aikoinaan saanut vinksahtamaan.

Olen menneen viikon urakoinut erään kielenhuoltotyön parissa ja – tämä on aivan hirveää! – nauttinut urakasta. Olen nysvännyt toisten ihmisten kirjoittamaa tekstiä, nyppinyt välimerkkejä, raadellut lauseita, yhdistänyt erilleen kirjoitettuja sanoja, vaihtanut isot kirjaimet pieniksi ja päinvastoin. Jostain takaraivosta kumpuaa pilkkusääntö toisensa perään, ja lyijykynä piirtää viivaa sinne ja koukeroa tänne.

Pilallahan ihmisen täytyy olla, jos se mieliksensä viilaa toisten kirjoittamaa tekstiä!

Osasyyllinen lienee koulutus: suomen kielen opinnot ovat yhtä nysväämistä vokaalien, konsonanttien ja niiden yhdistelmien kanssa. Mutta ei kaikista suomen kielen opiskelijoista tule kielenhuoltajia; suurimmasta osasta tulee ihan tervejärkisiä ihmisiä.

Osasyyllinen numero kaksi lienee perfektionismiin taipuvainen luonteeni. Jos joku voi olla just, niin miksi tehdä melkein?

Tai ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että kielenhuolto on loogista palapeliä. Kun kaikki palat loksahtavat paikalleen, teksti rullaa.

Yksi iso kielenhuoltotyö on viittä vaille valmiina. Enää täytyy tarkistaa ne detaljit, joihin Terho Itkosen ja Sari Maamiehen Uusi kieliopas (3. painos, 2007) ei vastausta tarjonnut. Mieli on hyvä: olen saanut nyppiä tekstiä oikein luvan perästä ja siinä sivussa vielä lukea kiintoisista asioista.

Toisaalta on mukava mennä tänä iltana nukkumaan, kun deadlinekello ei enää kiidä kohti nollaa. Ei ainakaan tämän työmaan kanssa.

Haluaisin sanoa, että...