Loppuun asti
Mondayjakelun osoitteena sanat
Olen lepuuttanut aivojani ja kroppaani viime aikoina kirjallisuuden parissa. Ennen lomaa ei enää ole aikaa suurempaan luku-urakkaan, mutta pari nuortenromaania on vielä hyllyssä, jos lepoa kaipaan.
***
Korkeakulttuurisinta antia edusti Anne Garretan (s. 1962) Sfinksi (joka on maannut yöpöydälläni koko kuluneen vuoden). Luin sen joskus opiskeluaikoina kirjallisuuden praktikumiin, ja muistikuvani olivat häilyviä, kuten suurimmasta osasta opiskeluaikojen luku-urakoita. Parhaiten muistan ne kiivaat keskustelut, mitä praktikumissa käytiin henkilöiden sukupuolesta; kirjahan on kirjoitettu (ranskaksi, toim. huom.) niin, ettei siinä missään vaiheessa suoraan sanota, mitä sukupuolta kaksi päähenkilöä ovat. Suomeksi temppu ei ole mitenkään kummoinen, mutta ranskaksi siinä varmasti on ollut haastetta. Edelleenkään en osaa varmaksi sanoa, olisivatko päähenkilöt olleet il ja elle vai elle ja il vai kenties elle ja elle tai il ja il. Anything goes.
Sfinksi oli huomattavasti miellyttävämpi lukuelämys kuin muistikuvieni perusteella pelkäsin, ei ollenkaan niin raskas kuin reilut 15 vuotta sitten. Käännekohta tuli suhteellisen aikaisin, ja sen jälkeen kerronta muuttui häilyvämmäksi, kuten kertojan persoonakin. Aikajana ei muotoutunut lukiessa täysin yksiselitteiseksi, tarinan loppu ei ollut ns. sydäntälämmittävä. Kiinnostava, intohimoinen tarina, mutta silti akateemisen analyyttinen.
***
Toinen puoli ikuisuutta pöydälläni maannut kirja osoittautui koukuttavaksi lukukokemukseksi. Pasi I. Jääskeläisen (s. 1966) Lumikko ja yhdeksän muuta edustaa kirjailijan määritelmän mukaan reaalifantasiaa. Tämän kirjan myötä minusta tuli reaalifantasiafani: aivan loistava romaani!
No, oli siellä pari räävitöntä kohtausta, jotka minun puolestani olisi voinut editoida pois, mutta muutoin kirja oli alusta alkaen jouhevaa kerrontaa, odottamattomia mutta tarinan kehyksessä uskottavia käänteitä ja – mikä parasta – erinomainen lopetus. Harmittavan monessa kirjassa loppuhuipennus on enemmän tai vähemmän teennäisen oloinen, langat on sidottu yhteen löyhällä solmulla. Lumikossa ei näin käynyt: lopetus oli täysin odottamaton mutta erinomaisesti tarinan täydentävä.
Seuraavaksi odottelen, että paikallisen kirjaston Taivaalta pudonnut eläintarha vapautuu. Tai sitten ostan sen summamutikassa hyllyyni (ja moista ei tapahdu usein). Lumikonkin hankkisin, jos sitä vielä saisi sidottuna, mutta ei, olen pahasti jälkijunassa: enää on tarjolla nidottuja laitoksia, ja niitä en oikeastaan kirjoiksi halua kutsua.
***
Ihastuttava ja sangen hyvin kaarensa kestävä sarja on Terry Pratchettin (s. 1948) Onttu-triologia (Suuri ajomatka, Louhoksen valtiaat, Yläilmoissa).
Tarinassa kiehtoi erityisesti se, miten ontut olivat luoneet uskontonsa ja miten he omaksuivat ihmisten kulttuuriin liittyviä asioita mutta muokkasivat ne omaan maailmaansa sopiviksi. Yhtä aikaa viihdyttävää mutta pisteliästä tekstiä, sopivasti sellaista, että nuoret lukijat löytävät siitä omat juttunsa ja aikuiset omansa. Ja niinhän sen olla pitääkin. Täytynee kahlata enemmänkin Terry Pratchettia läpi, josko tyyli kantaisi myös aikuisten kirjoissa.
***
Viime päivinä olen ahminut Dominic Barkerin (s. 1966) kirjaa Pertteli – poika joka ei halunnut pelastaa maailmaa. Nappasin sen summamutikassa kirjaston nuortenosaston esittelyhyllystä, ja ihastuin heti ensi sivuilla sen ironiaan ja leikkisyyteen.
Kirjoittajan mukaan kirja on antifantasiaa, mutta katinkontit, ihan puhdasta fantasiaa se oli, josko ehkä vähemmän vakavahenkistä kuin suurin osa fantasiakirjallisuudesta. Nauroin välillä ääneen, mitä harvoin kirjojen äärellä tapahtuu.
Erityisen ihastuttavaa kirjassa oli se, että sen päähenkilö Pertteli oli keskinkertaista yksinkertaisempi, sankarin viittaan varsin vastahakoinen ja itsekeskeinen henkilö. Yleensä sankarista tuppaa tulemaan puhtoinen ja jalo, mutta nyt ei ollut sitä vaaraa: itse asiassa kaikki kirjan henkilöt olivat enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä omaneduntavoittelijoita, vaikka tavoitteena olikin maailman pelastaminen.
Kirja kulkee loistavasti lukuun 44 saakka, mutta viimeiset kolme lukua tarvitsevat lankojen solmimiseen pari uutta narukerää ynnä muutaman uudentyyppisen solmun. Siitä huolimatta toivon, että Blart-sarjan jatko-osatkin suomennetaan – tuskin niitä paikalliseen kirjastoon englanninkielisinä ilmaantuu.
Kirjan hykerryttävin (josko ei koomisin) kohta löytyy sivulta 209 (suomennos Tanja Falk):
“Pertteli edistyi huimaa vauhtia, sillä hän oli käymässä käsiksi lingvistiikan kahteen perusperiaatteeseen: siihen, että kieli oli mielivaltaista, ja siihen, että merkitykset muuttuivat ajan kuluessa.”
Hyvä on, viimeistään se, että valitsen juuri tämän lainauksen koko 325 sivun verbaalisesta ilotulituksesta, osoittaa, että olen koulutukseni vanki.