Opin tiellä ja oikopolulla

Olen suurimman osan elämääni opiskellut asioita itse, yrityksen ja erehdyksen kautta.

Aikoinaan opin englannin kielestä ja kieliopista enemmän istumalla sanakirja kädessä ja suomentamalla laulujen sanoja kuin koulussa tunneilla. Journalistiikan opinnoissa vietin käsittämättömän määrän tunteja tuijottaen Quark-taitto-ohjelman ruutua ja etsien ratkaisuja taitto-ongelmiin. Olen tyhjentänyt kirjaston hyllyjä ja lukenut tietokirjoja, osan uudelleen ja uudelleen, sillä hyvästä kirjasta saa jokaisella lukukerralla irti jotain uutta.

Kun haluaa oppia, oppii ilman opettajaakin. Mutta se on kivinen ja mutkainen tie.

***

Itse opiskellessa joutuu itse rakentamaan syyt ja seuraukset, yhtäläisyydet ja erot. Itse joutuu etsimään näppärämpiä tapoja tehdä, itse joutuu etsimään virheen ja keksimään sille ratkaisun. Matkan varrella kaadutaan ja kompuroidaan, otetaan takapakkia, tehdään sutta. Joskus onnistutaan.

Opettajan tehtävänä on näyttää oikopolku oppimiseen. Opettaja osaa tarjota asiat sopivina kokonaisuuksina, jolloin oppilas ei joudu kerralla omaksumaan liikaa asiaa. Opettaja tietää helpomman tavan tehdä tai nopeamman keinon toteuttaa. Opettaja näkee heti, missä virhe on, ja osaa auttaa sen korjaamisessa.

Opettaminen on prosessin nopeuttamista.

***

Aloitin opettamisen 15 vuotta sitten. Sittemmin olen opettanut suomen kieltä, kielenhuoltoa ja kirjoittamista, itämaista tanssia, kuvankäsittelyä, kädentaitoja…

Olen havainnut, että opettaminen on ryhmätyötä.

Opettajalla on taito ja tieto, jota hän oppilailleen jakaa. Mutta opettaja on myös omaksunut alansa käytännöt, normit ja ajattelutavan. Oppilailla ei ole välttämättä sen paremmin taitoa eikä tietoa, muttei myöskään niiden rasitteita.

Kun ei tiedä, miten joku pitäisi tehdä, voi kokeilla mitä tapaa tahansa ja onnistua (tai epäonnistua). Kun ei tiedä, miten joku asia on, voi tehdä sen miten vain ja onnistua (tai epäonnistua).

Häkellyttävän usein opettajana saan uusia oivalluksia oppilaiden tavasta hahmottaa tai tehdä asioita. Joskus se oivallus liittyy sisältöön, joskus tekniikkaan, joskus asioiden ja elämän laajempiin yhteyksiin.

Tanssioppilaani ovat jo tottuneet siihen, että tartun hulluimpiinkin heitettyihin ideoihin. Niin on tansseihin päätynyt muun muassa keihäänheittoa ja ammuntaa.

Opettaminen on myös oppimista.

Yksi vastaus merkintään “Opin tiellä ja oikopolulla”

  1. Hei Inka!

    Kirjoitit oikein hyviä ajatuksia. Oppimisen ja opettamisen prosessia olen minäkin vuosien kuluessa pohtinut ja pähkäillyt ja tullut samoihin johtopäätöksiin. Sinä vain osasit kiteyttää ne naulan kantaan.

    Kun aloin opettaa itämaista tanssia 1995, minulla oli takana viisi harrastajavuotta ja lukuisia opettajia, myös alan egyptiläisiä guruja. Näine kokemuksineni sukelsin seikkailuun, joka jatkuu yhä.

    Minulle tanssin opettaminen on löytöretkeilyä yhdessä opetusryhmän kanssa. Minulla on kartta ja kompassi ja tunnen reitin, mutta sen varrelta löytyy yhä uutta. Saan oivalluksia opettaessani. Joku esittää yllättävän kysymyksen, johon minulla ei ole valmista vastausta. Usein vastaus löytyy siinä samalla, kun otan ja katson kysyttyä asiaa “suurennuslasilla”. Oppilas auttaa huomaamaan jonkin detaljin, jonka olin itse ohittanut.

    Alusta asti lähdin siitä, etten yritä opettaa kuin joku omista opettajistani. Oma persoona pitää panna peliin ja luottaa siihen. Rutinoitumista vältän kaikin keinoin. Minulla ei ole sabluunaa jonka mukaan vedän eri tasoryhmiä – tai siis on runko tietenkin, mutta varsinaiset harjoitteet teen aina uudet, niin pysyy omakin valppaus hereillä.

    Uskon myönteisyyteen ja rentoon ilmapiiriin enkä peittele omia mokiani opetustilanteissa. Heitän huumoriakin, kun tilanne tulee. Toisaalta pidän kurin, tunneillani ei jutella eikä lorvailla vaan keskitytään tekemiseen. Oppilailla pitää olla turvallinen tunne, että ope tietää mihin ja miten on heitä viemässä. Heidän pitää myös kunnioittaa toistensa suorituksia, kun tehdään jotain yksittäin tai pienryhmissä.

    Tasapuolisuus on taitotasoiltaan kirjavissa opetusryhmissä hankala kysymys. Miten välttyä kiittämästä aina samoja ja joutumasta korjaamaan aina samojen suorituksia? Usein sanon jonkin korjattavan asian “yleisesti”, samalla toivoen että asianomainen hoksaisi virheensä. Jollei hoksaa, menen asiasta numeroa tekemättä hänen luokseen ja korjaan käsin, “hei kokeilepa näin…” Mutta ryhmän parhaat jäävät liian vähälle huomiolle, koska hehän pärjäävät – enkä suurin surminkaan halua ryhmään syntyvän sisäisiä klikkejä tyyliin hyvät ja rupusakki…

    Olisi antoisaa päästä juttelemaan kollegojen kanssa nokikkain. Mutta se ei ole onnistunut ainakaan omilla kotikulmillani. Yritin sitä kun aloitin opettamisen, mutta törmäsin muuriin, jonka tulkitsin haluttomuudeksi jakaa omia “kikkoja” tulokkaalle.

    Kiitos Inka tilaisuudesta tuulettaa ajatuksia tanssin opettamisesta, tästä loputtoman kiehtovasta aiheesta. Oletko saanut paljon palautetta myös muilta? Aiotko joskus tehdä niistä jonkinlaisen yhteenvedon blogiisi tms.?

    Terveisin Marita

Haluaisin sanoa, että...