Merkinnät teemasta 'arkistointi'

Mappirata

Siinä vaiheessa, kun lopultakin ymmärrän, mitä lukuja veroilmoitukseen vaadittiinkaan, ilmoituksen täyttäminen alkaa muuttua ihan kivaksi hommaksi. Se hetki koitti jälleen tänään iltapäivällä, ainakin hetkittäin.

Äsken lähti postiin sekä firman veroilmoitus että oma henkilökohtainen. Nyt voi ryhtyä odottelemaan syksyn palautekirjettä verottajalta.

***

Veroilmoituksen täyttämisessä sietämättömintä on pään sisäinen vuosivinksahdus. Tässä vaiheessa vuotta olen lopultakin oivaltanut, että nyt on vuosi 2009. Sekin vielä jotakuinkin mahtuu päähäni, että veroilmoitusta tehdään vuodelta 2008.

Mutta aina välillä on tarpeen palata jo valmistuneeseen verotukseen. Komentokeskus ohjeistaa etsimään viime vuoden veropaperit (koska työn alla on “tämän vuoden” verotus). Minä siis selaan vuoden 2008 mappia, joka on tuossa heti tyrkyllä, ja ehdin jo hätääntyä, että verotuspaperit ovat hukkateillä. Sitten vasta oivallan, että täytyykin avata mappi 2007.

Sama toistuu useampaan otteeseen, kumpaakin ilmoitusta täyttäessä. Oi niitä aikoja, kun veroilmoitus piti allekirjoittaa tammikuun loppuun mennessä.

Työhuoneeni on mapeista koottu esterata: levällään on neljä tarpeellista mappia ynnä pari sellaista, joita ilmankin olisi veroilmoituksen numerot todennäköisesti saatu valikoitua. Olkoot siinä huomiseen, kohta on aika lähteä illaksi töihin.

Älkää kuvatko kuvaajaa

En inhoa mitään niin paljon kuin valokuvien etsimistä. (Paitsi tietysti imurointia, mutta se on eri juttu se.)

Tätä ei pidä käsittää väärin. Valokuvani ovat paremmassa tallessa kuin esimerkiksi neulepuikkoni, ja niitäkin säilytän huolellisesti asianmukaisessa järjestyksessä omalla paikallaan. Digikuvat löytyvät näppärästi koneeltani aihepiireittäin ryhmiteltyinä, vuosien ja päivämäärien mukaan arkistoituina. Filmiajan otosten negatiivit ovat nimikoituina negataskuissaan, negataskut puolestaan aikajärjestyksessä sopivissa säilytyslaatikoissa.

Ongelmana ei olekaan valokuvien löytäminen, vaan juuri tarkoitukseen sopivien valokuvien valitseminen. Tehtävänä oli etsiä valokuvia perheestäni. Voi katinkontit.

***

Jälkikasvua on kuvattu, toki, mutta vain harvassa kuvista lapset ovat tunnistettavissa ja vielä harvemmissa ilmeet ovat ihmismäiset. Jäljellejääneissä on todennäköisesti päin seiniä oleva valotus tai rajaus.

Mies ei osu kameran eteen vahingossakaan, joten hänen kuviensa selaamiseen ei aikaa huvennut.

Minusta taas ei ole kuvia, ellei lasketa tanssinäytösotoksia, joissa olen esiintymisasuissa ja täydessä lavameikissä, toisin sanoen kaikkea muuta kuin itseni näköisenä. Kuten kaikki tietävät, valokuvaaja päätyy kuvattavaksi vain harvoin, koska yleensä kamera on hänen omissa käsissään. Muut eivät häntä uskalla ikuistaa, jotteivät joudu kuuntelemaan nurinaa kuvan rajauksesta, kuvakulmasta ja ylipäänsä teknisestä suorituksesta. Tai sitten kuvaaja huokaisee syvään, kun näkee mustat silmänaluset ja vanhentuneet kasvonsa.

Kävin kuvia läpi muutaman tunnin, ja löysin kuin löysinkin pari lähetyskelpoista kuvaa. Viiden minuutin päästä ne lähtevät sähköpostitse maapallon toiselle puolelle. Hyvää matkaa, kuvani, sanokaa terveisiä!

Eriskummallisia löytöjä

Työlista oli pitkä mutta motivaatio matalalla. Hyödynsin päivän tekemällä jotain sellaista, mitä olen lykännyt pitkään: raivasin työhuonettani.

Kirjahyllystä järjestin valuvat hyllyt uusiksi. Heivasin kaikki käyttöohjeet ja tarpeettomat kansiot arkistohuoneeseen, nostin lehtikoteloita hyllykön päälle ja sain kuin sainkin likimain kaikki mapit mahtumaan hyllyyn. Vielä on tehtävä jonkinmoista renoveerausta, sillä ainakin pari uutta työmappia on tuloillaan.

Arkistohuoneesta poistin ei-arkistoitavaa tavaraa, järjestelin hyllyt uudelleen loogisesti ja sain mahtumaan sinne yllättävän paljon pois-silmistä-poissa-mielestä-tarvikkeita.

Lajittelin tanssirompekasan ja totesin, että täytyy varmaan niistäkin tehdä inventaariolista, vaikka ovatkin hankintoja ajalta ennen firman perustamista. Tietäisin sitten ainakin keväämmällä, kuinka monelle voin luvata paljettilätkämekon ja kolikkokaulakorun lainaksi esiintymisiin.

Ei raivausta ilman löytöjä. Hävveyksissä olleet hopeiset zillit (kullanväriset – sekä omat että opetuskäyttöön hankitut – olivat siellä missä oletinkin niiden olevan) löytyivät loogisesti arkistoitavien paperien kasasta, jonne ne olivat kotiutuneet parin akryylihelmipussin kanssa. Arkistohuoneessa näin jälleen kitarani, jota jälkikasvu iloisesti soitteli illan. Vire oli hukassa, ylimpiä kieliä sain viritellä useampaan otteeseen.

Mutta löydöistä suurin ja ihmeellisin oli lattia. Noin monta tyhjää lattianeliötä ei ole työhuoneessani ollut aikoihin.

Vielä yksi löytö on tekemättä: pöytä. Pitäisi varmaan tilata työmotivaatiovajetta heti huomiselle.