Merkinnät teemasta 'hiihto'

Urheilujuhlaa

Kunnan koululaisten hiihtokisat olivat tänään. Päivästä täpistiin jo pitkään etukäteen.

Valitettavasti viikonlopun lumisateet sotkivat viimeistelyharjoittelumme (hankeen hävinneellä ladulla on hankala hiihtää), mutta onneksi puutos ei vaikuttanut suorituksiin. Ei tarvinnut maalissa turvautua selityksiin.

Äidille riitti mainiosti se, että hiihto sujui mallikkaasti ja iloisesti. Jälkikasvu ei kuitenkaan pannut pahakseen, vaikka hiihto vei mitalisijoille saakka.

Toivottavasti hiihtokisoihin osallistumisen ilo säilyy tulevinakin vuosina.

Vapautta

Pikkupakkanen, tasamaalla vuoropotku kuljettaa lennokkaasti. Pilviharmaa taivas puhkeaa hehkuvaksi valokentäksi, kun aurinko nousee sinne jonnekin pilvien taakse ja valo heijastuu jokaisesta ilman hiukkasesta kellanpunervana hehkuna.

Hiihto ei tunnu jaloissa, ei edes ylämäessä.

***

En pidä langattomasta nettiyhteydestä. Nyt on kytkettynä uutta verkkopiuhaa muutama metri. Jatkossa läppärini siirtyy mieleni mukaan keittiöstä työhuoneeseen tai olohuoneeseen.

Saunaan en ole ajatellut piuhaa vetää.

Ei tunnu missään

Lauantaina, sunnuntaina ja maanantaina hiihtämässä. Sunnuntaina luistelemassa. Tiistaina ilta tanssinopetusta, tänään ilta tanssinopetusta. (Huomenna ilta tanssinopetusta, perjantaina ilta tanssinopetusta…)

Eikä tunnu missään. Ei, vaikka lihashuolto on jäänyt olemattomaksi.

Kannattaisikohan laskea sen varaan, ettei jatkossakaan tunnu, vai pitäisikö sitä oikeasti joskus venytelläkin?

Nuoruuden lähde

Taas pääsee hiihtämään: ladut ovat hyvässä kunnossa ja pikkupakkanen toivottavasti pitääkin ne sellaisena.

Sitä paitsi palmikkoinen hiihtopiponikin on valmistunut (aivan eri näköisenä kuin millaista alkujaan ryhdyin tekemään, mutta kerrankos sitä). Pinkki, väljemmänpuoleinen pipo näyttää päässäni aivan yhtä hassulta kuin mikä tahansa pipomallinen päähine, mutta koekäytössä neulomus osoittautui sopivan lämpöiseksi ja se lienee tärkeintä. Ja tietysti väri.

***

Sunnuntaina nyöritin luistimet ensimmäistä kertaa varmaan pariinkymmeneen vuoteen.

Edellinen kerta luistimilla taisi olla eksoottisemmissa maisemissa, josko sitä ei lasketa: silloin luistimissa oli rullat alla. Muistan, miten ensimmäisen viiden minuutin ajan pidin rystyset valkeina rullaluistelukaukalon reunuksista kiinni enkä silti meinannut pysyä pystyssä. Rullat mokomat veivät vasten tahtoani.

Mutta eipä aikaakaan, kun homma alkoi luistaa. Luistelurupeaman loppuvaiheessa kokeneemmat rullaluistelijat hämmästelivät, miten nopeasti opin. Tosiasiassahan luistelutaidon olin tietysti oppinut jo lapsena jäällä, rullat vain sotkivat systeemit hetkiseksi.

***

Sunnuntaina nyöritin uudet luistimeni ensimmäistä kertaa. Tunnustan: ensimmäisen minuutin seisoskelin jään reunassa ja mietin, onko tämä enää tämänikäisen ihmisen hommaa. Jää tuntui pahimmoisen liukkaalta.

Viisi minuuttia ja kaksi horjahdusta (ei kaatumista, toim. huom.!) myöhemmin tajusin, että painopiste pitää tiputtaa alemmas ja enemmän eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin alitajunta voitti ja saatoin jo keskittyä viralliseen toimenkuvaani eli jälkikasvun opastamiseen.

Tunnin päästä olin parikymmentä vuotta nuorempi.

Hiihto ja ammunta

Tänään oli aamusta talven (tai “talven”) paras hiihtoreissu. Tosin suksi lipsui eikä luistokaan ollut aina parhaimmillaan, mutta sää oli juuri parahultainen: pakkasta oli varmaan viiden hujakoilla, sää lauhtui aamun kymmenestä pakkasasteesta; latu oli vasta lanattu, pinnassa uutta lunta eikä vielä jäätä; pilvisestä taivaasta huolimatta oli kirkas kevättalven päivä.

Hiihtolenkillä menin lähes koko matkan perinteistä ihan oikeaoppisesti. Lumi nihrasi sen verran vastaan, että potkuissa oli tehoa. Vauhti ei ehkä päätä huimannut ja ylämäet otin tepsuttelun kannalta, mutta viis siitä: hyvältä tuntui, suksi luisti ja hiki tuli. En olisi tuntia pitempään jaksanutkaan.

***

Kuuden päivän sensorointi eli glukoosimonitorointi on tänään siinä vaiheessa, että laitettiin uusi sensori. Sensorin laitto sujui kohtuullisen hyvin, vaikka jännitti sekä äitiä että kohdetta. Sisäänvientineulan ampuminen ei kuulemma enää sattunut yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

Sen sijaan mittarin kalibrointi tuotti enemmän murhetta: ensimmäinen kalibrointiyritys päätyi erroriin. Toinen onneksi tuotti hyväksytyn tuloksen, vaikka signaali lähettimen ja vastaanottimen välillä ei erityisen vahva olekaan. Toivottavasti tiedonkeruu silti onnistuu – tässä on vielä kaksi ja puoli vuorokautta sokerien vuoristorataa ennen lääkäriä.