Merkinnät teemasta 'kirjoittaminen'

Kengätön suutari

Viikko sitten annoin kirjoittajaryhmäläisilleni kotitehtäväksi kirjoittaa 12,5 minuuttia päivässä. Ei kymmentä minuuttia, koska se on loppuviimeksi aika lyhyt aika rauhoittua sanojen äärelle. Ei kahtakymmentä minuuttia, koska sitä varten pitää jo oikeasti olla aikaa. Eikä varttia, koska se on niin klisee.

Siinä mieleni syvissä syövereissä tuumasin, että nyt olisi hyvä hetki ottaa myös itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa viikon ajan 12,5 minuuttia päivässä – tänne blogiin. Arvatkaa, kuinka kävi. Juu, ei ole täällä blogissa mitään äksöniä näkynyt.

***

Uusi viikko, kirjoittajillani edelleen kotiurakkana kirjoittaa joka päivä. Heillä tosin on tarkempiakin ohjeita ja jopa komento lukea kirjoittamansa (!) sekä työstää sitä (!). Minä tyydyn avaamaan blogisoftan ja nakuttelemaan blogiruutuun tajunnanvirtaa.

Kysyin kirjoittajiltani ensimmäisen viikon jälkeen, miltä kirjoittaminen tuntui, kun tuli kirjoitettua joka päivä. Sanoivat, että kirjoittaminen muuttui helpommaksi. Yksi kirjoittaja totesi: “Sitä mietin, että miksi ihmeessä en tee tätä joka päivä.”

Sama on bloginkin kanssa. Kun kirjoittaa joka päivä tai ainakin suhteellisen tiuhaan, tekstin synnyttäminen on helppoa. Mutta kun tulee tauko, se helposti venähtää vähän pidemmäksi. Ja vähän pidemmäksi. Ja vielä pidemmäksi.

Been there, done that. Mutta jos vaikka tällä viikolla ehtisi tekemään itsekin sen, mitä toisia komentaa tekemään.

Oli syksy, tuli talvi

Tänä vuonna oli syksy. Aika huono ruska, mutta syksy kummiskin.

Sitten tuli talvi. Mukavan aikaisin satoi lumet, ja pakkasia on pidellyt.

Omassa elämässä en ole ollut aikaisessa: aina ihan pikkuisen myöhässä tai tunteja, päiviä tai viikkoja jälkijunassa. Osin olosuhteiden vuoksi, osin omasta syystä, osin ketjureaktioiden seurauksena. Mutta myöhässä yhtä kaikki.

Tarkoitukseni oli tehdä viimevuotisen kaltainen kuvajoulukalenteri. Sen tekeminen oli tosi hauskaa, ja valmiisiin pohjiin olisi enää tarvinnut poimia valokuvat ja kirjoittaa tekstit. Mutta ei, ei näillä aikatauluilla. Isot työmaat ovat tipahtaneet pahasti aikatauluistaan.

Ja niinhän se elämä menee, että työ ennen kaikkea. Eikö?*

*retorinen kysymys

Kielitieteen kysymyksiä

Tänään pohdiskelin Facebook-keskusteluissa kielitieteen perimmäisiä kysymyksiä: miten sanansisäisen h:n metateesi ilmenee eri peräpohjalaisissa murteissa. (Se ei ollut monologi: minulla on ystäviä, jotka ovat yhtä kieroutuneita kuin minäkin.)

Kyse on siis niin sanotusta h:n päältä puhumisesta. Siinä missä pohjalainen sanoo mennähän, Lapissa sanotaan menhään tahi menhän sen mukaan, mistä päin Lappia puhuja on kotoisin.

***

Juuri eilisiltana keskustelin kirjoittajaryhmäni kanssa siitä, miten murretta voi kirjoittaa. Murre toimii mainiosti puhuttuna, ja puheesta ymmärtää valtaosan sellainenkin, joka ei itse kyseistä murretta puhu. Mutta kirjoitetun murteen lukeminen voi olla tuskaa, jos murre ei ole itselle tuttua.

Jouduin joskus opiskeluaikoina lukemaan kohtuuttoman pitkät pätkät savolaismurteilla kirjoitettua tekstiä. Se oli melkein yhtä hankalaa kuin lounaismurteiden ymmärtäminen. Esimerkiksi Heli Laaksosen runot eivät aukene minulle paperilta, ne pitää lukea ensin ääneen. Ihan liian lyhyttä.

***

Murreopintoni ovat valitettavan suppeat ja kovin pitkän ajan takaa. Sitä paitsi murreluennot olivat keskiviikkoisin kello 16–18, jolloin keskittymiskyky ei ollut parhaimmillaan.

Sen sentään muistin, että läntisessä osassa Lappia (Tornion murrealueella) menhään, kun taas Keski-Lapissa (Kemin murrealueella) menhän. Keskustelukumppanini valotti, että paikka paikoin käytetään myös puolipitkää vokaalia. Mieltäni jäi vaivaamaan, miten pitkää vokaalia Keski-Lapissa käytetään. Autenttinen murreinformanttini vahvisti epäilyni siitä, että Sodankylän seudulla vokaali on lyhyt.

Ja tämä, hyvät lukijat, olkoon esimerkkinä kahdesta asiasta:

  1. Pituudella on merkitystä.
  2. Facebook on työkalu – tai ainakin asiakäyttöön valjastettavissa.

Opettamisen ilo

Tänä iltana alkoivat ensimmäiset opiston ryhmäni – maanantai on Ähtäri-ilta, siellä ohjelmassa on kirjoittajaryhmä ja itämaisen tanssin perusryhmä.

***

Kirjoittajaryhmän vetäminen on hurjan kivaa! (Niin on toki tanssiryhmienkin – mutta kun niitä on yli kymmenen viikossa, hehkutus jää vähemmälle.)

Ensimmäinen kerta kirjoittajien kanssa menee aina osallistujiin tutustuessa ja kysellessä, mitä kukin talven opetukselta odottaa ja haluaa. Jatkossa, kun ihmisten kirjoitustyyliin ja tavoitteisiin pääsee sisälle, pystyy antamaan rakentavaa palautetta ja rohkaisemaan ihmisiä toteuttamaan itseään.

Tarkemmin ajatellen samoista asioistahan on kyse myös tanssitunneilla: jokaisella tanssijalla on oma persoonallinen tyylinsä tuottaa liikkeitä. Kun tietyt perusasiat on opittu, voi ryhtyä etsimään sitä omaa tapaa tanssia. Opettajana minun urakkani on näyttää tanssijalle hänen vahvat puolensa ja opastaa häntä heikkojen osa-alueiden työstämisessä. Lopputuloksena, parhaimmillaan, harrastaja oppii tuntemaan omaa kehoaan ja hän saa rohkeutta ja itsevarmuutta.

Opettaminen on haasteellista ja vastuullista duunia, mutta hyvin antoisaa ja mielekästä. Ja mikä parasta, opetustilanteissa syntyy uusia oivalluksia ja opettaja itsekin kehittyy.

Lukukauden loppu lähenee

Tänään digikuvakurssi ja Tarinatorstai kokoontuivat viimeistä kertaa. Kevätkaudella torstai-illat täyttää kaksi digikuvakurssia, ja ensi syksynä uskoisin jälleen ohjaavani Tarinatorstaita. Silti mieli on haikea: yhteinen syksy on lopussa.

Monet ihmiset ovat käyneet vuodesta toiseen uskollisesti kirjoittajaryhmissäni, samoin monista tanssijoista on tullut kanta-asiakkaita. Olen ohjannut tällä seudulla kirjoittajia vuodesta 1997 ja tanssijoita vuodesta 2002, joten aika sitkeitä sissejä ne konkarit ovat.

Pitkäjänteinen opetus on mukavaa, ihmiset kehittyvät ja pitkän ajan kuluessa kehityksen ehtii nähdä myös opettaja.

Joskus on hauska vetää näitä lyhyitä kursseja, joissa tutustun ihmisiin, ohjastan heitä palan matkaa ja päästän sitten jatkamaan matkaa uusien oppien kera. Yliopistossa luennoidessani tämä se oli sääntönä: katselin kasvoja lukukauden, pikkuhiljaa niistä tuli tuttuja, ja sitten lukukausi oli ohi. Seuraavalla lukukaudella taas uudet ihmiset.

Tanssiryhmät jatkavat vielä kaksi viikkoa. Sopivasti samoihin aikoihin valmistuu joulukuun toinen iso taittoprojekti. Kivalta näyttää vaihteeksi sekin, että kalenterissa on pari viikkoa ihan tyhjää. Jos ei joulua lasketa.