Merkinnät teemasta 'kirjoittajana'

Pitkänsitkeää

Josko kirjoittelen tätä blogia siksi, että tulisi treenattua kirjoittamista, ei se silti poista jonkinmoista kriittisyysastetta. Sisältökritiikki hoituu sensuurisuotimellani automaattisesti, mutta tekstin muoto -siivilä on aika harva.

Kirjoittamisen opetuksessani vakiolauseeni on “kirjoita lukijalle”. Se on mielestäni ohje parhaasta päästä. Jos mediana on vaikkapa erikoisalan lehti, sen lukijana ovat erikoisalaan perehtyneet ihmiset. Heille voi kirjoittaa syvempää tekstiä kuin yleisjulkaisuun. Itämaisen tanssin harrastajalle voi kirjoittaa khaligista tai baladista, keskivertolukijalle täytyy kertoa, että itämaiseen tanssiin kuuluu laaja kirjo Lähi-idän tansseja, kuten Persianlahdelta tuleva khaligitanssi. Baladi taas äännetään “bälädi”, ja se viittaa kotimaiseen, siis egyptiläiseen tanssiin. Akvaarioharrastajalle voi ryhtyä kirjoittamaan PMDD:stä* tai kypsytyksestä, yleisjulkaisussa täytyy kertoa, että akvaariokasvit vaativat lannoitusta tahi ennen kalojen tuomista akvaarioon täytyy kasvattaa riittävä bakteerikanta.

Asiatekstillä on aina tarkoitus, se tehdään julkaistavaksi. Kaunokirjallinen teksti elää muilla ansioilla, josko lukijansa mukaan kirjoitettuna sekin. Alle kouluikäisille on turha kirjoittaa koukeroisia lauserakenteita, koska ääneen luettavan tekstin on oltava rakenteeltaan helpompaa kuin itse luettavan. Näytelmä puolestaan kirjoitetaan puhuttavaksi ja katsottavaksi, joten polveilevarakenteisten monologien kohdalla yleisön ote yleensä herpaantuu.

Mutta kenelle ja miksi minä blogia kirjoitan? Kirjoitan viikoittain itämaisen tanssin tiimoilta Ishtar-blogia, jossa pohdiskelen tanssiin ja tanssimaailmaan liittyviä asioita. Blogin kohderyhmä on suppea ja rajattu, sitä kirjoitetaan itämaisen tanssin kanssa tekemisissä oleville. Olen huomannut, että tähänastinen kirjoittamistapani muokkautuu sangen huonosti nettikirjoittamiseen: olen tottunut perinpohjaisuuteen, asioiden loogiseen käsittelyyn ja kaarien luomiseen tekstin sisälle. Nettiblogi taas on parhaimmillaan kuin muistitaulu, pieniä lappusia täynnä.

Tekstini ovat aivan liian runsaita, monipolvisia ruudulta luettaviksi. No, tarkkaan ottaen raakatekstini ovat ylipäänsä liian runsaita ja monipolvisia, luki niitä paperilta tai ruudulta. Samaan kastiin menee puheeni, joka myös virtaa vuolaasti eikä loppua näy. Kuulun verbaliikaltaan runsaisiin yksilöihin.

Sähköpostit, kirjeet (harvinaista herkkua nykyään) ja muut henkilökohtaiset viestit kirjoitan yleensä aika lailla editoimatta, fiiliksen mukaan. Julkaistavat tekstit kulkevat toisenmoisen seulan läpi. Blogia kirjoitan enemmän henkilökohtaisen tekstin tyyliin: harrastan vain lievää editointia, mutten pyri tekstissä maksimaaliseen tehokkuuteen ja mahdollisimman napakkaan ilmaisuun. Blogimerkinnät ovat enemmänkin ajatusten aukikirjoittamista, sormiharjoituksia.

Luen vain muutamaa blogia aktiivisesti, lisäksi selaan silloin tällöin muutamaa korublogia. Lukisin mieluiten blogia, joka päivittyisi tiheästi ja jonka merkinnät olisivat lyhyitä ja nasevia. Erityisen mukavaa on lukea tekstejä, joita on kuvitettu. Itse taas kirjoitan blogia, joka päivittyy silloin, kun minua sattuu huvittamaan (paitsi Ishtar-blogi, joka päivittyy joka maanantai), jonka tekstit ovat pitkänsitkeitä ja jossa ei ole kuvan kuvaa.

Pitkää tekstiä lukee ruudulta, kun se on hyvin kirjoitettua ja mukaansatempaavaa. Sellaisen tekstin tuottaminen ei synny toisella kädellä puolivahingossa, vaan se vaatii paneutumista, pohjatyötä ja editoimista. Päivätöikseen sellaista kirjoittaisikin, mutta harrastuksen vuoksi… no can do. Sama pätee valokuviin: niiden kanssa operoiminen on sen verran työteliästä, ettei niitä huvin vuoksi tule nettikelpoisiksi työstettyä.

Ishtar-blogia kirjoitan lukijoille, joten ehkä olisi paikallaan hioa tekstien muotoa enemmän blogimaiseksi, tiiviimmäksi. Mutta tätä blogia kirjoitan itselleni — ehköhän itselleni salli tämän vuolauden.

*Edit 23.10.2007: alkuperäisessä tekstissä luki virheellisesti PMMD, mutta luonnollisesti oikea muoto on PMDD.