Merkinnät teemasta 'luistelu'

Ei tunnu missään

Lauantaina, sunnuntaina ja maanantaina hiihtämässä. Sunnuntaina luistelemassa. Tiistaina ilta tanssinopetusta, tänään ilta tanssinopetusta. (Huomenna ilta tanssinopetusta, perjantaina ilta tanssinopetusta…)

Eikä tunnu missään. Ei, vaikka lihashuolto on jäänyt olemattomaksi.

Kannattaisikohan laskea sen varaan, ettei jatkossakaan tunnu, vai pitäisikö sitä oikeasti joskus venytelläkin?

Nuoruuden lähde

Taas pääsee hiihtämään: ladut ovat hyvässä kunnossa ja pikkupakkanen toivottavasti pitääkin ne sellaisena.

Sitä paitsi palmikkoinen hiihtopiponikin on valmistunut (aivan eri näköisenä kuin millaista alkujaan ryhdyin tekemään, mutta kerrankos sitä). Pinkki, väljemmänpuoleinen pipo näyttää päässäni aivan yhtä hassulta kuin mikä tahansa pipomallinen päähine, mutta koekäytössä neulomus osoittautui sopivan lämpöiseksi ja se lienee tärkeintä. Ja tietysti väri.

***

Sunnuntaina nyöritin luistimet ensimmäistä kertaa varmaan pariinkymmeneen vuoteen.

Edellinen kerta luistimilla taisi olla eksoottisemmissa maisemissa, josko sitä ei lasketa: silloin luistimissa oli rullat alla. Muistan, miten ensimmäisen viiden minuutin ajan pidin rystyset valkeina rullaluistelukaukalon reunuksista kiinni enkä silti meinannut pysyä pystyssä. Rullat mokomat veivät vasten tahtoani.

Mutta eipä aikaakaan, kun homma alkoi luistaa. Luistelurupeaman loppuvaiheessa kokeneemmat rullaluistelijat hämmästelivät, miten nopeasti opin. Tosiasiassahan luistelutaidon olin tietysti oppinut jo lapsena jäällä, rullat vain sotkivat systeemit hetkiseksi.

***

Sunnuntaina nyöritin uudet luistimeni ensimmäistä kertaa. Tunnustan: ensimmäisen minuutin seisoskelin jään reunassa ja mietin, onko tämä enää tämänikäisen ihmisen hommaa. Jää tuntui pahimmoisen liukkaalta.

Viisi minuuttia ja kaksi horjahdusta (ei kaatumista, toim. huom.!) myöhemmin tajusin, että painopiste pitää tiputtaa alemmas ja enemmän eteen. Kymmenen minuuttia myöhemmin alitajunta voitti ja saatoin jo keskittyä viralliseen toimenkuvaani eli jälkikasvun opastamiseen.

Tunnin päästä olin parikymmentä vuotta nuorempi.

Alamäessä

Viime yönä oli talven ennätyspakkanen, aamullakin oli vielä miinusta 18,5. Nopeasti pakkanen laski, iltapäivällä oltiin jo viiden asteen hujakoilla. Valitettavasti lauhtumisen mukana tuli myös navakka etelätuuli.

Tuulta uhmaten kävimme heittämässä tunnin lenkin hiihtoladulla, minä ja perheen luistelumestari (joka ei nähtävästi kovinkaan kauaksi ikäluokkansa mitalikolmikosta tiistain hiihtokisoissa jäänyt). Asustukseni jäi pikkuisen alimitoitetuksi noin tuulisena päivänä, joten hikeä ei hirveästi pukannut, mutta muuten oli kiva lenkki.

***

Lueskelin päivällä tuoreinta Sport-lehteä ja sen hiihtotekniikkaohjeita. Kyllähän sitä teoriassa perinteistä osasi hiihtää jo ala-asteella, mutta ei pari tekniikkavinkkiä yhtään menoa hidastanut. Erityisesti painoin mieleeni potkun ja ylävartalon yhteistoiminnan (toteutuksesta ei sitten keskustella!) sekä alamäkien laskemisen.

Täällä on ollut siinä määrin liukkaat kelit, että alamäet vähän hirvittävät. Vauhti kiihtyy ja päättyy komeaan lentoon. Tänäänkin pari hurjinta mäkeä tuli könyttyä alas sivuttain – kun ei uskalla, ei uskalla.

Mutta pienemmissä mäissä kokeilin ihan kunnon laskutekniikkaa: polvet reilusti koukkuun, selkä vaakatasoon ja sauvat kainaloon. Huomattavasti tukevampaa menoa kuin polvet joustaen mutta pystyasennossa.

Sitä paitsi kyykystä kaatuu vähemmin vaurioin kuin pystyasennosta.

V-tyylikäs

Edelliset sukseni ostettiin yläasteella, muistelen. Koska ne menivät taannoin kahteen palaan säilöntähäiriön vuoksi (siis parisen vuotta sitten), piti tänään marssia suksikauppaan. Täytyi päästä ladulle testaamaan, miten rutkasti hiihto laskee sokereita, että osaa sitten koululle antaa ohjeet, paljonko syödään ja pistetään hiihtopäivinä.

Suksien hankinta sujui sukkelasti, vaikkakin tarjouspaketista olivat sopivan mittaiset punaiset sukset lopussa ja jouduin tyytymään sini-harmaisiin. Valitettavasti pitoteippiä ei ehditty lätkäisemään pohjaan ennen koeajoa: luistoa riitti, molempiin suuntiin.

Ensimmäinen testihiihtolenkki oli lyhyt, mutta voimat meinasivat loppua. Tein töitä kirjaimellisesti hartiavoimin, sillä eteenpäin pääsin vain tasatyönnöillä; vuorotahtia kokeillessa huomasin keksineeni staattisen maiseman hiihtometodin. Koska lievään ylämäkeen ei jaksanut tasatahtia sauvoilla lykkiä, oli pakko siirtyä V-tyyliin.

Olen kokeillut luistelua joskus lukioaikoina ja todennut, että ylipitkillä suksilla ja surkealla liikunnallisella lahjakkuudella siitä ei tullut mitään. Nyt oli vähän pakko, ja kas: ei se nyt niin täysin mahdotonta ollutkaan (josko tyyli oli hirveä, tasapaino hukassa ja vauhtia en saanut juurikaan aikaiseksi). Vaan eteenpäin mentiin!

Ennustan, että aamulla olen kipeämpi kuin miesmuistiin, vaikka illan tanssitunnit toimivat loiventavana liikuntana ja vähän olen koettanut venytelläkin. Toivottavasti pitelee ilmoja, jotta suksille pääsee pian uudestaan – mutta ensin pitoa pohjaan.