Merkinnät teemasta 'aika'

50 prosenttia lisää aikaa

Aika on ollut kortilla, ei meinaa millään riittää kaikkeen, mitä sielu halajaa ja ruumis vaatii.

Kävin tänään ostamassa kalenterit ensi vuodeksi. Olen jo vuosia luottanut Assistenttiin. Se on ainoa järjestelmäkalenteri, johon olen ollut suhteellisen tyytyväinen: hyvä viikkoaukeama ja tavallisen kansion kaksirenkainen kansiomekanismi, joten pystyn rei’ittelemään muistilappuja kalenterin väliin.

Seinällä aikaa on näyttänyt useamman vuoden Mauri Kunnas -kalenteri. Ensi vuonna tyyli muuttuu: me katselemme maailmaa Tatun ja Patun silmin. Valintaa ei tehty pelkästään minun mieltymysteni perusteella, josko seinäkalenterin tärkein kriteeri (riittävästi muistiinpanotilaa joka päivälle) toki täyttyi.

***

Koska kahden kalenterin taktiikalla aika ei ole tuntunut olevan riittoisa elementti, päätin ostaa itselleni 50 prosenttia lisää aikaa – siis kolmannen kalenterin.

Siinä missä seinäkalenteri muistuttaa menemisistä ja oma Assistenttini kellottaa elämäni, olen huomannut, että työhuoneen pöydällä olisi tarpeen olla kalenteri, johon voisin tehdä juoksevia muistiinpanoja tekeillä olevista asioista – siihen Assistentissa on aivan liian vähän tilaa.

Parhaiten tietysti pelaisi sellainen päiväkirja, jossa olisi sivullinen tilaa joka päivälle, mutta henkinen kapasiteettini ei kykene hallitsemaan aikaa, jollei viikko ole aina yhdellä aukeamalla. Tulevana vuonna organisointikalenteriksi valjastetaan Pöytämemo.

(Toki minulla olisi jo valmiiksi jonkin sortin pöytäkalenteri: Yrittäjät muistaa vuosittain jäseniään Viikkomuistion yrittäjäpainoksella. Mutku ei tykkää.)

***

Kalentereita plärätessäni ja valmiiksi varmaa valintaa vatvoessani tuli mieleeni, että oikeastaan ei olisi haitaksi, vaikka minulla olisi neljäskin kalenteri, sellainen pieni ja kevyt, johon voisin tehdä muistiinpanoja lennosta. Assistentti on niin rehvakkaan kokoinen, että vaikka se käsilaukkuuni mahtuukin, niin sitä ei tee mieli kanniskella esimerkiksi tanssikassissa. Toisekseen haluan pitää Assistenttini sivut siisteinä, jotta menot ja deadlinet hahmottuvat selvästi. Siksi voisi olla käytännöllistä kuskata opetuksessa mukana pikkukalenteria, johon voisi tehdä pikamerkintöjä tyyliin “monisteet!” tai “ohjeet sähköpostina”.

Eräs tilaamani aikakauslehti muistaa joka vuosi taskukalenterilla, mutten ole sille koskaan lämmennyt. Mielessä siintää pieni soma kalenteri, jossa olisi runsaasti muistiinpanotilaa joka päivälle ynnä kynänpidike vakiovarusteena.

Vaikka toinen 50 prosentin aikalisä houkuttelee, taidan silti lähtiäisiksi tyytyä jo hankittuihin kolmeen kalenteriin. Voisihan kaksinkertaisen aikamäärän hallinta aiheuttaa äkkiseltään organisointiongelmia.

Vaikea valinta

Koska olen tunnetusti yökyöpeli, en aio mennä nukkumaan vielä ainakaan tuntiin. Minulla on sille tunnille runsaasti hyötykäyttöä, mutta valinta on vaikea.

Jäisinkö koneelle ja tekisin loppuun tilaussuunnitelmat, jotka perjantaina olivat jo melkein kasassa?

Vai jäisinkö koneelle työstämään css:ää ja php:tä keskeneräisistä sivuprojekteista?

Vai menisinkö korupöydän ääreen tekemään itselleni kivat korvakorut?

Vai istuisinko nojatuoliin kutomaan keskeneräistä neulettani?

Vai menisinkö sänkyyn, ottaisin kirjastosta lainaamani kuvankäsittelyaiheiset kirjat ja lueskelisin niitä?

Vai toteutuuko sittenkin se, mikä on realistisinta: katselen toisella silmällä television myöhäisohjelmia, kuikuilen keskustelupalstoja, pyörittelen helmiä kädessäni, tuumailen, että tarttis saada jotain tehtyäkin, ja lopulta lähden sänkyyn lueskelmaan kuvankäsittelykirjoja, nukahdan kirja kädessä ja herään puoli viiden maissa sammuttamaan valot.

Epilogi seuraavana päivänä
Muuten olin realisti, mutta heräsin sammuttamaan valot vasta puoli kuudelta.

Unta pollaan

En jaksa enää valvoa. Olen kuukauden päivät herännyt koululaisten rytmissä, ja rytmi väsyttää.

Eräs tuttava kertoi, että hän pärjää vähemmällä unella, kun menee nukkumaan aikaisemmin. Alkuillan uni on hänellä syvempää.

Minusta tuntuu, että minulla käy päinvastoin: olen simahtanut monena iltana häkellyttävän varhain, eilenkin jo puolen yhdentoista jälkeen, joten unta ehtii tulla yli lähes yhdeksän tuntia. Se ei vain tunnu riittävän. Aamulla väsyttää, iltapäivällä väsyttää aivan hirveästi ja vapaailtoina väsyttää. Nytkin olisin jo aivan valmis kaatumaan petiin.

Omituista on se, että kun elän minulle ominaista rytmiä, unta kertyy normaalina yönä reilut seitsemän tuntia, yhdestä vähän yli kahdeksaan tai puoli kahdesta likemmäs yhdeksää. Eikä silloin suuremmin väsytä aamulla eikä illalla.

Illan torkku, koko päivän torkku.

Aika on vakio

Luin tänään (jälleen) Dick Francisin kirjan Villihevoset (1994, suomennos WSOY 1996). Itse asiassa mietin pitkään, ryhtyisinkö lopultakin lukemaan Harry Potterin viimeistä osaa, mutta koska haluan sille kirjalle täyden lukurauhan, päätin napata hyllystäni jotain nopeampaa ja kevyempää.

Villihevoset-kirjan pääosassa on elokuvaohjaaja, mutta toki Francis sijoittaa kirjan hevosten maailmaan. Kirjassa kuvataan erään elokuvan valmistumista ja kaikkea sitä, mitä matkan varrelle mahtuu (sekä muutamaa murhaa ja murhayritystä ynnä jokusen menneisyyden luurangon esiinkaivamista – nämä eivät ymmärtääkseni kuulu tavanomaiseen elokuvan valmistusprosessiin).

Siinä lukiessani mietin, miten valtavan panoksen elokuvan tekeminen vaatii suurelta ihmisjoukolta. Lukuisat ihmiset tekevät töitä ja toteuttavat visioitaan, jotta päästäisiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen.

Ei se ole sen helpompaa ja nopeampaa rakentaa näytelmää tahi musikaalia, kirjoittaa romaania, tehdä cd:tä tai taulua, tehdä koreografiaa tai valmistaa tanssinäytöstä. Yleisö nauttii lopputuotteen muutamassa tunnissa (tai muutamassa hetkessä), mutta tekijä on käyttänyt siihen suhteettoman suuren määrän tunteja.

Kun jätetään luomisen tuska ja jumalaiset ilmestykset huomiotta, itse työn määrä on suhteellisesti sama riippumatta siitä, tehdäänkö hyvää vai huonoa. Loppujen lopuksi kaikessa tekemisessä – taiteessa, käsitöissä – on kyse ammattitaidosta ja kärsivällisyydestä. Ammattitaitoinen tekijä, joka paneutuu jokaiseen tekovaiheeseen, tekee hyvää jälkeä siinä ajassa, missä hutilus tekee keskinkertaisen tai huonomman.

Sitkeyttä, paneutumista. Ja näkemystä. Aikaahan ei ole koskaan tarpeeksi.

Ajassa taas

Arkikelloni hihna katkesi käyttökelvottomaksi parisen viikkoa sitten. Oireita tämänsuuntaiseen repsahdukseen oli ollut jo pitempään. Kun edellisen kerran saman kellon hihna meni useampaan palaan, kelloliikkeessä todettiin, ettei seuraavaa hihnaa enää taida saada vaihdettua: kellon muovirakenteissa rannekkeen tapin paikka oli kulunut liikaa.

Nyt ratkaisuna ei siis ollut enää uusi ranneke. Olin jo aiemmin tutkailut urheilukellojen rivistöjä sillä silmällä, mutta mikään ei miellyttänyt. Kranttu mikä kranttu.

Päätin sen sijaan ottaa arkikäyttöön metallikuorisen Casion anadigin, joka on ollut minulla ehkä kymmenkunta vuotta (huolellisesti aikoinaan valittu yksilö). Mutta ei se pahalainen suostunut toimimaan: patteri lopussa. Vietin siis ainakin kaksi viikkoa niin, että opetustunneilla kävin kurkistelemassa vähän väliä kännykkää. Harmillisinta kellottomuus oli sairaalareissuilla, siellä kun kännyköiden pitää olla kiinni.

Tänään pistettiin perhe takaisin aikaan. Vaihdatin patterit sekä omaan anadigiini että esikoisen kelloon, ja samalla pistettiin jälkimmäiseen uusi ranneke. Siinä patterinvaihtoa odotellessani ihastelin naisten kelloja; olen käyttänyt viimeisen neljännesvuosisadan miesten kelloja, yleensä digitaalisia tai anadigejä, mutta nyt tuli villi inspis hankkia ihan tavallinen kello, ei edes päivämääränäyttöä.

Yksi kello olisi ollut aivan ihana, mutta koska sen hintalapussa oli kolme numeroa ja niistä ensimmäinen oli seitsikko, totesin, että ehkä minulle kelpaa pikkuisen huokeampikin malli. Päädyin metalliseen Leijona-kelloon, joka on oikein soma ja naisellinen. Ehkä tässä iässä on minunkin aika ryhtyä somaksi ja naiselliseksi.

***

Diabetesrintamalla koettiin tänään ihmeellinen joskaan ei tavaton tilanne: ruokailun jälkeinen hypo.

Lounaaksi syötiin pinaattilättyjä ja karjalanpiirakkaa ja pistettiin normaali määrä pikainskaa juuri ennen sapuskaa. Puolisen tuntia aterian jälkeen lapsi alkoi valittaa, että on hassu olo. Ajattelin, että meuhkauksen tulosta, mutta verensokerimittari osoitti toista: 2,2. Turvauduimme siripiriin ja lakritsiin. Maltillinen viitonen paransi olon.

Tässä kävi nyt varmaan klassisesti: insuliini alkoi vaikuttaa, mutta rasvaisemman ruoan hiilihydraatit eivät ehtineetkään imeytyä. Jos ei olisi otettu välitankkausta, olisi voinut olla hunajalle tarvetta. Onneksi lapsi tunnisti hypo-oireensa.