Merkinnät teemasta 'lukijana'

Ei oppi ojaan…

Korjasin eilen havaitsemani puutteen ja kävin lainaamassa Dick Francisin Perintö-kirjan.

En muista, milloin olen lukenut sen edellisen kerran, mutta tuskin muutamaan viime vuoteen. Havaitsin nimittäin, että se, mikä edellisellä lukukerralla oli minulle tuntematonta aluetta, on tätä nykyä tuttua ja tavallista. Kirjassa päähenkilö (jockey) tutustuu ns. puolijalokivien eli korukivien myyntiin.

Kirjassa vilisee kivien nimiä: sitriiniä, ametistia, lumihiutaleobsidiaania, vuorikristallia, spinelliä, turmaliinia, sinistä pitsiakaattia, amatsoniittia, peridoottia, jaspista, granaattia, onyxia… Häkellyttävää kyllä, jokainen kivennimi on tuttu. Tiedän, miltä mikäkin näyttää. (Ja aika moni mainituista kivilajeista löytyy myös omasta kivihelmivarastostani.)

***

Jos hevosjargon ei olisi minulle tuttua, nauttisinko Francisin kirjoista? Jollen tietäisi, mikä ero on ruunalla ja orilla, mikä on loimi, mikä jalustin, mikä ero on suitsilla ja päitsillä, ravilla ja laukalla…

Jos kirjat olisivat täynnä outoja sanoja, jaksaisinko innostua itse tarinasta? Vai oppisinko puolivahingossa olennaiset asiat hevosista ja laukkakilpailuista?

Ei mitään ponikirjoja

Heinäkuun oheisharrasteena luin Dick Francisin koko suomennetun tuotannon – tai melkein: pari suomennosta on ilmestynyt vain Valittujen Palojen lyhennelmänä, ja ne jäivät urakastani puuttumaan.

Vastoin luontoani en lukenut kirjoja ilmestymisjärjestyksessä. Aloitin kirjasta Vaa’ankieli (Decider 1993, suom. 1995), josta pari kohtausta oli kummitellut mielessäni pitkin kesää. Luettuani sen luin pari kolme muuta Francisia verestääkseni muistojani, sitten muutaman lisää, ja lopulta totesin, että vauhtiin päästyäni voin oikeastaan lukea koko tuotannon.

***

Dick Francis (s. 1920) kirjoitti ensimmäisen kirjansa vuonna 1957. The Sport of Queens oli Francisin omaelämäkerta (37-vuotiaana, toim. huom.). Hänen ensimmäinen romaaninsa Dead Cert (Varma kuin kuolema) julkaistiin 1962. 1960- ja 1970-luvun kirjoista muutamia on julkaistu suomeksi, mutta 1980-luvun alusta likimain kaikki hänen kirjoittamansa kirjat on suomennettu ja ne on julkaissut WSOY.

Viimeisin WSOY:n julkaisema suomennettu kirja on Hurrikaani (Second Wind 1999, suom. 2000). Francis on kirjan ilmestyessä ollut kunnioitettavassa 79 vuoden iässä. Vielä häkellyttävämpää on, että viime vuosina on vielä julkaistu muutamia (suomentamattomia) kirjoja – ja mies alkaa olla melkein yhdeksänkymppinen. Joistain ammateista ei pääse eläkkeelle.

***

Koko tuotannon lukeminen yhteen putkeen on avartava elämys. Varsinkin kun kirjat lukee sekalaisessa järjestyksessä eikä kirjoitusjärjestyksessä, näkee kirjoittajan kehityskaaren selvemmin. Samoin myös kustantajan ja kääntäjien vaihtumisen huomaa, mikä yllätti.

Varma kuin kuolema on jo monessa suhteessa samaa täysveristä ja laadukasta tuotantoa, mitä Francis on tehnyt ainakin neljällä vuosikymmenellä (!), kuluvan vuosikymmenen tuotantoonhan en ole tutustunut.

Kaikissa kirjoissa toteutetaan muutamaa lukijan koukutuksen perussääntöä.

Kirja alkaa äksönillä, joskus isolla rysäyksellä, joskus pienemmällä, mutta lähes poikkeuksetta toisen sivun puoliväliin mennessä lukija on koukussa.

Kirjoissa käytetään minä-kertojaa, joten lukija solahtaa kertojan nahkoihin ja kokee yhtä lailla huikean lennon estelaukkakisoissa kuin terävät potkut kavioista tai rikollisten kengistä. Minä-kerronnassa päähenkilö ja lukija tietävät asioista yhtä paljon, ainakin teoriassa, ja vain satunnaisesti tuntui siltä, että kirjoittaja oli jättänyt jotain olennaista päättelyketjusta selittämättä.

Päähenkilö (mies, alkupään kirjoissa alle kolmekymmentävuotias, myöhemmissä teoksissa yli kolmenkymmenen, mutta vanhimmillaankin vain liki neljääkymmentä, yleensä tummat hiukset ja ruskeat silmät, pituus vajaat 180 senttiä) on aina riittävästi sankari mutta sopivasti inhimillinen ja epäonnistuva.

Kirjoissa on lähes poikkeuksetta mukana romanttisia elementtejä, ripauksesta reiluun kouralliseen.

***

Viimeisintä teosta, Hurrikaania, lukuun ottamatta kirjat liikkuvat Englannin hevosmaailmassa, useimmiten estelaukkabisneksen eri osa-alueissa. Päähenkilö on usein jockey tahi entinen jockey, mutta kaikkinensa urakirjo on kirjoissa valtava (urat eritelty lopun luetteloon). Vain muutamassa kirjassa esiintyy sama päähenkilö, useimmat kirjat ovat erillisiä teoksia ja kertovat omasta maailmastaan. (Lisää havaintoja: uraluetteloa kirjoittaessani havaitsin, että yksi kirja, Perintö, on jäänyt tässä rupeamassa lukematta. Heti huomenna kirjastoon!)

Yhdistäviä tekijöitä ovat myös teosten nasevat nimet (joita myöhempien teosten suomennoksissa on pyritty kunnioittamaan). Kirjoissa muuten juodaan suhteellisen paljon giniä ja viskiä, vähän viiniä ja satunnaisesti brandya.

***

Olen lukenut kaikki kirjat useampaan otteeseen, 1980-luvulla ilmestyneet kirjat lukuisia kertoja. Vaikka useimpien juonen olennaiset käänteet muistin yhä edellisestä lukukierroksesta (olisikohan ollut seitsemän vuotta sitten), luen Francisin kirjoja mielelläni yhä uudelleen.

Pieni pettymys oli tällä lukukierroksella kirja Paluu, joka tuntui loppuvan äkkirysäyksellä kesken juonen kehittelyn. Hurrikaani puolestaan ei vastannut ensilukemalla muutama vuosi takaperin odotuksiani, siinähän hevoset ovat hyvin pienenä sivujuonteena. Kirja jätti silloin kovin hajanaisen ja keskeneräisen vaikutelman, mutta toisella lukemalla se tuntui muistikuviani paremmalta.

Useimmat 1980-luvulla ilmestyneet kirjat ovat vanhoja tuttuja, viime vuosikymmenellä julkaistuissa on paikoin vielä uutuudenviehätystä – enhän ole lukenut niitä vasta kuin ehkä viisi kertaa.

—–

Tässä vielä lista Francisin suomennetuista teoksista, listat editoitu suomenkielisestä wikipediasta, johon täydensin puuttuvat suomalaiset kustantajat ja lisäsin päähenkilöiden uratiedot. Lähteenä niihin teoksiin, joita en ole itse lukenut, käytin sivustoa Dick Francis books.

21 suomennettua romaania

  • Varma kuin kuolema (Weilin + Göös 1966) (Dead Cert, 1962) ~ jockey
  • Murha auttaa vedonlyönnissä (Otava 1978) (Forfeit, 1968) ~ lehtimies
  • Savua silmille (Otava 1979) (Smokescreen, 1972) ~ näyttelijä
  • Jos nostat tarjousta niin kuolet (Otava 1978) (Knockdown, 1974) ~ hevosten välittäjä
  • Riski (Otava 1981) (Risk, 1977) ~ kirjanpitäjä
  • Tappava heijastus (Otava 1982) (Reflex, 1980) ~ jockey/valokuvaaja
  • Pankkiiri (WSOY 1984) (Banker, 1982) ~ pankkiiri (!)
  • Vaara (WSOY 1985) (The Danger, 1983) ~ panttivankien vapauttaja
  • Petoksen merkit (WSOY 1986) (Proof, 1984) ~ viinikauppias
  • Kiristäjät (WSOY 1987) (Break In, 1985) ~ jockey (Kit Fielding)
  • Henkivartija (WSOY 1988) (Bolt, 1986) ~ jockey (Kit Fielding)
  • Kuumaa rahaa (WSOY 1989) (Hot Money, 1987) ~ jockey
  • Konnan loukku (WSOY 1990) (The Edge, 1988) ~ Jockey Clubin etsivä
  • Perintö (WSOY 1991) (Straight, 1989) ~ jockey
  • Vasama (WSOY 1992) (Longshot, 1990) ~ kirjailija
  • Paluu (WSOY 1993) (Comeback, 1991) ~ diplomaatti
  • Viesti (WSOY 1994) (Driving Force, 1992) ~ hevoskuljetusyrittäjä
  • Vaa’ankieli (WSOY 1995) (Decider, 1993) ~ rakentaja (arkkitehti)
  • Villihevoset (WSOY 1996) (Wild Horses, 1994) ~ elokuvaohjaaja
  • Varjo yössä (WSOY 1998) (Come to Grief, 1995) ~ yksityisetsivä (Sid Halley)
  • Hurrikaani (WSOY 2000) (Second Wind, 1999) ~ meteorologi

Kolme Valittujen Palojen julkaisemaa lyhennelmää

  • Kuoleman kehykset (lyhennelmä, Valitut Palat-kirjavaliot) (In the Frame, 1976) ~ taidemaalari, muistelen
  • Perinnönjako (lyhennelmä, Valitut Palat-kirjavaliot) (To the Hilt, 1996) ~ taidemaalari
  • Lasihevonen (lyhennelmä, Valitut Palat-kirjavaliot) (Shattered, 2000) ~ lasinpuhaltaja

Siltä varalta, että jotakuta jaksaa kiinnostaa, Francisin suomentamaton tuotanto

  • Nerve (1964) ~ jockey
  • For Kicks (1965) ~ siitostallin omistaja Australiassa
  • Odds Against (1965) ~ entinen jockey (Sid Halley)
  • Flying Finish (1966) ~ tämän saa pähkäillä itse
  • Blood Sport (1967) ~ ja tämän
  • Enquiry (1969) ~ jockey
  • Rat Race (1970) ~ lentäjä
  • Bonecrack (1971) ~ entinen antiikkikauppias
  • Slayride (1973) ~ Jockey Clubin etsivä
  • High Stakes (1975) ~ keksijä, mahdollisesti
  • Trial Run (1978) ~ jockey, maanviljelijä
  • Whip Hand (1979) ~ yksityisetsivä (Sid Halley)
  • Twice Shy (1981) ~ fysiikanopettaja
  • 10 LB. Penalty (1997) ~ jockey
  • Field of Thirteen (lyhytkertomusten kokoelma) (1998)
  • Under Orders (2006) ~ yksityisetsivä (Sid Halley)
  • Dead Heat (2007) (with Felix Francis)
  • Silks (2008) (with Felix Francis)

Loppuun asti

Olen lepuuttanut aivojani ja kroppaani viime aikoina kirjallisuuden parissa. Ennen lomaa ei enää ole aikaa suurempaan luku-urakkaan, mutta pari nuortenromaania on vielä hyllyssä, jos lepoa kaipaan.

***

Korkeakulttuurisinta antia edusti Anne Garretan (s. 1962) Sfinksi (joka on maannut yöpöydälläni koko kuluneen vuoden). Luin sen joskus opiskeluaikoina kirjallisuuden praktikumiin, ja muistikuvani olivat häilyviä, kuten suurimmasta osasta opiskeluaikojen luku-urakoita. Parhaiten muistan ne kiivaat keskustelut, mitä praktikumissa käytiin henkilöiden sukupuolesta; kirjahan on kirjoitettu (ranskaksi, toim. huom.) niin, ettei siinä missään vaiheessa suoraan sanota, mitä sukupuolta kaksi päähenkilöä ovat. Suomeksi temppu ei ole mitenkään kummoinen, mutta ranskaksi siinä varmasti on ollut haastetta. Edelleenkään en osaa varmaksi sanoa, olisivatko päähenkilöt olleet il ja elle vai elle ja il vai kenties elle ja elle tai il ja il. Anything goes.

Sfinksi oli huomattavasti miellyttävämpi lukuelämys kuin muistikuvieni perusteella pelkäsin, ei ollenkaan niin raskas kuin reilut 15 vuotta sitten. Käännekohta tuli suhteellisen aikaisin, ja sen jälkeen kerronta muuttui häilyvämmäksi, kuten kertojan persoonakin. Aikajana ei muotoutunut lukiessa täysin yksiselitteiseksi, tarinan loppu ei ollut ns. sydäntälämmittävä. Kiinnostava, intohimoinen tarina, mutta silti akateemisen analyyttinen.

***

Toinen puoli ikuisuutta pöydälläni maannut kirja osoittautui koukuttavaksi lukukokemukseksi. Pasi I. Jääskeläisen (s. 1966) Lumikko ja yhdeksän muuta edustaa kirjailijan määritelmän mukaan reaalifantasiaa. Tämän kirjan myötä minusta tuli reaalifantasiafani: aivan loistava romaani!

No, oli siellä pari räävitöntä kohtausta, jotka minun puolestani olisi voinut editoida pois, mutta muutoin kirja oli alusta alkaen jouhevaa kerrontaa, odottamattomia mutta tarinan kehyksessä uskottavia käänteitä ja – mikä parasta – erinomainen lopetus. Harmittavan monessa kirjassa loppuhuipennus on enemmän tai vähemmän teennäisen oloinen, langat on sidottu yhteen löyhällä solmulla. Lumikossa ei näin käynyt: lopetus oli täysin odottamaton mutta erinomaisesti tarinan täydentävä.

Seuraavaksi odottelen, että paikallisen kirjaston Taivaalta pudonnut eläintarha vapautuu. Tai sitten ostan sen summamutikassa hyllyyni (ja moista ei tapahdu usein). Lumikonkin hankkisin, jos sitä vielä saisi sidottuna, mutta ei, olen pahasti jälkijunassa: enää on tarjolla nidottuja laitoksia, ja niitä en oikeastaan kirjoiksi halua kutsua.

***

Ihastuttava ja sangen hyvin kaarensa kestävä sarja on Terry Pratchettin (s. 1948) Onttu-triologia (Suuri ajomatka, Louhoksen valtiaat, Yläilmoissa).

Tarinassa kiehtoi erityisesti se, miten ontut olivat luoneet uskontonsa ja miten he omaksuivat ihmisten kulttuuriin liittyviä asioita mutta muokkasivat ne omaan maailmaansa sopiviksi. Yhtä aikaa viihdyttävää mutta pisteliästä tekstiä, sopivasti sellaista, että nuoret lukijat löytävät siitä omat juttunsa ja aikuiset omansa. Ja niinhän sen olla pitääkin. Täytynee kahlata enemmänkin Terry Pratchettia läpi, josko tyyli kantaisi myös aikuisten kirjoissa.

***

Viime päivinä olen ahminut Dominic Barkerin (s. 1966) kirjaa Pertteli – poika joka ei halunnut pelastaa maailmaa. Nappasin sen summamutikassa kirjaston nuortenosaston esittelyhyllystä, ja ihastuin heti ensi sivuilla sen ironiaan ja leikkisyyteen.

Kirjoittajan mukaan kirja on antifantasiaa, mutta katinkontit, ihan puhdasta fantasiaa se oli, josko ehkä vähemmän vakavahenkistä kuin suurin osa fantasiakirjallisuudesta. Nauroin välillä ääneen, mitä harvoin kirjojen äärellä tapahtuu.

Erityisen ihastuttavaa kirjassa oli se, että sen päähenkilö Pertteli oli keskinkertaista yksinkertaisempi, sankarin viittaan varsin vastahakoinen ja itsekeskeinen henkilö. Yleensä sankarista tuppaa tulemaan puhtoinen ja jalo, mutta nyt ei ollut sitä vaaraa: itse asiassa kaikki kirjan henkilöt olivat enemmän tai vähemmän itsekeskeisiä omaneduntavoittelijoita, vaikka tavoitteena olikin maailman pelastaminen.

Kirja kulkee loistavasti lukuun 44 saakka, mutta viimeiset kolme lukua tarvitsevat lankojen solmimiseen pari uutta narukerää ynnä muutaman uudentyyppisen solmun. Siitä huolimatta toivon, että Blart-sarjan jatko-osatkin suomennetaan – tuskin niitä paikalliseen kirjastoon englanninkielisinä ilmaantuu.

Kirjan hykerryttävin (josko ei koomisin) kohta löytyy sivulta 209 (suomennos Tanja Falk):

“Pertteli edistyi huimaa vauhtia, sillä hän oli käymässä käsiksi lingvistiikan kahteen perusperiaatteeseen: siihen, että kieli oli mielivaltaista, ja siihen, että merkitykset muuttuivat ajan kuluessa.”

Hyvä on, viimeistään se, että valitsen juuri tämän lainauksen koko 325 sivun verbaalisesta ilotulituksesta, osoittaa, että olen koulutukseni vanki.

Huomista odotellessa

En ole joululomalla lukenut vasta kuin yhden pienoisromaanin, Mika Waltarin Ei koskaan huomispäivää. Luin Waltarin pienoisromaanit ensimmäistä kertaa parikymppisenä, ja ne kolahtivat silloin kovasti. Ei koskaan huomispäivää oli juuri nyt luettuna paitsi suurenmoinen myös hyvin ahdistava. Luulen, että tässä elämäntilanteessa pienen lapsen kuolema, vaikka kuinka fiktiivinen, tuntuu pahemmalta kuin silloin, kun omaa perhettä ei vielä ollut.

Waltarin kokoelman esipuheessa käytettiin sekaisin sanoja “pienoisromaani” ja “novelli”. Jäin miettimään, missä raja kulkee. Noin periaatteessa tavanomainen romaani ja keskimääräinen novelli on helppo erottaa toisistaan: pitkä teksti on romaani ja lyhyt novelli. Sisältöanalyysissa novelli keskittyy yhteen asiaan, yhteen tapahtumaketjuun, romaani on monitahoisempi.

Mutta mikä on pienoisromaani? Nimi viittaisi siihen, että kyseessä on romaani, joka on pakattu pienempään tilaan. Toisaalta käsitettä tunnutaan käyttävän pitkästä novellista. Englannin kielessä hämäävästi romaanin vastine on novel, kun taas novellia vastaa short story. Tekstit, jotka osuvat novellin ja romaanin välimaastoon, ovat englanniksi novella ja sitä lyhyempi novelette.

Ihmisellä on halu kategorisoida ja määritellä asioita, mutta lukuelämyksen kannalta sillä ei liene suurta merkitystä, onko teksti novelli, romaani vai jotain siltä väliltä. Yhteistä kaikelle proosalle on muutos: tilanteet ja tapahtumat muuttavat ja kasvattavat henkilöitä. Siinä sivussa kasvaa lukijakin.

Aikamuotokoukku

Äitini halusi tyhjätä kirjahyllyään, johon kieltämättä oli vuosikymmenten mittaan kertynyt metritolkulla kovakantisia. Ilmoitin ykskantaan, että kaikki lässynlässyromaanit saa pistää kirpputorille, niillä en meidän kirjahyllyä täytä. Sen sijaan pinosin pahvilaatikoihin minulle mieluisia kirjoja – mutta vain kohtuullisesti! – ynnä muutaman sellaisen klassikon, jotka näyttävät kirjahyllyssä hyvältä.

Hyllyssä seisoi komea rivi Patricia Cornwellin kirjoja. En ollut koskaan lukenut ensimmäistäkään Cornwellin kirjaa, mutta muistelin, että niitä oli monessa yhteydessä kehuttu. Toisaalta kehutaanhan monia sellaisiakin kirjoja, joita en viitsi lukea viidettä sivua pidemmälle. Aikani puntaroituani päätin ottaa Cornwell-rivistön mukaani: siinä oli yhdestätoista ensimmäisestä Kay Scarpetta -romaanista kymmenen, ainoastaan sarjan toinen kirja, Ruumiin todistus, puuttuu. Se täytyy jostain hankkia – sarjaan sopivin kansipaperein, jotta rivistö näyttää eheältä.

Olen lukenut Kay Scarpetan elämästä yhdentoista kirjan verran putkeen, ja nyt on hyvä siirtyä lukemaan jotain muuta. Kiinnostavia, mukaansatempaavia kirjoja, josko paikoin hyvin julmia, enkä tarkoita tällä vain käsiteltyjä rikoksia.

Kun ryhdyin lukemaan kirjoista viimeisintä, Viimeistä piiriä, hämmästyin: kirja oli kirjoitettu preesensissä. Vilkaisin suomentajaa: kyllä, Erkki Jukarainen, kuten edellisissäkin. (Ei sillä, että olisin uskonut suomentajan voivan kämmätä niin perinpohjaisesti, että hän olisi muuttanut koko kirjan aikamuodon. Mutta piti silti varmistaa.) Preesens oli siis Cornwellin harkittu temppu.

Alkuun kirjan lukeminen tuntui levottomalta, ikään kuin lukisin pitkää prologia tai seuraisin kirjoittajan tajunnanvirtaa. Tuli sellainen olo, kuin kirjoittajakaan ei tietäisi, mitä tapahtuu, vaan hän seuraisi päähenkilön elämää yhtä jännittyneenä kuin lukija. Koska Cornwellilla tuntuu olevan tapana antaa elämän murjoa päähenkilöään, alkoi hitusen pelottaa, mihin kirja oikein loppuu.

Useimmat kirjat kirjotetaan imperfektissä, nekin, joissa on minä-kertoja. Ikään kuin kerrotaan jo tapahtunutta tarinaa, “ette ikinä arvaa, mitä minulle tapahtui…”. Vain harvoin romaanit kirjoitetaan preesensissä. En ihmettele: se on vaikea aikamuoto, ja pitemmän päälle lukijalle raskas.

Kymmenen Scarpetta-kirjan jälkeen oli odottamatonta hypätä preesensiin. Poikkeuksellinen aikamuoto tuki yllättävän hyvin tarinan kaarta: Scarpetta oli kohtalon heiteltävänä, hänen tulevaisuutensa oli muuttunut epävarmaksi ja koko tarina kulki siinä hetkessä ja menneessä, päähenkilön pään sisällä, näennäisen kontrolloimattomana. Tehokasta, mutta uuvuttavaa.

Näytelmä on aina preesensissä, proosa imperfektissä; poikkeukset sääntöön ovat – no, poikkeuksia. En aivan heti rohkene kokeilla preesensproosaa, en ainakaan liuskaa laajemmassa tekstissä. Enkä ihan heti halua preesensromaaniin tarttua. Ei niitä onneksi ole vaivaksi asti tyrkyllä.