Merkinnät teemasta 'kaappikello'

Ajan taju

Olen aina pitänyt tiimalaseista. Joskus lapsena minulla oli pikkuruinen tiimalasi, ja minusta oli kiehtovaa katsella, miten hiekka valui ylemmästä kartiosta alempaan. Sen havainnollisemmin ei aika voi kulua.

Ostin ensimmäisen digitaalisen kelloni parikymmentä vuotta sitten, ja sen jälkeen minulla on ollut vain digitaalisia rannekelloja sekä anadigejä, joissa on sekä digitaalinen näyttö että viisarit. Tällaisiin kelloihin saa tasatuntipiippauksen, ja olen sitä mielelläni käyttänyt. Ihmiset hätkähtävät äänimerkkiä – myönnän, että jos kymmenen ihmistä sitä käyttäisi ja jokaisella kello hitusen eri ajassa, jatkuva piipitys voisi käydä hermoille. Silti pidän kiinni tasatuntimerkeistäni: ne muistuttavat minua siitä, että aika kuluu.

Olen viikonlopun verran kuunnellut kaappikellon lyöntejä ja raksutusta. Kellon tik-tak on rauhoittavaa, se kuljettaa jonnekin epämääräiseen lapsuuden aikaan, kenties niihin kuumiin kesäpäiviin, kun iso herätyskelloni naksahteli sekuntitahtia ja minä hautauduin kirjoihin.

Kun kaappikellossa on juuri sopivasti matalan metallinen ääni, ei liian kirkas eikä liian voimakas, sitä kuuntelee ilokseen. Tulee verkkaisa olo: kello lyö, kello raksuttaa, olen taas lapsi eikä kiirettä ole. Yöllä kellon lyönnit kantautuvat uneen, ja uneenkin virtaa rauha. Kaappikello ei piipitä ilkeästi, kun yö on ohi, se vain mittaa aikaa ja antaa minun valita tahdin.

Teimme kirjoittamisoppilaideni kanssa vuonna 1999 antologian Ajan taju. Kokoelman nimi osui täydellisesti kohdalleen, se kokosi tekstit ja antoi niiden tulkinnalle viitekehyksen.

Olen sittemmin moneen otteeseen pohtinut, miten ajantaju poikkeaa ajan tajusta. Olen kuunnellut tasatuntimerkkejä, antanut ajan kulua ympärilläni ja muistellut menneisyyden hyviä haamuja. Ajan taju on tiimalasi ja kaappikello. Jyvä jyvältä, lyönti lyönniltä, vastaanpanemattomasti aika kuljettaa.

Eihän meille muuta ole annettu kuin aikaa, ja silti sitä ei tahdo olla riittävästi. Kohta kello taas lyö. Minä pysähdyn odottamaan.