Merkinnät teemasta 'hukkateillä'

Uhanalainen laji

Miten on mahdollista, että jälkikasvu aloittaa jokaisen aamunsa etsimällä sukkia, jotka ovat olleet juuri edellisenä päivänä jalassa.

Vakuuttelevat, että sukat on riisuttu huolellisesti omalle paikalleen, kuten muutkin vaatteet. Aamuun mennessä sukat ovat silti kadonneet. Ennen kouluunlähtöä täytyy siis selviytyä Suuresta Etsintäretkestä.

Parhaina päivinä sukkaparista on jäljellä toinen, ja se toinen on hukkapiilossa (tai mahdollisesti sukkapiilossa). Useimmiten sukka löytyy myöhemmin sohvan alta, sängyn alta, pöydän alta tai vaatepinon pohjalta. Tuossa vaiheessa sen kaveri on yleensä jo mennyt pyykkikoneen läpi ja päätynyt Parittomien Sukkien Reservaattiin. PSR:llä alkaa muuten olla aikamoisia laajentumispaineita.

Sukkien öiselle hävikille vetää vertoja vain käsineiden salaperäinen katoamiskyky. Jostain syystä niitäkään ei tahdo aamuisin löytyä.

Enää kaksi arkiaamua syyslomaan!

Se on jossain

Yksi raivostuttavimmista tarvikkeista on nappikuulokkeitten superlonsuoja. Se irtoaa helposti ja katoaa sen siliän tien.

Häivitin toissapäivänä toisen nappikuulokkeen suojan jonnekin pyörätielle. Mutta ei hätää: tämä ei ollut ensimmäinen kerta, joten jossain tallessa on varasuojia.

Nyt kun joku vielä paljastaisi, mihin hyvään talteen olen ne laittanut.

Hukassa

Ajattelin olla toimelias ja saada muutaman tilaustyön ojennukseen tänä iltana sen jälkeen, kun katras siirtyi laskemaan lampaita.

Kaikki sujui loistavasti ensimmäiset kolme ja puoli minuuttia, joiden aikana otin laatikosta ensimmäiset tarpeet esille. Mittasin oikean mittaisen pätkän, hamuilin saksia ja…

…totesin, että sakset eivät olekaan siinä, missä niiden pitäisi olla. Pikainen silmäys: ei mailla halmeilla. Vilkuilua ympäriinsä: ei näy.

Systemaattisemman etsinnän aika. Keittiö – ei pöydällä, työtasoilla, laatikoissa eikä vähemmän epätodennäköisissäkään paikoissa. Olohuone – ei lattiatasoilla, pöytätasoilla eikä tuoleissa (varjele, jos joku olisi ne sinne siirtänyt!). Kävin jopa vilkaisemassa työhuoneessani, jonne ne sakset eivät missään nimessä kuulu, mutta ei niitä sielläkään näkynyt.

Vaeltelin ympäriinsä, etsin järkevistä ja järjettömistä paikoista, kunnes reilun puolen tunnin jälkeen oli pakko luovuttaa. Käytin saksia, joilla leikkaaminen on hankalaa, mutta leikkaantui sentään.

***

Sitten oli aika ryhtyä vääntämään hopealankaa spiraaliksi. Juuri se puikko, jonka ympärille olisin lanka vevannut, oli – aivan oikein! – hukkateillä. Ei siellä, missä luulin sen olevan; ei siellä, missä se olisi voinut olla; ei edes siellä, minne se ei oikein kuuluisi.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että tämä ilta ei ole yhtä tuottelias kuin toivoin sen olevan.

Järjestys se olla pitää

Olen jo pitkään suunnitellut erästä delicoista tehtävää rannekorua, jollaisen kanssahelmeilijä vuosi pari sitten teki erään ulkomaisen helmilehden ohjeilla. (Kirjoittaja pyytää lukijoita panemaan merkille tämän harvinaislaatuisen faktan: olen aikeissa tehdä jotain valmiin ohjeen mukaan!)

Tyypillistä kyllä tämäkin projekti on tyssännyt materiaalivalintoihin. Alun perin valitsemani delicavärit olivat liian samankaltaisia eikä toivottua kontrastiefektiä syntynyt.

***

Maastouduin katsomaan Dexteriä, ja mieleeni juolahti, että voisin siinä sivussa kokeilla delicarannekkeen tekemistä. Neuletyöt ovat vielä pannassa, eikä olotila ollut niin luova, että olisin ryhtynyt tekemään omia koruja.

Vaan kuinka kävi? Pohjaväriksi valitsemani delicasävy oli hukassa. Muistan elävästi, kuinka laitoin sen samaan paikkaan kuin muutkin projektin alkuperäiset delicat, mutta ei se siellä ollut. Eikä muidenkaan delicoiden seassa, ei siemenhelmien joukossa, ei firman helmilaatikoissa, ei käsityöpöydällä, ei ompelupöydällä, ei työpöydällä, ei työkalupakeissa, ei ylipäänsä missään loogisessa paikassa.

Dexterin viimeisillä minuuteilla lopulta muistin, että olin tarvinnut näitä delicoita erääseen keskeneräiseen koruprojektiini. Ja siellähän se pikkupussukka makasi, siististi koruprojektin omassa laatikossa.

***

Nyt olisi delicat. Vieläköhän minussa olisi virtaa?

Ostetaan pulu

Tuuri, 500 asukkaan kylä Etelä-Pohjanmaan kaakkoislaitamilla. Kylää halkoo valtatie 18, nopeusrajoitus kylän kohdalla 50 kilometriä tunnissa. Tuuri, 500 asukasta, yksi valtatie, yksi maantie, muutama pikkutie.

Minä eksyin siellä tänään.

18-tielle rakennetaan liikenneympyröitä, jotta sesonkiaikaan tukkoinen kylä olisi vähemmän tukkoinen. Tänään tie oli aivan tukossa, kun isot kaivinkoneet, kuorma-autot ja muut miehiset vempeleet tekivät maansiirtotöitä tai muuta liikenneympyröiden valmistumista toivon mukaan edistävää. Näppäränä naisena ajattelin, että ohitanpa sumpun ja ajan asuntoalueen kautta.

Sitten viime näkemän (olisiko kolme vuotta?) asuntoalue oli kokenut kohtuullisen muutoksen. Väittäisin, että valitsemani oikopolku ei kulkenut enää entistä reittiä, koska jonkin ajan päästä huomasin olevani jossain, missä en ollut koskaan ollut. Siellä asui arviolta kolme prosenttia tuurilaisista.

Aikani hortoiltuani löysin reitin maantielle, jonne olin kuvitellut tuosta vain kurvaavani. Sieltä palasin ryhti suorana takaisin valtatielle, noin kaksisataa metriä siitä pisteestä, josta seikkailuni aloitin. Kaivinkonerykelmä oli ohitettu.