Boheemiuden rapsodia, osa 1
En ole koskaan kuvitellut, että tekisin töitä kahdeksasta neljään tai yhdeksästä viiteen. En ole nähnyt itseäni kellokorttia leimaamassa. En ole havitellut virkaa tai vakinaista tointa.
En sitten ole päivätöihin koskaan päätynytkään. Enkä vakinaisiin, kokoaikaisiin työsuhteisiin.
***
Vakinaisissa työsuhteissa olisi etunsa. Esimerkiksi säännöllisesti juokseva palkka ja useampi viikko palkallista lomaa. Jonkinsorttinen varmuus siitä, että töitä on jatkossakin. Ja mahdollisuus olla sairaslomalla.
Vastineeksi pitäisi antaa työnantajalle aikamoinen osuus vuorokaudestani. Okei, ihan kohtuullista. Lisäksi työnantajalla olisi oikeus tuotosteni tekijänoikeuksiin. Jos teen työsuhteessa jonkin teoksen (esimerkiksi valokuvan tai lehtijutun), tekijänoikeus on työnantajalla. Edelleen: kohtuullista kai tuokin, siitähän työsuhteinen palkkansa saa.
Mutta lisäksi työnantajalla olisi mahdollisuus rajoittaa tekemisiäni vapaa-ajalla – moniin asioihin, joita työn ulkopuolella haluaisi tehdä, pitää olla työnantajalta sivutoimilupa. No joo, jos on päivätöissä, niin ei kai sitä enää vapaa-aikanaan mitään ylimääräistä jaksaisi tehdäkään.
***
Aika ajoin on mukava katsoa työpaikkailmoituksia ja miettiä, millaista olisi olla ihan oikeasti työsuhteessa. Varsinkin palkkapäivänä.
Ja todella usein on mukava tarttua kynään ja täytää omaa kalenteria omaehtoisesti omilla suunnitelmilla ja omilla deadlineilla, varata vapaata niille päiville, jolloin haluaa jonnekin mennä ja osallistua, valita mieleiset projektit ja työt, asettaa itse omat tavoitteet ja päämäärät.
Palkkapäiviä on harvakseltaan, sairaslomaa voi pitää vain loma-aikaan ja loman pitäminen tarkoittaa vähemmän tuloja. Toisaalta lasten ei tarvitse sairastaa yksin kotona eikä olla päinensä lomakausina.
Eikä minun tarvitse herätä töihin kahdeksaksi, jos en halua. Illanvirkku ei yleensä halua.
Haluaisin sanoa, että...