Ota opiksi (aamunavaus 7.3.2017)

Ai että miten sujui hiihtoloma? Hyvin, kiitos kysymästä. Istuin koko loman tietokoneella opiskelemassa.

Joo-o, ihan totta. Minulla oli vapaa viikko, ja vietin sen opiskellen. Ihan vapaaehtoisesti. Älkää dissatko! Se oli hyvä loma. Sellainen, joka pistää katsomaan tulevaisuuteen, suunnittelemaan uusia oppitunteja ja uusia tapoja tarkastella tuttuja asioita.

Sitä opiskelu minulle on: uusia ideoita ja inspiraatiota. Sen vuoksi en ole koskaan lakannut opiskelemasta, vaikka ammatti – tai itse asiassa ammatit – tuli hankittua jo iät ajat sitten.

Veikkaan, että moni teistä on pohtinut viime aikoina paljon opiskelua. Ysiluokkalaiset miettivät, mihin suuntaavat peruskoulun jälkeen; lukion kakkoset pohtivat ylioppilaskirjoituksia: mitä kirjoittaa ja miten aikatauluttaa. Ja ehkä teidän kaikkien ajatuksissa siintää jo mielikuva siitä, mitä haluatte opiskella tulevaisuudessa, millaisen ammatin haluatte.

Minulla on teille vinkki – ja kyllä, koska olen opiskellut suurimman osan elämääni, viimeiset kaksikymmentä vuotta työn ohessa, pidän itseäni varteenotettavana vinkkarina.

Mieti, mikä sinua innostaa. Mikä on sellainen ala tai aihe, johon syventyisit, vaikka opettaja ei käskisikään? Mistä haluaisit tietää lisää? Mistä haluaisit tietää kaiken? Mikä on juuri sinun juttusi?

Jotkut meistä ovat tienneet jo kahdeksanvuotiaina, mitä haluavat elämässään tehdä. Toiset meistä etsivät omaa tietään vielä 48-vuotiainakin. Eikä se ole huono juttu, koska etsiminen on osa prosessia. Ja vaikka huomaisitkin, että olet opiskellut jotain sellaista, mikä ei itse asiassa olekaan sinun juttusi, älä huoli: ei se hukkaan mene. Elämässä kaikesta opitusta on hyötyä

Minulle opiskelu on matka, jonka myötä opin tuntemaan myös itseäni päivä päivältä paremmin. Iso osa ilosta syntyy nimenomaan matkan varrella, tekemisestä ja uuden oppimisesta. Mutta tärkeintä opiskelussa on minulle se, että on jokin, mitä kohti mennä määrätietoisesti. Tärkeintä on, että on tavoite ja määränpää.

(Tekstin jälkeen kuultiin Pauli Hanhiniemen Perunateatterin kappale “Määränpää” levyltä Kaupunkitarinoita.)

Joulusatu 2016

“Tilanne on nyt tämä. Apua tarvitaan ja kiireesti!”

Tontut kuuntelivat vakavana raportointiosaston ylipäällikön varamiehen sijaisen veljenpoikaa. Tonttukloppi, jolla on ikää vasta 258 vuotta, oli läväyttänyt heidän eteensä pylväsdiagrammit, piirakat ja monikymmensivuiset taulukkolaskentaprintit. Tontut tuijottivat ympyröitä ja kummastelivat suorakaiteita.

“Tulee nälkä”, murahti keskimääräistä pyöreämpivatsainen tonttu valvontaosastolta. Hänen erikoisalanaan oli laiskojen opettajien valvonta. Koska kaikki opettajat olivat olleet koko joulukuun täydessä työn touhussa, osa ahkeroinut vielä yön pimeinä tunteinakin, valvontatontulla oli ollut hyvää aikaa perehtyä tonttukylän leivontaosaston uusimpiin innovaatioihin. Hän oli maistellut marenkipiparit, mustaherukkatäytteiset joulutortut, Kiss-Kiss-karamelleilla täytetyn joulupullan sekä leipuritonttujen uuden ylpeydenaiheen, gluteenittoman hedelmäkakun, jossa allergisoivat hedelmät oli korvattu soijarouheella. Viimeksimainittu oli ollut jokseenkin puisevaa, mutta valvontatonttu ei ollut hennonnut kertoa sitä leipuritontuille, vaan oli ottanut vielä viidennenkin viipaleen.

“Hyss!” sihautti lelupajan siivoojatontun apulainen. Hän ei suinkaan sanonut sitä valvojatontulle, vaan omalle suolistolleen, sillä hänenkin vatsaansa kurni.

Raportointiosaston ylipäällikön varamiehen sijaisen veljenpoika, tuttavallisemmin Taavi-tonttu, mulkaisi kaksikkoa, rykäisi ja jatkoi: “Olemme siirtyneet vaiheeseen, jossa apua tarvitaan välittömästi. Ymmärrättehän, ihan heti. Ei ole hetkeäkään hukattavana.”

Kaikki tontut nyökyttelivät päätään, mutta totuuden nimessä vain noin joka kolmas ymmärsi, mistä Taavi-tonttu puhui.

“Ratkaisun aika on nyt!” Taavi-tonttu kajautti, niin että valvontaosaston tontun hiippalakin tupsu hyppäsi.

“Mutta mitä me voimme tehdä?” Propagandaosaston tonttu painotti häiritsevästi viimeisen sanan viimeistä tavua.

Taavi-tontun katse pysähtyi puhujaan. “Sehän on itsestään selvää. Meidän on ryhdyttävä voimakeinoihin.”

Tämä toi lopultakin tonttujoukkoon eloa. Hiljainen kuiske muuttui sihiseväksi supinaksi, kun tonttukaarti ryhtyi aprikoimaan Taavi-tontun puhetta.

“Eivätkö voimakeinot ole vähän äärimmäinen veto?”

“Jos pitäydyttäisiin kuitenkin vanhassa käytännössä.”

“Perinteet, hyvät tontut, perinteet!”

“Sinä ja sun perintees. Mentäisiin vielä sulkakynällä ja puusuksilla, jos sinulta kysyttäisiin.”

Taavi-tonttu hiljensi salin ja sanoi: “Nyt on ammuttava kovilla. On selvää, että näin ei voi jatkua.”

Yksi tonttu toisensa jälkeen liittyi nyökytysten kuoroon. Siitä kaikki olivat yhtä mieltä: on muutoksen aika.

“Entäs se rahakone? Minusta se oli hyvä idea.”

“Laitonta. Joudutaan vaikeuksiin Suomen Pankin kanssa.”

Iäkäs tonttu, talousosaston päällikön kakkosmies, kämmersi pystyyn. Kaikkien katseet nauliutuivat oitis häneen. Tonttu antoi katseensa kiertää hitaasti salin yli, ennen kuin hän sanoi huolellisesti artikuloiden: “Ehdotan, että valmistamme kloonin, ja yön hämärässä käymme vaihtamassa sen opetusministerin tilalle.” Ennen kuin hän ehti istuutua takaisin pakoilleen, vihellys- ja huutomyrsky täytti salin. Vain vaivoin Taavi-tonttu sai hiljennettyä remakoivan tonttuköörin.

“Juuri tätä minä tarkoitin: on tehtävä rohkeita ratkaisuja”, Taavi-tonttu kannusti. “Kaikki raportit osoittavat sen, että opetuksen alennustila vaatii toimia. Ja koska hallituksesta ei siihen ole, vastuu on meidän.”

Kymmenessä minuutissa tontut olivat laatineet strategian.

“Toimeen, toverit”, Taavi-tonttu kannusti. “Tulevaisuus on meidän!” Valvontatonttu huokasi syvään. Hän oli jo ehtinyt haaveilla kunnon siivusta piimä-sahrami-rusinalimppua, jonka päällä olisi paksu viipale kinkkua. Ehkä sitten joulun jälkeen.

***

Lelupajassa valmistettiin näköisklooni opetusministerille. Vauhtiin päästyään tontut innostuivat rakentamaan kloonit myös ylioppilastutkintolautakunnan Abitti-osaston kehittämisjohdon jäsenistölle. Koodaamisvaiheessa tosin tuli vähän kiire, ja YTL:n klooneille ehdittiin saada puhesimulaattoriin ainoastaan yksi lause: “Abitin kehitys vaatii vielä aikaa, jatketaan vanhanmallisella tutkinnolla.” (Myöhemmin havaittiin, että valmiita vastauksia olisi pitänyt ohjelmoida YTL:n klooneille hieman useampia, koska joulupöydässä vastausta oli pidetty töykeänä, kun heiltä oli kysytty, haluavatko he lisää kinkkua.)

Propagandaosaston tontut teroittivat kynänsä ja kirjoittivat istuvalle hallitukselle uusia päätösehdotuksia, joissa opetuksen määrärahat tuplattiin. Tietokoneosaston tontut kävivät hakkeroimassa opetusministeriön keskustietokoneen ja syöttivät sinne maksimiryhmäkooksi 18 oppilasta, paitsi alakouluun 12 pilttiä. Tietokoneosaston harjoittelijat pistäytyivät koodaamassa Te-keskuksen sivuille avoimia erityisopettajan paikkoja joka kuntaan ja joka kouluun, lukioita unohtamatta.

Tästä innostuneena pari jokseenkin radikaalina tunnettua tonttua istui kolme iltaa kirjoittamassa uusiksi lukion uuden opetussuunnitelman sisältöjä. Vaikka työhön olikin tartuttu virallisen strategian ulkopuolella, kaikki tontut ylistivät yksimielisesti, että käytössä olevaan opsiin verrattuna parannus oli merkittävä (mikä oli selvää, koska tontut olivat käyttäneet uudistustyöhön huomattavasti enemmän aikaa kuin mitä oli käytetty koko alkuperäisen LOPS2016:n tekemiseen).

Ja niin tapahtui, että opettajat ja rehtorit, jotka rähjäisinä ja rättiväsyneinä olivat siirtyneet joululomalle, saivat joululahjansa uuden lukukauden alkaessa: enää kukaan ei kitissyt määrärahoista, erityisopettajien ei tarvinnut revetä viiteen paikkaan yhtä aikaa, opettajat pääsivät keskittymään opettamiseen, ja jokainen oppilas ja opiskelija koululuokassa tunsi, että opettajalla riitti aikaa juuri hänen asioilleen.

Mutta erityisen iloisia olivat lukioiden opettajat, jotka kiittivät ja ylistivät sitä, että LOPS2016:n tilalle oli saatu LOPS2017, jossa jokaiselle kurssille oli laitettu vain sen verran asiaa, että sen pystyy oikeasti kurssin aikana opettamaan ja omaksumaan. Eikä riemulla ollut rajoja, kun maaliskuun lopulla opettajille paljastui, että Abitti-projekti oli pistetty keväthauraisiin jäihin ja opetusministeri (josta kevään aikana oli tullut koko hallituksen suosituin ministeri) oli määrännyt työryhmän, joka ryhtyi valmistelemaan sähköistä ylioppilaskoetta ja sen toteutusalustaa yhdessä opettajien kanssa, alustavana tavoitteena vuosi 2022.

***

Kevätjuhlien lähestyessä hallintoportaan tontut tulivat raportoimaan tonttuarmeijalle joulukuisen vallankumouksen jälkimainingeista. Valvontaosaston tonttu oli varmuuden vuoksi koonnut itselleen lautasellisen juustoisia savuporoneliöitä sekä muutaman maistiaisen leivontaosaston uusinta luomusta, aprikoosi-taateli-viikuna-luumukakkua. Jos jouduttaisiin laatimaan uusia strategioita, hänellä olisi ainakin vatsa täynnä.

“Arvoisa puhetonttu, hyvät tonttuedustajat”, aloitti puheenjohtaja. “Tilanne näyttää nyt tältä.”

Tonttu käynnisti datatykin. Vain pienen hetken tontut joutuivat katsomaan tiimalasia, kiitos tietokoneosaston tonttujen, jotka olivat pistäneet datatykkien ja dokumenttikameroiden softiin ripauksen gepardien DNA:ta. Tuota pikaa seinälle heijastui iloinen hymynaama.

“Tässä ollaan”, puheenjohtaja myhäili. “Koko koululaitos on yhtä hymyä. Opettajat ovat innoissaan ja motivoituneita, opiskelijat oppivat lähes itsestään ja seuraavissa Pisa-tuloksissa nähdään vahva nousukäyrä.”

Huumaavien aplodien jälkeen iäkäs tonttu talousosastolta, se talouspäällikön kakkosmies, ähelsi itsensä seisomaan, rykäisi ja totesi: “Ehdotan, että seuraavaksi työstetään vähän tuota sote-uudistusta.”

Hymyä etsimässä (aamunavaus 29.11.2016)

Minulla on yksi kaveri. Siis tehän tiedätte, että yleensä, kun joku aloittaa kertomalla kaveristaan, hän kertoo itse asiassa itsestään. Tämä ei ole sellainen tarina. Minulla ihan oikeasti on yksi kaveri. Tai siis useampia, mutta minä haluan nyt kertoa siitä yhdestä. Aloitetaanpas alusta.

Minulla on yksi kaveri, joka oli aina tosi iloinen ja hauskaa seuraa. Jossain kohti aloin miettiä, etten enää muista, milloin kaverini olisi viimeksi hymyillyt, sillä lailla aidosti, tiedättehän. Yhtenä päivänä kysyin häneltä, onko jokin hätänä, ja hän alkoi itkeä. Säikähdin kamalasti, että mikä hänelle oikein tuli. Hän sai nyyhkytystensä välistä kerrottua, että häntä väsytti aivan hirveästi, hän ei saanut nukuttua eikä enää tiennyt, mitä tekisi. En tiennyt minäkään, mutta loppujen lopuksi autoin hänet lääkäriin, ja sieltä hän sai apua.

Jokaisella meillä on joku kaveri, jolla menee huonosti. Tarkemmin ajatellen jokaisella meistä menee joskus huonosti. Jos olet alle 16-vuotias, todennäköisesti olet sitä mieltä, että elämäsi on ihan täyttä p… hetkinen, tätä tekstiä täytyy vähän sensuroida. Siis todennäköisesti olet sitä mieltä, että elämäsi on ihan surkeaa. Minun kaverini ei enää ollut sitä mieltä. Hän ei enää jaksanut ajatella niin paljon, hän vain raahautui päivästä toiseen.

Jossain vaiheessa tajusin, että Facebook-virrassani alkoi usein näkyä erilaisia kommentteja masennuksesta ja uupumuksesta. Se olikin paljon yleisempää kuin olin luullut.

Jokainen meistä tuntee jonkun, jolla on masennus, uupumus tai jokin muu mielenterveyteen vaikuttava tila tai sairaus. Jos et tunne ketään henkilökohtaisesti, tunnet aivan varmasti jonkun, jonka kaverilla on joku mielenterveyden sairaus. Tai ainakin tiedät julkkiksia, joilla on – vaikkapa Cheek, hänhän syksyllä kertoi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Rohkea veto!

Minun ystävälläni todettiin masennus. Hän sai apua, ja ajan myötä hän toipui siitä. Nyt hän hymyilee joka päivä, ihan niin kuin ennenkin. Nyt hän saa jälleen minutkin hymyilemään.

(Tekstin jälkeen kuultiin Pauli Hanhiniemen kappale “Suru teki lähtöä” levyltä Pölyä, hiuksia, risuja.)

Digi toi, digi vei

Puhun aina vaahto suussa digin hyödyntämisestä opetuksessa, mutta rajansa digilläkin.

Yleensä digiopetuskeskustelu tuppaa kääntymään kahden ääripään kinasteluksi: joko on digivastainen viimeiseen hengenvetoon tai digiuskovainen laput silmillä. Arno Kotro suomii Uuden Suomen blogissaan Helsingin opetuslautakuntaa ja kärjistää lautakunnan tavoitteiden ja mittareiden idioottimaisuuden: digilaitteet mukana 70 prosentissa opetuksesta? Edes minä en ole niin digihullu, että prosentteja tuijottaisin.

Lukiolaiset kaipaavat opetukseen keskustelua, opettajat haluavat vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta ja empatiataitoja. Ryhmäkokojen pienentämiseen ja lähiopetuksen turvaamiseen ei raha heru, mutta digilaitteisiin sitä syydetään sumeilematta. Kannetaan huolta opetuksen aataminaikuisuudesta ja viihdyttävyyden puutteesta (sirkusko tässä ollaan?), mutta päättäjät eivät yhtään voivottele sitä, miten koululaisten lukutaito rapistuu ja sitä myöten ajattelukyky heikkenee. Ilmiöoppiminen on hieno ajatus (joka toteutuu äidinkielessä ihan luontojaan), mutta ilmiöiden hahmottamiseen tarvitaan analyyttista ajattelukykyä, joka ei synny sirpalemaista tietoa tutkiskelemalla.

Minulla on kolme pedagogista lähtökohtaa:

1) Oppituntien pitää olla hauskoja, koska opettaminen on niin paljon mukavampaa duunia, jos oppitunneilla on kivaa. Oma lehmä ojassa. Ei se tarkoita, että opetuksen pitäisi olla viihdyttävää tai opeteltavien asioiden helppoja, pikemminkin päinvastoin: oppiminen on hauskaa, kun on haasteita. Positiivista on tietysti se, että koska opetan äikkää ja kirjoittamista, voin innostua opetusaiheista joka ikisellä tunnilla – tylsiä aiheita ei yksinkertaisesti ole.

2) Keskustelu on keskeistä. Jos on vaihtoehtona aito dialogi oppilaiden kanssa tai opettajan synkkä yksinpuhelu, kannatan aina puhumista, vaikka se välillä menisi vähän asiasta sivukin. Siinä kuitenkin oppii kahta tärkeää taitoa: kuuntelemista ja keskustelua. Maailma olisi niin paljon parempi paikka, jos osaisimme oikeasti kuunnella toisiamme.

3) Digi otetaan käyttöön aina, kun se on järkevää. En halua papereita hukattavakseni (ne ovat aina väärässä pinossa), en viitsi käyttää aikaani sellaisten tehtävien tarkistamiseen, jotka kone tarkistaa nopeammin ja näppärämmin, enkä tosiaankaan lue yhtään käsinkirjoitettua paperia, jos voin sen välttää. Tiedän, tiedän, käden ja kynän yhteys ja aivojen kehittyminen, ja oppilaat kirjoittavat huolellisempaa tekstiä käsin. Ihan sama. Nyky-yhteiskunnassa on kansalaistaito osata kirjoittaa koneella pitkiä ja lyhyitä tekstejä, hallita kokonaisrakenteen ja sisällön muokkaus sekä tekstin viilaus ja hiominen – tietotekniikan avulla. Tietokoneella kirjoittaminen on erilaista kuin kirjoittaminen kynällä tai kirjoituskoneella (jolla minä olen kirjoittanut ensimmäiset lehtijuttuni ja näytelmäni). Tekstin tuottamisessa tietokone ei ole uhka vaan mahdollisuus, käypä työkalu, jolle manuaaliversio ei vedä vertoja.

Mutta ei sitä digiä joka käänteeseen kaivata. Opetus on kohtaamista, asioiden äärelle pysähtymistä, tutkimista ja pohdiskelua, oivalluksia – ei pikalinkkejä ja oikopolkuja, sinihohtoisia ruutuja ja hauskoja apuohjelmia. Opetuksen ideologiana ei pitäisi olla pädi vastaan karttakeppi, vaan parhaat menetelmät ja toimivimmat käytännöt jokaiseen tilanteeseen.

(Ajatukset ovat osin lainaa Kotrolta ilman lähdeviitteitä, osin omaa. Lukekaa koko linkki!)

Shoppailusta (aamunavaus 6.9.2016)

– Haloo?
– …
– Anteeksi kuka?
– …
– Ai ostoskäyttäytymistutkimuksesta? En minä oikein ehtisi, tunti alkaa kohta. Tai no, onhan tässä ensin aamunavaus. Kyllä minä varmaan pari minuuttia ehdin puhumaan.
– …
– Minusta nämä nykyiset aukioloajat ovat ihan liioittelua. Ei kauppojen tarvitse olla auki 24/7. Kun minä olin lapsi, kaupat olivat auki yhdeksästä viiteen ja lauantaisin yhdeksästä kahteen. Se riitti ihan hyvin, aina saatiin ostettua kaikki, mitä tarvittiin. Ei tämmöisille pitkille aukioloille ole mitään tarvetta, ei ole pakko koko ajan päästä shoppailemaan.
– …
– Kyllä laatu on kaikista tärkein, kun jotain ostan. Laatu ja ekologisuus, se että koko tuotantoketju on mietitty ja raaka-ainehävikki minimoitu. Ja kotimaisuus. Aina pitää ostaa kotimaista, kun vain mahdollista.
– …
– Viimeksi kävin kaupassa toissapäivänä.
– …
– Niin no joo, sehän oli sunnuntai. Mutta kun jääkaappi oli ihan tyhjä, kun ei jaksettu lauantaina lähteä kauppaan. Mutta en minä tietysti tavallisesti sunnuntaisin kaupassa käy, kyllä nämä normaalit arkiaukiolot ihan riittää minulle.
– …
– Viimeksi ostin… no, se oli sellainen viiden euron paita. Mutta se oli poistomyynnissä, ja tykkäsin siitä kuosista. Kyllä minä sitä muutaman kerran pidän. Ei sitä aina tarvitse ajatella joka ikistä ostosta ihan viimeisen päälle. Ja sitä paitsi se maksoi vain viitosen. Tai siis mähän ostin niitä kolme. Mutta ne on mun rahoja, kyllä minä saan ihan ite päättää, mitä mä ostan. – Tunti alkaa, minun pitää nyt mennä. Hyvää päivän jatkoa!

(Tekstin jatkeeksi tarjoiltiin Pauli Hanhiniemen ja Hehkumon kappale “Lapset” levyltä Muistoja tulevaisuudesta.)