Merkinnät teemasta 'joulu'

Rauhallista vuotta 2011

Tämän piti olla joulukortti, mutten ole tälle juhlakaudelle vielä ehtinyt joulukortteihin asti. Olkoon siis uuden vuoden toivotus.

Se on sitten 2011. Uusi vuosi, puhdas kalenteri, seesteisempi elämä.

Joulukortti 2010

Joulusatu

Tämä joulusatu on julkaistu Helmetti-foorumin joulukalenterissa 19. luukkuna.

Sinä aamuna äiti oli hyvin, hyvin väsynyt. Kun lapset tulivat herättämään, äiti ei olisi millään jaksanut nousta. Hän avasi laiskasti vasenta silmäänsä, mutta sulki sen äkkiä. Kattolampun koko valoteho tunkeutui pupillista sisään. Sitten hän raotti oikein, oikein varovaisesti oikeaa silmäänsä.

Näkökentässä pompotteli kolme tonttua, jotka tuntuivat singahtelevan valon nopeudella (299 792 458 metriä sekunnissa), lakkien kulkuset rämisten. Äiti sulki silmänsä, veti keuhkot täyteen ja puhalsi ilman hitaasti sihisyttäen hampaiden välistä.

Kun happi alkoi pikkuhiljaa kulkea keuhkoista aivoihin, äiti räväytti kummankin silmän auki ja tuijotti suoraan kolmeen silmäpariin, jotka tapittivat häntä herkeämättä. Tonttulakit pysähtyivät, kulkuset hiljenivät ja äidin kolme kullanmurua läväyttivät leveimmät hymynsä ja kiljaisivat: “Viisi päivää jouluun!”

Edelleen valon nopeudella (30 senttimetriä nanosekunnissa) lapset lennähtivät pois. Tuota pikaa keittiöstä alkoi kuulua astioiden kalahtelua ja jääkaapin oven tiheää aukoilua. Joku avasi vesihanan ja juoksutti vettä isoon astiaan. Naps, raps, kops, hups!

Äiti tuijotti kattoon. Viisi päivää jouluun. Mahdottomasti tekemistä. Liian lyhyitä päiviä, liian vähän öitä salaisille puuhille. Aivan liikaa siivottavaa. Ihan mahdottoman paljon siivottavaa.

Äiti työnsi varpaansa varovaisesti peiton ulkopuolelle. Brrrh! Huoneilma (+20,7 °C = 69,26 °F) tuntui viileältä täkin alla viipyilevän lämmön jälkeen. Hän kurotti lattialta villasukat ja vetaisi ne jalkaansa, ennen kuin uskalsi nousta.

Keittiöön taapertaessaan äiti oli havaitsevinaan jotain outoa. Hän solmi aamutakin vyöhön tiukemman rusetin ja oivalsi sitten: lattialla ei lojunut leluja. Äiti käveli makuuhuoneesta keittiöön törmäämättä ensimmäiseenkään leluun. Pikainen 360 asteen panorointi paljasti, että lattioilla ei ollut leluja, ei kirjoja, ei lehtiä, ei kenkiä eikä vaatteita — ei niin mitään.

Häkeltyneenä äiti pysähtyi lastenhuoneen ovensuuhun. Tavanomaisen kaaoksen sijaan siellä oli lattia (aivan, se ei ollutkaan harmaa vaan vaaleanruskea, äiti oivalsi) ja säntillisesti pinottuja lelulaatikoita, joista ei pursunnut yhtään bioniclea eikä hellokittyä. Sängytkin oli pedattu ja yöpuvut taiteltu huolellisesti tyynylle.

Äidin aivoihin tunkeutui yksi valtava ajatus: lapseni on napattu ja tilalle on tullut ekstraterrestriaalisia ihmekummajaisotuksia! Silmät pälyillen äiti hiipi kohti keittiötä. Siellä tonttukolmikko seisoi rivissä ja ojennuksessa, parrat suitt- (äiti ravisti päätään ja katsoi uudelleen: aivan, ei partoja, tontut olivat kuitenkin hänen lapsiaan) keittiön pöydän vieressä. Pöydällä höyrysi muumimuki parin kynttilän ja joulukaktuksen vieressä. Ei lehtivuoria, ei murupeltoja, ei maitojokia. Pöytäkin oli puunattu.

Äiti istuutui pöydän ääreen ja tuijotti epäluuloisena tuoksuvaa teekupillista.

“Se on sitä intialaista, mistä sinä tykkäät”, sanoi keskimmäinen.

“Otatko voileipää?” esikoinen kysyi ja ojensi lautasta, jossa oli kolme juoksevilla kurkkusiivuilla koristeltua ruisleipää.

Kuopus tuli kylkeen kiinni. Automaattisesti äiti nosti hänet syliinsä.

“Äiti, minä heräsin aamulla tosi aikaisin”, pienimmäinen kertoi. “Ja minä näin — ihan varmasti näin! — ikkunan takana tontun. Siellä on jalanjälkiäkin!”

Äiti vilkaisi ulos. Perheen isä oli lumitöissä, oli ollut jo aikamoisen tovin. Juuri silloin isä pysähtyi ja kääntyi katsomaan keittiön ikkunaan. Ei hän mitenkään voinut nähdä äidin istuvan keittiön pöydän ääressä, tukka sekaisena, kuopus sylissä, teekupillista sekoitellen. Ei hän voinut.

Äiti siristi silmiään. Kyllä, isä katsoi suoraan häneen ja virnisti.

© Inka Vilén 2010

Jälkihuomautus: ei perustu tositapahtumiin, ei ainakaan mitä tulee lattioiden siisteyteen.

Joulurauhaa!

Nyt on joulu päässyt siihen vaiheeseen, että minäkin voin jo vilpittömästi toivottaa hyvää joulua.

Tänä vuonna joulukortissani sanottiin: “Joudu joulu kultainen, saavu vuosi sees.” Nyt eletään kultaista joulunaikaa ja nautitaan kynttilänvalosta, hiljaisuudesta ja rauhasta.

Joulukortti 2009

Ty̦ tai joulu Рkiire jatkuu

Puolitoista viikkoa meni ympärivuorokautisessa työnteossa, joutoaika hupeni nukkumiseen. Eilen alkoi elämä jo näyttää vähän rauhallisemmalta, ja pääsin lopultakin jouluvalmistelujen kimppuun.

En oikeastaan tiedä, kumpi on rasittavampaa: stressata joulua suurin osa joulukuuta vai stressata suurin osa joulukuuta sitä, ettei ehdi valmistelemaan joulua. Toisaalta kun aatonaatonaattoaamuna on hankittuna vasta yksi lahja ja kaikki muukin iloisesti levällään, ei tarvitse enää kauheasti stressatakaan: tehdään vain se, mitä pystytään.

***

Oikeasti jouluun tarvitaan kovin vähän asioita. Lapsille joulun tekevät lahjat, mutta me aikuiset emme lahjoista piittaa. Ruokalista on sama vuodesta toiseen – sapuska on joulunakin minulle aivan epäolennaista.

Joulun tekee kuusen koristelu, hyasintintuoksu, kynttilän valo, mausteiden keittäminen piparkakkutaikinaan, glögi, hiljaisuus ja rauha.

***

Tänään täytyy panostaa lasten jouluun, mutta eiköhän se omakin joulu siinä sivussa löydy.

Tarinan aika

AAMU oli hiljainen. Ulkona oli yhä pimeää, vain naapurin pihakuusen valot koettivat vastustaa syksynmärkää synkeyttä. Taneli painoi nenänsä ruutuun ja hengitti. Ikkuna ei edes huurtunut, mutta nenästä jäi pieni jälki lasin pintaan.

Taneli tepsutteli keittiöön seinäkalenterin luo. Jouluun oli enää 1, 2, 3, 4… 13 päivää, mutta jännitys ei kiepahdellut vatsanpohjassa eikä niskassa tuntunut kutinaa. Joulu, ihan sama.

Makuuhuoneen ovelta Taneli kuuli tasaista hengitystä. Äiti ja isä nukkuivat. Seinäkello tikitteli, mutta viisarit eivät vielä osanneet kertoa aikaa. Lyhyempi osoitti melkein suoraan alas, yhdeksikköön. Eikun kuutoseen. Ne numerot tuppasivat menemään sekaisin, mutta viitosen Taneli tunnisti aina ihan varmasti.

ETEISESSÄ nojaili upouusi pulkka seinään. Kummit toivat sen eilen, mutta silti kortissa luki että “joulupukilta”. Taneli oli ihmetellyt, miksi joulupukki laittoi kummit tuomaan lahjaa, kun pukki oli tulossa ihan itse käymään, kahden viikon päästä. Pulkka oli hieno, sininen ja kiiltävä. Mutta ulkona tihuutti vettä.

Äkkiä kuistilta kuului kolahdus. Taneli hätkähti. Mikä se oli? Hän singahti ikkunaan. Kuistilla lojui rähmällään pieni olento. Taneli avasi varovasti oven.

“Sattuiko sinuun?”

Olio nousi hitaasti, pudisteli nuttuaan ja kieputti sitten päätään niin vinhasti, että parta tutisi. “Ei paniikkia. Nutukkaannauhat vain tekivät tepposet.”

Taneli luikahti ovenraosta ulos ja istui portaille. Pieni otus jäi häntä katsomaan pää kallellaan.

“Protokollassa sanotaan, että kaikenlaiset kontaktit asiakkaisiin on kielletty, mutta protokollassa kielletään myös ehdottomasti visualisaatio. Ja sinä olet nyt jo minut nähnyt, joten voin yhtä hyvin tiedustella: mikä mättää?”

Taneli huokaisi murheellisena. “No kun kohta on joulu, mutta vieläkään ei ole talvi.”

Otuksen parta heilahteli taas, mutta tällä kertaa nyökkäysten tahtiin. “Aivan, ymmärrän. Pitäisikö tehdä reklamaatio, talven toimitus on myöhässä. Johan se tilattiin aikoja sitten.”

“Minulla on upouusi hieno pulkka, se tuli joulupukilta jo nyt, mutta eihän sitä voi käyttää. Nurmikolla ei voi pulkkailla.”

Parta tärisi, kun otus kyhnytti tovin alaleukaansa. Sitten se kysyi: “Ei liene liian rohkea presumptio, että sinun suurin toiveesi jouluksi on saada lunta?” Taneli nyökkäsi. Otus nojasi leukaa nyrkkiinsä, katseli hetken pää kallellaan ja rykäisi sitten. “Jaaha, no sittenhän tämä operaatio on melkein finito.”

Otus kaivoi taskustaan pienen laitteen, rykäisi uudestaan ja supatti sitten laitteeseen: “Huomio huomio, kuuluuko? … Että mitä? … Huono yhteys, auringonpilkkuja… Mieluummin rusinasoppaa… Puolen tunnin päästä… En myöhästy… Hei, anna nyt pomolle!” Otus odotteli tovin, nykäisi ensin nuttunsa helmaa ja sitten partaansa. “Operaatio suoritettu: täällä halutaan lunta! … Onnistuisiko yhtään nopeammin? … Ei kuule, täällä on nyt joulumieli niin pahasti hukassa, että ei tätä voi laittaa jonon hännille!” Parta ei enää tutissut, se tärisi. “Että mitä? Kolmanneksi? Hieno juttu! … Palaan tukikohtaan tuota pikaa.”

Otus kääntyi Taneliin päin ja lausui juhlallisesti: “Operaatiopäällikkö lupasi nopeuttaa preparaatiota, vaikka se on kyllä pahasti proseduurin vastaista. Puolisen tuntia ottaa, ehkä kolme varttia. Mutta tulossa on.” Taneli tuijotti kulmat kurtussa ja yritti painaa mieleensä kummallisia sanoja. Äiti osaisi varmasti selittää ne hänelle.

Otus työnsi laitteen takaisin taskuunsa, kiskaisi nuttunsa suoraksi ja rykäisi vielä kerran. “Nyt takaisin nukkumaan. Aamulla se on jo täällä.” Otus ojensi kätensä, epäröi hetken ja taputti Tanelia kahdesti olkapäälle. Sitten se pujahti kuistilta pimeyteen.

TANELI istui portailla pienen hetken ja katseli, miten naapurin kuusen valot imeytyivät pimeyteen. Sitten hän huokaisi, laahusti sisälle ja pisti oven perässään kiinni. Hetken päästä hän otti kainaloon lempidinosauruksensa, kääriytyi muumipeittoon ja nukahti.

Ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat naapurin kuusen oksille.

© Inka Vilén 2009