Merkinnät teemasta 'kuume'

Sairaspäivän riemuja

Tänään on vietetty sairaspäivää. Jälkikasvu osoittautui koulukunnottomaksi, joten aamusta raahasin läppärin olohuoneeseen. Puolityhjällä olohuoneen pöydällä on etunsa: ei tarvinnut edes isommin raivata, jotta pääsin levittäytymään uudelle reviirille.

***

Olen roikkunut päivän Facebookissa, Twitterissä ja foorumeissa, katsellut tv-sarjoja, jatkanut eilistä ompelulehtien selailua. Kutonut muutaman kerroksen villatakkia, purkanut ja korjannut yhtä palmikkoa 15 senttiä. Mittaillut kuumeita ja sokereita ja arponut insuliineja.

Pari työluonteistakin hommaa olen saanut tehtyä, mutta siinä se, päivän saldo.

Iltaa kohti omakin olo on muuttunut surkeammaksi, minkä myös kuumemittari vahvistaa. Jalat eivät kanna, ja aivotoimintakin osoittaa hyytymisen merkkejä. Taidan suosista viettää loppuillan sohvalla.

***

Mitä tästä opimme? Ei kannata pitää vapaapäiviä. Tulee kipeäksi.

Laskusuhdanteessa

Jos mittaa ruumiinlämpönsä kolme kertaa peräkkäin ja arvo on joka kerta 36,2, on kai uskottava kuumemittaria – siitäkin huolimatta, että oma olo sanoo, että 36,7 olisi likempänä todellisuutta. Tulosta pisti vähän arvailemaan sekin, että mittari piipitti valmista kovin nopeasti. (Mittaukset suoritettu kello viiden aikaan iltapäivällä valvotuissa testiolosuhteissa lämpimän peiton alla, kun olevinansa hytisytti niin kuin nousevan kuumeen kanssa hytisyttää.)

Jos sen sijaan tähän aikaan illasta kuumemittari tarjoaa laskusuhdanteista mittaustulosta 35,6 – 35,5 – 35,4, niin kuinka pitkään kannattaa mittaamista jatkaa?

Voiko ihminen saada spontaanin hypotermian? Jos aamuisin kuumemittari lopettaa nousun 34,8:aan, pitäisikö siitä huolestua?

***

Onneksi netti kertoo kaiken (kiitos, Google!).

Alilämmöksi luokiteltaneen alle 35,8:n ruumiinlämpö. Linkin mukaan alimmillaan ruumiinlämpö on aikaisin aamulla (vrt. lukemat 34,8) ja korkeimmillaan iltapäivällä kello 16–18 välillä (vrt. kello viiiden mittausprojekti).

Oikeasti hypotermia-termi liittyy siihen, että ruumiinlämpö laskee liian alas siksi, että ihminen on ollut pitkään kylmässä, ei siis kehon omatoimiseen lämmönsäätelyyn.

“Normaalioloissa esiintyvää alilämpöä ei lääketiede tunne lainkaan. […] Alilämpö ei kuulu minkään sairauden oireisiin.”

Entäs hypokondriaan?

Lääkäri ja hankala potilas

Ei tämä ole blogi, tämä on sairaskertomus. Jos marmatus terveyden puutteesta ei hehkuta, tervetuloa takaisin aikaisintaan viikon päästä. Siihen asti tässä osoitteessa tuskin nähdään tervettä päivää ja tuskin osataan muuta ajatellakaan kuin sairastamista.

Maanantaina olin jo valmis julistamaan, että terveys on tullut takaisin. Koko päivän aamusta asti oli oikein mainio olo verrattuna viimeviikkoiseen. Kello viideltä totesin tarvitsevani teetä, sillä aloin ensin hytistä, sitten täristä ja lopulta vapista. Aivan: kuume tuli taas.

***

Kuume säikäytti sen verran, että katsoin parhaaksi käydä tiistaina lääkärillä.

Lääkärillehän ei kannata mennä, jos luulee olevansa jotakuinkin terve, sillä lääkäri voi paljastaa jonkinsorttisen sairauden. Lääkäriin ei myöskään kannata mennä, jos on vain pikkuisen sairas, koska on kansantaloudelle kallista, kun kunnallisen terveydenhoidon varoja käytetään sen tosiasian toteamiseen, että lepäämällä ja juomalla lämmintä paranee kyllä, kun on ensin riittävän pitkään sairastanut.

Tosin sitten, kun on niin sairas, että lääkäriin kannattaisi mennä, aivosoluissa kulkee vain räkää eikä välttämättä enää tule ajateltua, että käynti lääkärissä saattaisi parantaa.

***

Uudelleen noussut kuume siis säikäytti sen verran, että katsoin parhaaksi käydä katsomassa lääkäriä. Hän havaitsi labratuloksista, että tulehdusarvot ovat vähän koholla, diagnosoi keuhkoputkentulehduksen ja määräsi antibioottikuuriin. Vastoin tapojani päätin olla tiedustelematta, säilyisinkö hengissä, vaikken söisikään antibiootteja. Taisin olla siinä kohti aika kurjassa kunnossa.

Minulta kysyttiin, miten olin yli viikon kestänyttä flunssaani lääkinnyt. Jouduin tunnustamaan, että olin vain levännyt ja juonut lämmintä. Jo vastatessani tiesin, mitä tuleman pitää: saarna.

***

Minähän en flunssaisena suosista särkylääkkeisiin satu. Särkylääkkeet a) poistavat säryn, b) laskevat kuumeen ja c) hävittävät muutkin kehon varoitusmerkit. Särky on minulle merkki siitä, että tarttis levätä. Kuume nousee siksi, että valkosolut pääsisivät paremmin tekemään työtään. Kehon varoitusmerkit ylipäänsä ovat sitä varten, että muistan pysyä sängyssä ja levätä ja nukkua ja olla rehkimättä.

Jos minä syön särkylääkkeitä särkyyn ja kuumeeseen, niin a) minulla on ihan hyvä olla, joten b) voin jatkaa samaan malliin kuin muulloinkin, jolloin c) onnistun todennäköisesti kehittämään itselleni kuolemantaudin, kun en sairasta flunssaa pois vaan jätän sen mytimään.

***

Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että jos olo on karmean surkean huono, silloin on syytä ottaa särkylääkettä. Mikäs minä olen lääkärin kanssa väittelemään. (Tarkemmin ajatellen väitin kyllä vastaanotolla tarmokkaasti vastaan, mutta sieltä poistuttuani olen kuitenkin pyrkinyt tekemään niin kuin käskettiin.)

Nyt olen eilisestä asti syönyt antibiootteja ja särkylääkettä (ja maitohappobakteereja, jos vaikka ihan kaikki tärkeät elimistön bakteerit eivät tämän antibioottikuurin aikana pääsisi tuhoutumaan). Ja mikäs tässä on ollessa: kuume on poissa eikä ole enää tietoakaan lihassäryistä, päänsärystä tai muuten kipuisasta olotilasta.

Kokonaan eri asia on se, milloin tästä ihan oikeasti niin paljon tokenee, että elimistö alkaa olla taas normaalitilassa. – Ja mistäs minä oikein tiedän, milloin se särkylääkkeiden napsiminen kannattaa lopettaa, kun kerran enää ei ole särkyjäkään?

… sitä isot perässä

Kaaduin sitten eilen sänkyyn, kuumeessa. Kun lämpö nousee likelle 37:ää, alkaa jaloista valua voima, ja kun mennään 37:n yli, on pakko kadota vällyjen alle sairastamaan.

Eilen lämpö asettui 37,5:een, joten päivä meni kylkeä kääntäessä, kirjan kanssa torkkuessa ja ihan rehellisesti nukkuessa.

***

Harvoin on koko kroppaa särkenyt niin paljon kuin tänä aamuna, kun olin maannut sängyssä yli 16 tuntia. Kuume on mennyt, mutta tilalle on tullut höttöinen pää, kumea köhä ja voimattomat jalat.

Akuuteinkin kiire hellittää kummasti, kun makaa pedissä kivistävin lihaksin.

Pakkolomalla

Jouduin sitten pakkolomalle. Vähän olen tätä aavistellutkin jo useamman viikon, mutta nyt se läsähti kohdalle.

Pakkoloman kesto on vielä mysteeri, voi kuulemma kestää päivän tai viedä viikkoja. Saas nähdä. Yritän kummiskin iltatunnit käydä viikolla pitämässä.

Nousi nimittäin kuume. Ja kun minulle nousee kuume, olen jo 37:n lukemissa tolkku pois. Nyt sain kaupanpäällisinä vielä lihassärynkin.

Etenen siis päivä kerrallaan. Vaihteeksi siteeraan Popedaa: “Onhan päivä vielä huomennakin / turha surra, täähän on vain elämää.” Se biisi ei tainnut kertoa kuumeesta ja lihassärystä.