Merkinnät teemasta 'elokuvat'

Unettava saaga

Se oli joku jouluaatonaatto muutama vuosi sitten. Vauva oli kipeänä, kuumetta ja nenä tukossa, eikä nukkumisesta tahtonut tulla mitään. Päätin maastoutua olohuoneen nojatuoliin, vauva syliin pystyasentoon olkapäätäni vasten nukkumaan. Pistin pyörimään Tähtien sota -sarjan episodin I The Phantom Menace (1999).

Katselin elokuvaa ja torkuin vauva sylissä. Aina välillä kelasin takaisin päin, kun olin (puoli)unessa tipahtanut juonesta.

Minulla ei ole aavistustakaan, miten elokuva päättyy.

***

Tämä päivä on mennyt kuumeita mittaillessa. Ehti siis kevätflunssa vielä tenaviin iskemään.

Tuumasin, että nythän voisimme katsoa Tähtien sotaa. Koska olen itse nähnyt ensimmäisenä sen ihan ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan (episodi IV – A New Hope, 1977), sitten sarjan päätöksen (Return of the Jedi, 1983) ja vasta sitten elokuvan siitä välistä (The Empire Strikes Back, 1980), päättelin, ettei sillä ole väliä, vaikka lapset aloittaisivatkin jostain sarjan keskeltä. Pistettiin pyörimään episodi II Attack of the Clones (2002).

Alun sinnittelin hereillä, mutta sitten alkoi univelka painaa. Nukuin suurin piirtein siihen asti, kunnes rytinä alkoi (siinä kohti oli taas joku mainoskatko, joka piti kelata).

Tiedän siis, mistä kakkosepisodi alkaa ja mihin se loppuu. En tiedä, mitä siinä välillä tapahtui, eikä minulla ole selvää käsitystä siitä, miten koko kakkosepisodiin on päädytty, kun se ykkönen jäi vähän kesken.

***

Kolmas episodi Revenge of the Sith (2005) täytyy varmaan katsoa joskus, kun perhe on taas kipeänä.

Tai kenties voisin kokeilla extreme-elämystä ja pistää leffan pyörimään seuraavalla kerralla, kun minulle nousee kuume. Turha kai sitäkään episodia on katsoa aivojen kanssa.

Pätkitty elämys

Operaatio “Klassikot tutuksi tenaville” on aloitettu. Pari viikkoa sitten Teema näytti Kino klassikko -sarjassa mainion vanhan leffan Arsenikkia ja vanhoja pitsejä (Arsenic and Old Lace, filmattu 1941, julkaistu 1944), pääosassa Cary Grant*.

Tietysti elokuvat pitäisi katsoa kerralla alusta loppuun, jotta intensiteetti ei häviä ja rytmitys pääse kunnolla oikeuksiinsa. Mutta aina – varsinkaan jälkikasvun kanssa – ei voi tehdä niin kuin hyvä olisi. Katsoimme siis Arsenikki-leffan kolmessa osassa: eilen vähän yli puolen välin, tänään ennen saunaa parikymmentä minuuttia ja saunan jälkeen loput. Toimihan se niinkin.

Minun muistikuvani elokuvasta (ja näytelmästä, sitä esitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa joskus viime vuosikymmenen puolivälissä, pääosassa Jouni Innilä) olivat kepeitä ja hauskoja, mutta nuorempien katsojien silmin mustavalkoinen, valaistuksella leikkivä elokuva, jossa on myös ilkeitä hahmoja, saattoi olla paikoin pelottavakin. Katsottiin siis vieretysten sohvalla. Aina välillä koko joukko nauraa rätkätti, kun näytelmä käännähti slapstick-huumorin puolelle. Cary Grant on siinä lajissa hykerryttävän hauska.

***

Nyt sunnuntai-iltana voisi jatkaa toisella Cary Grant -klassikolla: Teeman klassikkoelokuvien sarjassa nähdään Bringing up baby (1938). Ja sitten voisin vertailun vuoksi kaivaa omista arkistoistani toisen Howard Hawksin ohjaaman komedian Monkey Business (1952).

Kummassakin Grant esittää hajamielistä professoria. Ensimmäisessä nähdään lisäksi Katherine Hepburn ja leopardi, jälkimmäisessä Marilyn Monroe ja apina.

*Se on muuten ihan vääryyttä, että Cary Grant (1904–1986) näyttää samanlaiselta jokaisessa leffassaan. Ja miehen elokuvaura sentään alkoi 1932 ja päättyi 1966.

Ajoituksen mestari

Katsoin eilisiltana elokuvan The Front Page (1974), jota olen aiemminkin hehkuttanut erinomaiseksi leffaksi. Ja olihan se, yhä vieläkin.

Elokuvan on ohjannut Billy Wilder ja käsikirjoittajiksi mainitaan Ben Hecht, Charles MacArthur, Billy Wilder ja I. A. L. Diamond – kaksi ensimmäistä ovat kirjoittaneet alkuperäisen näytelmän, joten kaksi jälkimmäistä lienee vastuussa siitä, miten näytelmä muuttui elokuvaksi.

Olen nähnyt elokuvan arviolta parikymmentä kertaa – joka tapauksessa niin monta kertaa, että huomasin osaavani likimain kaikki repliikit ulkoa. Edellisestä kerrasta on hyvinkin reilut kymmenen vuotta. Kuluneet vuodet kirkastivat sitä havaintoa, miksi elokuva on niin loistava.

***

Käsikirjoitus on briljantti. Joukko kyynisiä, itsekeskeisiä ihmisiä ratkaisee tilanteita kyynisillä, itsekeskeisillä keinoilla. Ihmisten merkittävät luonteenpiirteet hahmottuvat muutamilla terävillä kohtauksilla. Repliikkeihin on jätetty vain se, mikä on olennaista; turhat löpinät ja asiat, jotka katsoja jo tietää, on editoitu pois (voi miten toivoisinkaan, että aina olisi näin!). Ihmiset ajetaan tilanteisiin, joista he joutuvat kiemurtelemaan pois miten parhaiten kykenevät. Tapahtumaketjulle on pakko nauraa, vielä kaikkien näiden katselukertojen jälkeenkin.

Näyttelijät ovat ykköskastia: Jack Lemmon, Walter Matthau, Susan Sarandon. Jokaisen tyyppi istuu rooliin – tai kenties tuo rooliin jotain persoonallista.

Mutta loppujen lopuksi se, mikä tekee elokuvasta loistavan, on ohjaus. Olen pitänyt suunnattomasti näkemistäni Billy Wilderin ohjaustöistä (Sunset Boulevard, The Seven Year Itch, Some Like It Hot, The Apartment, Irma La Douce). Niissä kaikissa näkyy taito hallita aikaa ja ajoitusta, nimenomaan taito hallita tekstin ja tekemisen ajoitusta ja näyttämistä.

Nykyisinhän viihde-elokuvien, jopa komedioiden, pääasiana tuntuu olevan visuaalisen ajoituksen hallinta: erikoistehosteet, räiske ja rytinä, vauhdikkaat takaa-ajot. Minua kiehtoo paljon enemmän verbaalinen komiikka, ja se toimii vain, jos rakenne ja ajoitus ovat kohdallaan. Se vaatii kunnon käsikirjoitusta, varsinkin näyttämöllä se vaatii taitavia näyttelijöitä, mutta eritoten se vaatii ohjaajaa, joka osaa antaa jokaiselle elementille oikean määrän aikaa.

***

Tajusin elokuvaa katsellessani, etten ole juuri katsonut elokuvia pyöreästi kymmeneen vuoteen. Muutaman elokuvan olen katsonut näinä vuosina alusta loppuun aivojen kera, mutta useimmiten näen elokuvista pätkiä ja nekin lähinnä muun, tärkeämmän toiminnan oheispuuhasteluna.

Joskus muinoin tapanani oli pyörittää suosikkifilmejäni videolta uudelleen ja uudelleen, kunnes osasin repliikit, näyttelijöiden ilmeet ja eleet, leikkaukset ja musiikin käytön. Opin elokuvista valtavasti, erityisesti kirjoittamisesta.

Kun joskus ehdin taas uppoutumaan elokuviin, pääsen katsomaan niitä kokonaan uudesta näkökulmasta: dvd-tallenteilla on usein dokumentteja ja haastatteluja sekä kommenttiraitoja. Siitä tulee luksusta.

Ajatusketjusta verkkoon

Toiseksi paras 1970-luvulla tehty elokuva oli The Sting (1973, suom. Puhallus), jossa pääosaa esittivät Robert Redford ja eilen menehtynyt Paul Newman.

David S. Wardin käsikirjoittama lennokas elokuva sijoittui syksyyn 1936, päähenkilöt olivat huijareita ja musiikkina soi Scott Joplin. Kukapa ei tunnistaisi kappaletta The Entertainer, josko likikään kaikki eivät tiedä, että kappaleen nimi on nimenomaan The Entertainer.

The Sting on yksi niistä elokuvista, joita katson mieluusti uudelleen ja uudelleen. Se on jossain virttyneellä vhs:llä. Olisikohan aika hankkia dvd?

***

Sting ei suinkaan tuo ensimmäisenä mieleeni elokuvaa vaan muusikon. The Police -aikojen ykköshitti oli tietysti Every Breath You Take (1983), Stingin soolohiteistä muistan parhaiten biisit Englishman in New York (1987) ja Desert Rose (1999, yhdessä Cheb Mamin kanssa).

Joukko artisteja levytti 1994 George ja Ira Gershwinin lauluja kokoelmalevylle The Glory of Gershwin. Sting teki hurmaavan version klassikosta Nice Work if You Can Get It (alkuperäinen 1937). Olen aina pitänyt Gershwinistä (mutta siitä enemmän toiste tai tämä ajatusverkko ei ole julkaisuvalmis vielä ensi viikollakaan).

Näyttelihän Sting toki elokuvissakin. Muistan elokuvan Dune (1984, Dyyni) lähinnä siitä, etten jaksanut katsoa sitä loppuun asti. En kyllä ole varma, jaksoinko innostua Frank Herbertin kirjastakaan.

***

Niin, se 1970-luvun paras elokuva: se oli Billy Wilderin uusiotulkinta The Front Page (1974, Etusivu uusiks’), jossa pääosaa esittivät Jack Lemmon, Walter Matthau ja Susan Sarandon.

Elokuva perustuu näytelmään vuodelta 1928, ja filmiversioista kuuluisin, ei huono sekään, oli vuodelta 1940, pääosassa Cary Grant. Cary Grant oli loistava jokaisessa roolissaan 1930-luvulta 1960-luvulle. Ja mikä häkellyttävintä, hän näytti likimain samalta jokaisella vuosikymmenellä.